Paniikki.

Se joka saa mut aina hymyilemään. Se jonka seurassa mä viihdyn vaikka vihaisin koko ihmisrotua. Se joka työntää nokkansa mua korvaan aamusin ja heiluu innoissan ku hullu kun mä herään. Se joka kuuntelee ja haluaa kuunnella. Se jonka lempitouhua on halaaminen, ulkona juokseminen ja jäätelön syöminen. Se joka tykkää juustosta vähintäänkin yhtä paljon kun minä. Se joka on riippuvainen musta. Se joka ei halua koskaan olla erossa.

Mä kävin eilen hakemassa possukkeen hoidosta. Kotimatkalla sen silmän vierestä alko suihkuamaan verta. Mä juoksin eläinlääkäriin kamalassa paniikissa, koira, -ja minä veressä. Kokeiden, röntgenkuvien ja tyrehdyttämisen jälkeen mä masennuin lisää. Kasvain. Tai mahdollisesti luuhun iskeytynyt tulehdus. Saadaan tietää perjantaina. Tulehduksen saa ehkä pois, kasvainta ei. Todennäköisesti kasvain.

Sillä ei ole kipeää. Se juoksi mun perässä ilosena lekurille, häntä heiluen ja veri ruiskuen. Se ei oikeen hiffannu että mitä me siellä eläinlääkärissä tehtiin. Kiltisti se kumminki seuraili mua ja makas niin kovin nätisti kun sen päästä otettiin kuvia. Yleensä koirille annetaan rauhottavia, Ossi ei tarvinnut sellasia. Se luottaa muhun, kuuntelee ja haluaa olla mieliksi.

Mä maksoin 4000 ja lähdin apteekkiin, tilasin taksin kotia kohti ja kattelin koiraani. Kotona mä lahosin. Heitin veriset vaatteet pyykkiin. Hyppäsin koiran kanssa suihkuun ja itkin. Mulla on niin älyttömän tyhjä olo. Kokonaiset 10 vuotta mä oon saanut Ossin kanssa viettää. Se autto mut mun elämäni kamalimman menetyksen yli. Se on ollut kokoajan mukana. Sitä on saanut rakastaa ja paijjjata niin paljon kun ihminen vaan yksinkertasesti jaksaa. Ajatus, että maailma muka jatkaisi pyörimistä vielä Ossin menetyksen jälkeen, tuntuu pelkästään absurdilta.
Koira on mulle tärkeämpi kuin 95% maapallon väestöstä. Ihmeellistä mutta totta.

En tajua miten mä saan ajan kulumaan. Perjantaihin on vielä pieni ikuisuus.