Punasta.

Mustelmat tisseissä alkaa pikkuhiljaa häviämään. Mulla on ikävä Richietä. Tuntuu että siitä on viikkoja kun viimeksi nähtiin.

Kuuteen asti aamulla tuli puheluita. Mä olin lähinnä koomassa ja mumisin mitä sattui. Toimi se silti. Tessy oli tyytyväinen, se sai juhlia rauhassa. Ja oli toi ihan okei-hommaa, kivasti ainakin rahaa sain.

Tää päivä on ollut jotenkin kammottava. Riidellyt herran kanssa. Mä ymmärrän että se on vihanen, pettynyt ja loukkaantunut, mutta mä en perkele jaksa vittuilua kuunnella koko ajan. Mä haluan että se on hiljaa, mä haluan että se puhuu mulle, mä haluan että sillä menee hyvin. Ei sen tarvi sekoilla 24/7. Mä sain kauhean raivarin, aloin siivoamaan ja touhuamaan kotona. Huusin, itkin ja olin lähinnä hysteerinen, emmä jaksa sitä enää. Mä haluan vaan pois.

Odotan huomista. Mä oon pyykännyt tänään, pakkaillut, varannut junaliput ja tehnyt pari kasvonaamiota. Illan ajattelin viettää punasta imeskellen ja leffoja tuijotellen. Mun täytyy miettiä, olla rauhassa, saada jotenkin ajatukseni järjestykseen. Oon lähdössä siis huomenna Richien luokse. Se saa mut voimaan hyvin, mutta jotenkin mua kauhistuttaa että vaan yksi ihminen voi vaikuttaa muhun niin vahvasti. Pelottavaa ja outoa. Mä oon ihan sekaisin avioeron takia, herra on täysin roskana ja kaiken räjähdyksen keskellä mä oon ihan älyttömän ihastunut uuteen. Tuntuu että mä heilun jossain vittumaisessa labyrintissä, enkä löydä ulos ollenkaan. Menossa koko ajan väärään suuntaan, eksyksissä ja ahdistunut.

Sandra on ehkä tulossa kylään, mä ajattelin touhuta meille amaretto-jälkkäriä, se on lähes syntisen hyvää. Mä tykkään olla Sandran seurassa. Se on aina oma itsensä, ei pyytele turhista anteeksi, ei nolostu pienistä, se on hauska ja fiksu. Mä pyysin että se adoptoisi mut, mä haluan olla lapsi, mä haluan että joku pitää musta huolta.