Vittu.

Paniikki. Itkenyt silimät päästäni.

Tuli tietoa Suomesta, tuffa on sairaalassa. Kriittisessä tilassa tietenkin. Yhtäkkiä iskenyt kauhea tulehdus koko kroppaan (sisäelimiin). Niin pahassa kunnossa etteivät tiedä selviääkö. Lähden nyt aamulla Suomea kohti. Perkele, laivalla. Lentolippuja ois saanu sillee että lentää miljoonan eri kohteen kautta, maksaa siitä vielä perkeleesti, tai että oottaa ylihuomiseen. Näin mulle ainakin kerrottiin ku vingille soittelin.

Helvetti. Mitä sanotaan ihmiselle jolla ei oo enää kauan aikaa jäljellä. Mitä mä sanon sille sunnuntaina kun lähden takas Ruotsiin? -"Nähdään, tuffa?"
Miten mä edes pystyn lähtemään sieltä hajoamatta sairaalan lattialle?

En pysty syömään, juomaan enkä nukkumaan. Pää hajoaa kokonaan. Tuntuu että oon itkeny itseni niin tyhjäks että mussa ei oo enää paljon mitään jäljellä. Ei tunteita, ei ajatuksia, ei mitään muuta ku pelkoa, ahdistusta, ja ikävää.

Tuntuu että tarttis päästä jonnekki pehmustettuun huoneeseen riehumaan. Huutaa niin että kurkkuun sattuu, juosta ympyrää ja kiroilla, potkia seiniä, hakata lattiaa, repiä hiuksia ja ulista ku koira. Mä vihaan elämää. Oon alkanut miettimään viimeaikoina että mitä hyötyä tästä on, mun tielle kun lapioidaan vaan paskaa. Saatanan tuuripelle. Olis kiva jos pystyis hukuttautumaan itsesääliin ja luuseroida rauhassa jonkin aikaa. Sellanen ei vaan jotenkin onnistu. Mä alan vaan vihaamaan kaikkea, mä vihaan miten mikään ei suju. Suutun, katkeroidun ja vihaan enemmän. Inhoan.

Mun on jo nyt ikävä tuffaa. Emmä halua luopua siitä.