En lähtenyt ilmaiseen konserttiin, johon kutsuttiin. En lähtenyt oluelle, vaikka pyydettiin. Tein töitä iltayhdeksään. Mutta mopo lähti silti käsistä. Nyt niskat ovat jumissa ja päätä särkee. - Luin kirjaa aamukolmeen, sillä en malttanut laskea sitä käsistäni. Fantastista fantasiaa.
***
Välillä minusta tuntuu, että tämä on fantasiaa, epätodellista, unta, unelmaa. Mutta kun hän nukkuessaankin vetää tiukasti kainaloonsa, painaudun silkinpehmeää ihoa vasten ja kuulen voimakkaan sydämen sykkeen, kaikki epäilykset hävenevät. Se on totta, todellista, mutta silti niin fantastista. Unelma, joka on toteutunut. Fantasia, jota elän.
Joskus melkein pelottaa, miten kaikki, mitä olen salaakin toivonut, halunnut ja tavoitellut on toteutunut. Uskaltaisinko toivoa lisää?
Miksi se sitten tuntuu erilaiselta? Unelmissa se tuntuu erilaiselta. Kun haluamansa asian on saavuttanut, se ei tunnukaan siltä kuin se tuntuu unelmissa. Se tuntuu epätodelliselta. Sitä ei oikein uskalla sanoa edes ääneen, ihan kuin pelkäisi sen rikkoutuvan siitä ja katoavan. En uskalla sanoa sitä ääneen, hehkuttaa ja toitottaa ympäriinsä kuten muut. Kätken sen varovasti suojaani ja hellin sitä kuin särkyvää. Se on kuin jotakin läpinäkyvää, välillä näkyvää ja välillä katseelta pakenevaa, himmenevää. Ihan kuin ei olisi saavuttanutkaan sitä. Ei uskalla uskoa siihen, että se on siinä. Se on ja pysyy. Se on totta. Minä olen sen tehnyt, minä olen sen saavuttanut.
Miten niitä elämän hyviä asioita, saavutuksia, onnistumisia, onnellisuutta onkaan niin vaikea ilmaista. "Kel onni on, se onnen kätkeköön" sanoo suomalainen sananlaskukin. Mutta miksi se pitäisi kätkeä? Miksi kätkeä sitä itseltään?