Nainen vedenjakajalla

Liikemiesmäisen harkitsevan ja naiseudestaan nauttivan naisen ajatuksia.

Näytetään kirjoitukset helmikuulta 2015.

Kanta-tiedosto palvelemaan potilaita

Ja mikä olikaan potilaan viimeinen tahto?
Ja mikä olikaan potilaan viimeinen tahto?

Kahden naisen karua kertomusta telkkarista aamulla kuunnellessani totesin saman minkä jokin aika sitten. Potilaan, kuten tv:ssä esiintyneiden naisten äitien, hoitotahto ei tahdo mennä lääkäreille perille. Potilasta voidaan hoitaa pidempään ja tehokkaammin kuin hän tahtoisi.
Olen itse rustannut hoitotahtoni jo aikapäivää sitten, sillä kukapa tietää milloin vaikka auto-onnettomuus vie itse kunkin henkilön sellaiseen tilaan, ettei pysty ilmaisemaan hoitotahtoaan.
Olen sitten kysynyt eräältä lääkäriltä, miten saisin hoitotahtoni kirjattua Kanta-tiedostoon, jonka sähköisestä luomisesta ja ylläpitämisestä me veronmaksajat olemme jo maksaneet maltaita. Ei kirjaaminen onnistu, ei, sillä tietosuojassa on ongelmia.
Kansalaisena ihmettelen mitä ne ongelmat ovat, koska olen antanut lääkäreille luvan katsoa tietojani.
Kysyin asiaa tiedostoa ylläpitävältä Kelalta ja sain vastauksena mm. näin: ” Hoitotahto otetaan Kannassa käyttöön myöhemmin, kun terveydenhuollon toimintayksiköissä voidaan kattavammin hyödyntää Kannasta hoitotahtoasiakirjoja.

Tulevaisuudessa voit myös Omakanta-palvelun kautta antaa tahdonilmaisun hoitotahdosta ja elinluovutuksesta. Tarkkaa aikataulua emme vielä valitettavasti osaa sanoa, sillä se riippuu siitä, milloin terveydenhuolto alkaa näitä sähköisesti annettuja tietoja hyödyntämään.”
Miten se Omakanta nyt lääkäreitäni palvelisi? Kun sinne pääsee kirjautumaan minun pankkitunnuksillani.
Ei, kyllä olisi paikallaan, että kallis Kanta-tiedosto palvelisi myös potilaita. Onpa este hoitotahtoni kirjaamiseen sinne mikä tahansa, niin poistaa se pitäisi.


Horisontti

missä taivas ja vesi yhtyvät
missä taivas ja vesi yhtyvät

”Koti, jossain”, Femmalta hiljan tullut Lotta Petronellan dokumentti on hieno filmi. Siinä on epätavallisen vähän puhetta ja paljon tilaa kuville, maisemille, mielen liikkeille. Kun se vielä kaiken lisäksi etenee hitaasti, mihin yleensä nykyisin ei filmejä katsottaessa ole totuttu, siinä on kuten sanottu ajatuksille tilaa liikkua. http://docpoint.info/tapahtumat/elokuvat/hem-nagonstans/
Kerran jos toisenkin filmissä katsotaan horisonttiin, kohtaan jossa meri ja taivas yhtyvät.
Tämä sitten saikin minut muistamaan erään yön lapsuudesta. Siinä horisontti oli tärkeä.
Isäni oli opettanut minulle kuinka katsoa metsän rajaa ja kohdentaa sen avulla kesämökkimme paikka järven rannalla. Tietty puuston kohouma oli se kohta, johon tuli järveltä käsin suunnistaa jotta osuisi meidän rantaamme.
Eräänä sumuisena yönä soudin yksin kylästä kotiin. Sumu oli niin tiheää, että en heti kyennyt erottamaan metsän rajaa. Yritin vain soutaa suoraan, jotten eksyisi karikolle, joka oli keskellä ulappaa.
Karikko oli suuri kallio joka veden ollessa matalalla pilkisti järvestä. Joskus kallion kuiva pinta saattoi olla nelisen metriä laaja alue.
Sille oli kerran jättänyt eräs mies morsiamensa, kun soudellessa oli tullut riitaa. Nainen oli joutunut odottamaan keskellä järveä tovin, ennen kuin mies oli mennyt takaisin noutamaan hänet.
Tuon kertomuksen jälkeen kallio kummitteli minun lapsen mielessäni aavemaisena ja pelottavana. Pelkäsin soutaa sen lähelle aivan kuin se nielaisisi minut.
Tuona sumuisena yönä ajauduin lähelle kalliota. Sen pinta näkyi veden alla ruskeana, jonkin järvikasvin peittämänä. Hiljensin vauhtia, jotta pääsisin kunnialla karikon ohi. Tiesin entuudestaan, että kauan minun ei enää tarvitsisi soutaa jotta rupeaisin näkemään metsän rajaa, horisonttia, johon suunnistaa.
Ja tovin kuluttua aloin huterosti nähdä häivähdyksenomaisena metsän rajaa. Olin turvassa.
Mutta muistan aina tuon yön tunnelman: tyynen hiljaisuuden, tietynlaisen suden hetken, jossa olimme vain tuo aavemainen kallio kummitustarinoineen ja minä pienenä tyttönä soutamassa yksin sumussa.
Ja sitten sen pelastavan horisontin.


Bongaa elämyksiä

Tavaroita voi ostaa mutta elämyksiä ja kokemuksia ja muistoja ei voi ostaa. Tähän tapaan arveli luksushotellin johtaja telkkarissa jokin aika sitten. Elämysten haku oli hänen mielestään syy käyttää hotellin palveluita kuten viettää häät siellä.
Olen jo vuosia välttänyt tavaroiden haalimista, osin tietty siitä syystä että kaikkea tarpeellista minulla jo on. Mutta toisaalta myös juuri mainitusta syystä, koska olen itse oivaltanut saman minkä tämä hotellin johtaja.
Täsmällisesti ottaen elämyksiäkin tietysti voi ostaa kuten nyt hotellin palveluita tai matkoja, yms.
Vaan kaikista elämyksistä ei toki tarvitse maksaa, mikä voi olla ihan tervetullutta näinä taloudellisesti ankeina aikoina.
Minä saan elämyksiä ja muistoja vaikka valokuvaamalla luontoa. Olen eilen käynyt kuvaamassa tiettyä paikkaa meren rannalla. Olen kuvannut sen jokaisena vuoden aikana. Elämyksiä syntyy maiseman muutosta tarkkaillessa. Kesällä siellä oli esimerkiksi lintujakin, vaan ei nyt. Ei muuten maksa mitään :)
Kun matkustan, matkustan mieluiten yksin ja tapaan sitten kohdemaassa tuttuja. Yksin reissatessa tutustun ihmisiin paremmin kuin jonkun kanssa kulkiessa. Paikalliset ihmiset tulevat herkästi juttelemaan ja kuulen kohtaloita. Kielitaitoakin voin samalla testata.
Näin niitä muistoja kertyy.