Jatkuvaa ylämäkeä....

...ja alamäkeä tämä tunne-elämä. Pitäisi minunkin varmaan joskus sitten aikuisella iällä opetella, kuinka silotella pahimmat järkytykset niin ettei jokainen tunnu maailman lopulta.

Niin se vaan nyt kuitenkin on, että yksi sukupolvi tekee kuolemaa. Äidin isä kuoli vajaa kaksi vuotta sitten ja nyt on isän isä sairaalassa siinä tilassa, ettei hoitajien mukaan enää voi muuta kuin odotella hengityksen hidastumista ja sitten lopulta pysähtymistä.

Paljon on tietysti sekin mies elämää ehtinyt näkemään. Siihen mukaan lukien sodan ensimmäisestä päivästä viimeiseen. Yhdeksänkymmentä vuotta on kunnioitettava ikä kenelle tahansa.

Nyt on jäljellä enää isoäidit, vaikka on sitä siinäkin enemmän kuin monella muulla.