Pitkästä aikaa...

Pitkästä aikaa, ja tarkoitan sillä kuukausia, olo on hieman alavireinen. Johtuu tästä pöpöstä, joka on kellistänyt minut sängyn pohjalle suurimmaksi osaksi. Inhottaa maata paikoillaan, kun ulkona on niin kaunis ilma kuin tänäänkin oli.

Ja heti kun on jo valmiiksi hieman allapäin, bongasin televisiosta pätkän Yön keikasta, jonka he heittivät Kaisaniemessä viime kesäkuussa. Ensimmäinen ajatus mikä tuli mieleen oli: Onko siitä JO vuosi? Ja toinen oli: Onko siitä VASTA vuosi?

Niin moni asia on muuttunut sen jälkeen, kun siellä puistikossa viltin päällä makoilin ja paistattelin päivää. Ja toisaalta ei yhtään mikään.

Joskus tulee auttamattakin sellainen olo, että minussa on oltava joku itsetuhogeeni, joka ajaa minua sellaisiin (niin ja tällaisiin) lukkotilanteisiin, joista en sitten osaa itse itseäni ulos hankkia.

Ja kaikki rakkauden nimissä.

Eräs hyvä ystäväni antoi minulle kieltämättä erittäin hyvän neuvon tässä eräs päivä:
Elämää eletään itseä varten. Toisten ihmisten taisteluja ja suruja ei voi elää heidän puolestaan, vaan jokaisen on itse hakattava tiensä eteenpäin. Sysiä voi pahimmissa paikoissa ja kannustaa.(Sitä voi helvetti vaikka palkata kokonaisen cheerleader-joukon siihen hommaan, jos luulee siitä apua olevan.) Mutta välineitä et voi toisen kädestä viedä ja tehdä työtä hänen puolestaan.

Rakkauden nimissä olen minäkin ehtinyt jo montaa tuulimyllyä vastaan karauttamaan peitsi tanassa. Tarkoitus on ollut hyvä ja tulos pyöreä nolla. Tällaisina alakulon hetkinä tekisi mieli jopa sanoa, että se on miinuksen puolella.

Mutta jos sellainen taas kerran tekee minusta lapsellisen ja sinisilmäisen, niin ei voi mitään. Niiden ominaisuuksien lisäksi jokainen minut oikeasti tunteva voi allekirjoittaa seuraavat: uskollinen ja rehellinen ystävä ja kelpo kuuntelija.

Vuosi ehtii parantaa monta haavaa. Ja tarkemmin kuin ajattelen, ne kyyneleet jotka äsken itkin, ovat enemmän kaihoa kuin ihan oikeaa surua siitä kaikesta mitä vuosi sitten tapahtui.

Niin moni asia olisi voinut olla toisin. Ja kuitenkin nyt käsitän etten missään vaiheessa mahtanut asioiden kululle yhtään mitään.

Alkaa tuntua siltä, että suurimpia elämän antamia oppeja on se, kuinka alistua sen edessä.