Blogi

Mä sain hurmaavan pikaviestin joltain semi-vammaselta idiootilta. Mä en kuulemma missään nimessä voi olla lesbo, enkä edes bi, kun en noin yleisesti pidä rekkalesboja super-kiihottavina. Ja mä oon hyvin suvaitsematon, ja olen kasvanut tynnyrissä. Kyllä. ..Ee, mitäh??

Lesbo en todennäköisesti ole, mutta bi kylläkin. Mulla ei ole mitään tiettyä mallia tai tyylia jonka perässä juoksen, mutta haluan mieheni miehekkäinä, ja naiseni naisellisina. Miehet joita yleisesti pidän pornokkaina on yleensä pitkiä, ei älyttömän laihoja, sillee sopivan kokosia kato, niillä on miehekkäitä piirteitä ja kovin mielellään möreä ääni. Suurehko kikkelsonkaan ei ole pahasta.
Naiset joista yleensä kiinnostun on kauniita, värikkäitä, erikoisia. Fiksuja, taiteellisia, matkailusta tykkääviä tyttöjä jotka tykkää kauniista asioista, tatuoinneista, kauniista vaatteista, halailusta ja mainiosta musiikista. Tissit, persaus ja muutenkin sellanen yleinen pehmeys on kovin kaunista x)

Mä en sano että olisi täysi mahdottomuus ihastua rekkalesboon, mutta todennäköisyys on hyvin pieni. Niinkuin jo aiemmin mainitsin, Eskilstunan rekkikset on mun mielestä kauheita, meikittömiä, harmaita, kaljalta tuoksuvia, nahkaliivejä ja liian pieniä farkkuja käyttäviä olentoja jotka saa mut kiinnostumaan ennemmin kotiinlähdöstä kuin niihin tutustumisesta. Enkä mä sitäpaitsi ole edes mitään etsimässä nyt. Mun elämässä tapahtuu liikaa, ja mulla on jo raksu. Silti. Jokaisella on omat mieltymyksensä, thank god.

Mulla on liikaa aikaa ärsyyntyä ja miettiä. Kierin sänkyyn.

Mua hinkututtaa niin maan perkeleesti. Älytöntä, mutta mä oon onnistunut kuluttamaan sellaset pari tuntia sägyssä piehtaroiden, ihan ittekseni vielä. Ei ollu viksua käydä eilen ulkona. Moon vaan seuran ja hinkutuksen halunen tänään. Niin ja janonen kans.

Mukava ilta martinien, pelottavien lesbojen ja viinin parissa. Theresen kanssa tietenkin. Hiipparoitiin kaupunkiin ja viihdyttiin ensimmäisessä paarissa jopa 13 minuuttia. Mä pidän itseäni suhteellisen suvaitsevaisena ja aika avoimena tyyppinä, mutta jossain vaiheessa jopa mun ymmärrys loppuu. Me istuttiin terassilla ja juopoteltiin viiniä. Yhtäkkiä kaks naista tuli mun viereen ja kysyi kovaan ääneen josko mä olen lesbo. Mä en ehtinyt edes tajuamaan mitä tapahtui, molin jotenki niin yllättynyt siitä kysymyksestä. Kolme rekkalesboa ja kaksi naisellisempaa versiota alko tappelemaan keskenään ku hullut. Se kiljuminen, raapiminen, hiuksista kiskominen ja hakkaaminen oli ihan kamalaa katteltavaa. Mä en edes tajua että mikä sen tappelun aiheutti.. No. Me juostiin sangen nopeasti ulos koko baarista ja jatkettiin matkaa rauhallisempaan luolaan. Ilta sujui rattoisasti. Törmättiin mun lempihomoon. Erik, oh, se on niin ihana. Se tutustutti uuden poikaystävänsä meihin ja puhui persepanosta pari tuntia putkeen. Mä nauroin niin että itkin.

Kotimatkalla mä törmäsin yhteen niistä lesboista ja se kysyi jos se saisi saattaa mut kotiin. Mua kauhistutti ja mä jouduin valehtelemaan että asun kaukana. Tilasin taksin ja maksoin kahden minuutin taksimatkasta pikkusen katkerana...

No, kumminki, mua ihmetyttää sangen paljon. Turussa oli kaikennäköstä porukkaa, nättejä tyttöjä, rekkiksiä, etc. Eskilstunassa tuntuu olevan vaan ja ainoastaan rekkalesboja. Ne kulkee nahkaliiveissä ja liian pienissä farkuissa. Mä oon hyvin todennäköisesti aika jälkeenjäänyt, mutta vaikka naisista tykkään niin emmä nyt ihan ketä vaan mukaani raahaisi. Mä tykkään kauniista naisista, söpöistä ja erikoisista naisista. Niillä on tissit, pehmeät reidet, kauniit hiukset ja silmät. Ne on naisellisia ja helliä. Tosin mä epäilen että vaan ja ainoastaan rekkikset pitää mua hurmaavana, perkele.

Niinpä. Mä en oo ihan varma mikä hormoonihärö mun kroppaa taas riepottelee. Mun tissit on älyttömän kipeät, ja jotenki pinkeät. Nännit, jotka on melkeen olemattoman pienet, yrittää parhaansa mukaan törröttää koko vitun ajan.

Mä saan räjähtelykohtauksia. Sekoan, olen mustasukkanen paska, ja sekunnin päästä hivuttaudun raksun kainaloon ja haluan että se halaa mut tajuttomaksi. Jaksan halailla palttiarallaa kolme minuuttia, sitten mä alan nyhtäämään. Panettaa. Ihan helvetisti itseasiassa. Mä heilun ku vuoristoradalla. Tunnin sisällä mä ehdin olemaan vihainen, surullinen, ilonen, onnellinen, kikkelinnälkänen ja jos hyvin menee niin ehdin nukkumaankin hetken. Mä oon muuten ihan älyttömän väsynyt. Nukun 10-13 tuntia ja vielä päiväunetkin siihen päälle. Ja syön edelleen kilpirauhashomolääkkeitä, joten mun ei perkele pitäis olla näin väsynyt.
Ihan sama. Kai tää tästä, I'm still breathing :)

Vituttaa silti pikkusen. Mä oon nyt ollut kotona viikon verran, ja mulle on tapahtunut jo ihan liikaa, haavoja, naama-räjähdys, pimpanhajoaminen, sineiset hiukset, etc. Mä oon huomaamattani kuluttanut ihan liikaa rahaa, ja samalla toisaalta en, nyt kun mä tienaan kuin pieni pohatta, mikäs tässä. Mä odotan jo innolla lentolippujani, laukkujen pakkaamista ja lentoa Norjakkeeseen. Töihin kiitos.

Mun huono tuuri vaan jatkuu. Vaaleiden raitojen sijasta mun moppia koristaa vaalean siniset raidat. Vittu.

Niin. Se kahden viikon loma. Kaikki alko taas kerran vitun hyvin. Mä, tai no, raksuke oikeastaan onnistui parin päivän sisällä tuhoamaan mun koko genitaalialuesysteemikön. Eiku apteekkiin ostelemaan kaiken maailman tököttejä ja öljyjä. Kävelin kuin perseraiskattu ankka ja kirosin kun piti kiskoa housut jalkaan.

Pillun hajoaminen ei oikeastaan ollut mitään. Mä oon kolmen päivän aikana ehtinyt kuluttamaan noin 9000. Ihan huomaamattani. Vaatteisiin, kenkiin ja kaikkeen mukavaan. Ostin ihanat saappaat. Mustat, nahkaiset ja hyvin ihanat. Ne sopi tai no, sopii mulle kuin minivibraattori laukkuun. Niin mä ainakin luulin. Raahauduin ulkoilemaan tossa lauantaina, uus mekko, ja tietenki ne saappaat, olin sangen söpö, ihan siihen asti kun mun varpaat ja kantapäät alko vuotamaan verta. Mä olin vitun ihana näky kun nilkutin kotiin kolmen maissa. Istuin lattialla ruokakassin kera (raksu halus haNpparin), raksu kisko saappaita helvettiin mun jaloista, ja kilju kuin pikkutyttö nähdessään mun jalat. Hienosti ne vuoti. Mun uudet saappaat pääsi erikoispesuun heti ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Mä kärsin tosin pikkusen edelleen. Kun pillu on kunnossa, hajoaa jalat. Hienoa.

Jaloista puheenollen, nyt kun ne alkaa pikkuhiljaa paranemaan, tapahtuu hienoja asioita. Mä heräsin tossa yhentoista maissa siihen että mun naama oli vitun kipeä. Ainakin tuo oikea puoli. Korviin sattu, silmät jotenki jomotti, ja nokkis oli ihan tukossa. Raahauduin vessaan ja aloin huutoitkemään. Tuo oikea puoli mun naamasta on ihan paisuksissa. Hätäpäissäni soitin terveyskeskukseen ja tilasin paniikki-aikaa. Ehdin kierähtämään suihkussa ja lähdin kauheaa vauhtia lekurille, joka puolestaan lähetti mut röntgeniin, laboratorioon, jollekki ihme korvaspesialistille, ja loppujenlopuks kukaan ei tiennyt mitään. Mun naama on räjähdyspisteessä, ja mä lähdin kotiinpäin hyvin vittuuntuneena ja raahasin perässäni lääkekassia. Täällä mä sitten istun. Lääkkeiden keskellä. Muistutan kovasti sitä hirviötä. Siis kaunotar ja hirviö -elokuvasta. Jaa. Se loma.

Mä kiskasin viimesen yötuurin, juoksin pakkaamaan tavarat ja lähdin kauheaa vauhtia Vadsöön. Sieltä laivalla Kirkenesiin, lennolla Osloon ja sitte Arlandaan. Juna Eskilstunaan ja taksilla kotio. Mä olin hereillä 32tuntia, joista matkustin 13. Loppu, itkuinen ja väsynyt, mutta mä olin älyttömän onnellinen lahotessani omaan ihanaan sänkyyni. Kaupungin äänet, ohikiitävät ambulanssit ja poliisiautot (hyvä asua sairaalan lähella :P).. Mä nukuin älyttömän hyvin.

Kahden viikon loma!!!

Eilen/tänään olen yrittänyt hymyillä, ja yleensäkin olla hyvin positiivinen, vaikka mun on lähinnä tehnyt mieli räjähtää, useampaan otteeseen. Meidän uusin työläinen on edelleen täysi mulkku.

Mä en voi sille mitään että valmistuin vuosiluokkani parhaimpana, olen työskennellyt monissa eri paikossa, enkä mä voi sillekään mitään että yleensä ihmiset tykkää musta. Palkalleni mä voin toki jotain. Mä pyydän niin paljon ku kehtaan. Pitäiskö mun oikeasti tyytyä minimipalkkaan, vaan koska en ole syntynyt 50-luvulla? Mä en tietääkseni valinnut itseäni työnjohtajaksi, enkä mä valitettavasti voi vanheta ihan helvetisti vaan tollee kätevästi yön aikana. Mä en pysty kaikkia miellyttämään, mutta pyrin kompromisseihin.

Eilisen puheenaihe on ollut, tadaa, wait for it, minä! Se paskavittu on koko illan ja puoli yötä ihmetellyt kovaan ääneen miten mulla voi olla niin paljon vastuuta, miten ihmeessä musta tuli työnjohtaja, ja se on kysynyt ainakin kuusi kertaa että kuinka vanha mä olen. Tiedostan, edelleen että olen "vain" 23. Tiedän, mä olen ollut lyhyimmän aikaa työelämässä. Kyllä, olen blondi, ja juu, en ole koskaan ennen toiminut tällaisissa tehtävissä. Hyvin mulla on silti mennyt. Toki, olen vastuuhenkilö, mun on pakko osata ja tietää just mitä tehdä jos jotain sattuu. Kamalasti paperihommaa, jokapäivä moon soittelemassa jonnekin, Mä teen lähinnä pelkästään yötöitä, joten mä en oo mukana tossa päivittäisessä hömpässä. Ennen kun meen nukkumaan käyn työpaikalla kattomassa että kaikki toimii, hakemassa listat tilauksia varten. Soittelen konttorille ja suunnittelen seuraavan päivän tehtävät. Täytän tuntilistat, allekirjoitan ja faksailen ne Osloon.

Se pieni idiootti ei ollenkaan tajua että se on tässä heikoilla jäillä. Kaikki muut on kovin tyytyväisiä mun työskentelyyn. Pomo lähettelee kukkia ja soittelee harvasa päivä, se on niin helpottunut että mä oon saanut kaiken rullaamaan. Paskavittua on nyt yritetty perehdyttää työtehtäviin yli 40 tuntia, eikä mikään näytä sujuvan, potilas ei tykkää siitä viiksinaisesta ollenkaan. Se tekee liikaa virheitä.

Mä suutuin eilen niin perkeleesti että meinasin alkaa itkemään. Se vitun mustafa kommentoi kokoajan. Olis eri asia jos mä oikeasti tekisin jotain väärin, mutta kun en tee. Se yrittää silti löytää kaikenmaailman vikoja, ja kun ei muuta löydä niin sortuu sitten henkilökohtaisuuksiin. Vitun alibaba. En oo itte sanonut sille oikein mitään. Enkä kutsu sitä töissä neekeriksi/mustafaksi, enkä oo edes kysynyt miten se on saanut kasvatettua niin vitun hienot viikset ja parran-alun.
Moon vaan korjannut kun se on tehnyt virheitä, yrittänyt selostaa, avustaa ja kannustaa, joten mua oikeasti ihmetyttää. Ei tää oo mikään vitun hiihtokisa, vaan työpaikka. Ei täällä tarvi kilpailla. Miten 12vuoden ikäero voi ottaa noin perkeleesti päähän?

Jännittää vähän että millanen tästä illasta tulee. Se melkein viiskymppinen mummeli ilmaantuu tänne illalla, ja sen pitäis tulla mun kanssa samantien yötuuriin. Mun täytyy perehdyttää se työhön, kattoa miten se toimii potilaan kanssa, ja että osaako se kaikki työtehtävät. Mukavaa. Mä saan varmasti taas huomenna kuulla lisää vittuilua, kun moon kato ihan kakara.

- Kaaduin suihkukopissa. Kyllä, se on mahdollista. Jepp, vaikka olenkin virtahevon kokoinen. Lahjakkaasti onnistuin vetämään perseelleni/kyljelleni. Oikea tissi on ihanan sinertävä, ja kylki/perse kukoistaa myös. Jalat on kans vähän mustelmilla, päätäkin kolottais.

- Sen jälkeen ku pomo kruunas mut arbetsledareksi, on kaikki ollut kummallista. Meille on tulossa yks uus työntekijä maanantaina, joka on jo nyt valittanut musta pomolle. Kyllä, tyyppi jonka ei ole edes koskaan tavannut mua, oli soittanut ja valittanut. Työnjohtaja ei kuulemma missään nimessä voi olla 23-vuotias kakara. Totta, mä olen nuorin kaikista, ikäerot on aika suuria. Muut työntekijät on 10-35vuotta vanhempia kuin minä. Mutta mä oon saatana paikkani ansainnut. Potilas on hyvin tyytyväinen, lääkärit tykkää, pomo on haltioissaan, ja suurin osa työntekijöistä kuuntelee, ja arvostaa mun kokemusta ja osaamista. Mulla on eniten kokemusta näin vaikeista potilaista. Saa kattoa mitä tästä tulee kun se (49vuotias) mummeli saapuu tänne.

- Mä luulin olevani yksin kotona, joten hiipparoin alasti kämpässä. Tai no, se ei oo mikään kämppä sinänsä, Bed and Brekkie, meillä on omat huoneet, mutta yhteinen olkkari. Kuuntelin musiikkia, tanssin, lauloin ja heiluin. Yhtäkkiä huomaan että yksi työkavereista seisoo ovenpielessä ja hymyilee. Kiljuin, ja oli hyvin lähellä etten kussut lattialle. Mä olen yllättävän nopea juoksemaan, siis niinku läskipalloksi.

- Mä en kykene nukkumaan. Tai sitten ku vihdoin ja viimein nukahdan, nukun hyvin huonosti. Vaikka tykkään yötuureja tehdä, alan huomaamaan että 15 yötä putkeen on vähän liikaa.

- Uusin työntekijä on pöljä. Mä en tajua mistä meen firma näitä tampioita kiskoo. Nyt viikon sisällä tää on kolmas puupää joka tänne korpeen lennätetään. Tämänkin piti olla hyvin kokenut, osaava ja itsevarma työntekijä, kuulemma mahtavat referenssit ja kaikkea. Paskavittu, eihän tästä mitään tule. Nainen ei osaa edes tippaa laittaa. Se ei tiedä miten respiraattoria käytetään, eikä se näytä oppivankaan. Se tuli tänne keskiviikkona, eikä sitä voi vieläkään päästää yksin töihin. Se seuraa mua kuin hai laivaa, ja kyselee samoja asioita kokoajan. Tätä työtä varten mä sain 6 tunnin opastuksen, ja sen jälkeen olen työskennellyt itsenäisesti. Tää nainen on kulkenut mun perässä yhteensä 16 tuntia, ja yhden toisen työntekijän perässä 15 tuntia. Mä alan epäilemään että sen aivot on päälystetty teflonilla.

- Meinasin tukehtua porkkanan palaseen. Olin yksin kotona. Paniikki. Syön porkkanoita, vähennän tupakointia, syön porkkanoita, kokoajan.

- Selkä on aika romuna taas. Tälläset hullut työajat ei oikein toimi. Yötuurit on nyt olleet keskimäärin n. 12-13 tuntia. Sitten oon saanut tehdä helvetisti ylimäärästä päivisin, että kaikki on lähteny rullaamaan niinku pitää. Mä oon helunu täällä yli kaks viikkoa, ja vaikka viihdyn, kaipaan omaan sänkyyn. Öis ihanaa pystyä nukkumaan 8-9 tuntia putkeen, edes kerran viikossa.

- Panettaa. Mä harkitsin tänään jopa porkkanan raiskaamista. Mietin että pitäiskö mun raahata vähän leluja mukaan sitten seuraavalla kerralla. Ahdistaa silti. Melkeen joka kerta ne availee mun matkalaukut lentokentällä. Kuinka vitun hienoa on seistä siinä kun lentokenttä-muka-poliisit käy läpi mun dildovarastoa. Ee, no thanks.

- Korvessa on mukavaa. Mä kiepun tuolla vuorilla joka aamu, iltakävelyllä. Raitis ilma, meri, aurinko ja kauniit maisemat tekee hyvää, nii ropalle ku sialullekki. Huomaan silti kaipaavani raksua enemmän ja enemmän. Edes jonkunäköstä kontaktia. Mä haluan halata, pussata ja rapsutella. Yksinäisyys alkaa vituttaa.

Mä oon miettinyt pääni puhki, eikä mulla ole oikeasti yhtään hyvää muistoa isästäni. Ei ainuttakaan. Huonoja ja ikäviä muistoja on vaikka muille jakaa. Ihmetyttää silti. Se ihminen on 50, eikä se ole oppinut elämän varrella yhtään mitään.

Muistan huutoa, kovia ääniä, itkua ja ahdistusta. Istun pinnasängyssä ja alan itkemään, pelottaa ja mä haluan äidin luo. Isä tulee, huutaa jotain, mä en ymmärrä, se sammuttaa valot, vetää oven kiinni perässään ja huuto jatkuu taas. Tää on todennäköisesti mun ensimmäinen muisto, ensimmäinen ja viimeinen, siis isän kanssa saman katon alla elämisestä.

Luulin pitkän aikaa, pienenä, että kaikki oli mun ja äidin vikaa, että isä lähti koska me ei oltu tarpeeksi. Mä en riittänyt. Mä mietin vieläkin, välillä, kun muhun iskee sellsia hienoja, paniikki-itsesääli kohtauksia, että olisinko mä voinut tehdä jotain paremmin, olisinko mä voinut olla jollain tapaa aikuisempi, kiltempi ja helpompi lapsi.

Kaikki muuttui kun se muutti Suomeen. Sen pahat tavat, sen valheet ja negatiivisuus unohtui pikkuhiljaa. Me oltiin jopa onnellisia. Mä muistan talvileikit, äidin vähintäänkin mielenkiintoiset kampaukset, kuinka lämpimältä äiti aina tuntui kun mä olin pieni. Aurinkoisia kesäpäiviä, hiekkaa, äidin hymyn ja miten mä sulin pikkuhiljaa. Mulla oli hyvä olla äidin kanssa. Me pärjättiin. Sitten isä halus hakea mut sen luo. Mä olin peloissani, mutta samalla halusin isän luo. Mä halusin oikean, ihan oikean isän joka rakastaisi mua. Matkat Suomeen oli ihmeellisiä. Me ei oltu ikinä varmoja jos isä edes tulee hakemaan mua, vai jääkö se laivalle ryyppäämään, onko se unohtanut mut kokonaan, vai onko sillä jotain huomattavasti tärkeämpää tekemistä.

Suomessa oleminen oli toisaalta jännittävää, mä tunsin että oon jotain erikoista ja rakastettavaa kun isä haki mut, mä olin ylpeä siitä että se välitti niin paljon että jaksoi tulla laivalla mut hakemaan. Se oli suurta. Samalla mä kaipasin vaan turvalliseen kotiin. Ei isä tiennyt itä se olisi mun kanssa tehnyt. Se touhusi omiaan ja mä vaan olin. Mä olin kuin vieras, ilman omaa paikkaa ja ääntä. Ei se halunnut ikinä edes tutustua muhun. Ei isä oikeasti ikinä välittänyt minusta, mä luulen että mä olin jotain jota se vaan yritti käyttää äitiä vastaan, jollain ihmeellisellä tavalla. Mun isä on yksinkertaisesti paha. Se ei rakasta edes itseään.

Mua pelottaa. Mä vihaan miehiä, jollain tasolla. Kyllä, mulla on kaikki maailman isäkompleksit mitä vaan ihmisellä nyt voi olla, mutta on siinä muutakin. Mä pidän naisia noin yleisesti fiksumpina. Mä en halua missään tapauksessa itkeä miehen läsnäollessa, en halua näyttää minkäänlaista heikkoutta, enkä halua pyytää apua. Miehistä ei ole muuhun kuin pahaan. Miehet jättää, pettää, satuttaa ja on ilkeitä. Ne ei välitä lapsistaan eikä ne osaa rakastaa. Näin sairas mun pääni siis on, sillä näin mä ajattelen, mun mielestä miehet on kamalia eläimiä. Ihmetyttäkin vähän miten raksu on onnistunut ujuttautumaan mun elämään... Ja melkein kokonaan ilman vastalauseita :P

Löydettiin raksun kanssa hyvinkin hieno asunto Örebrosta. Sangen suuri kaksio, ihan huippuhienolla alueella. Plussana kylpyamme, uudet tapetit, tai no, kaikki on suht' uutta, niin ja oma pieni piha ilostuttaa. Talo on uusi ja kyseiseltä alueelta vapautuu vain 1-2 asuntoa vuodessa, sieltä on siis vaikea saada kämppää. Niillä on ihme vaatimuksia, ja siellä on sellanen pistesysteemi, asuntoa on mahdoton saada jos ei takataskussa roiku vähintään 2500pistettä. No, kumminki, kämppä saatiin ja muutto on edessä. Raksutin muuttaa asuntoon nt lokakuussa, ja minä kuukauden tai kaks jälkeenpäin, riippuu ihan siitä että kuinka pitkiä aikoja mä heilun Norjassa aina kerrallaan. Mitään stressiä en asiasta haluais ottaa, mutta vähän mietityttää. Oonko mä tosiaan valmis asumaan sen kanssa? Mitä jos kaikki meneekin päin vittua?

Mitä jos kaikki mikä on mun mielestä tärkeää ja ihanaa, tuhoutuukin kokonaan? - Me ollaan molemmat hyvinkin itsepäisiä, äänekkäitä ja tulisia ihmisiä. Me raivotaan, huudetaan, kiljutaan, nauretaan, juostaan ja hypitään. Kaikki tunteet on jotenkin suuria. Mä en ole ikinä ollut näin rakastunut, enkä mä oo ikinä ikävöinyt ketään näin paljon. Viikko erossa tuntuu ikuisuudelta, ja kaipaus ahdistaa. Meidän aamutouhutkin on erikoiset. Se pesee hampaita, mä istun pissalla sähköhammasharjani kanssa, me lauletaan, se tanssii ja mä nauran. Se ihminen saa mut älyttömän iloiseksi, raivon partaalle, hirvittävän turhautuneeksi, ja se saa mut rakastamaan enemmän kuin koskaan ennen. Se työntää päänsä suihkuun ja mä kiljun, potkasen tai suihkutan kylmää vettä sen päälle. Edelleen, kaikki on niin suurta. Se intohimo, kaipuu, rakkaus ja viha on jotain hirvittävää. Me ollaan hyvin erilaisia, ja kuitenkin niin samanlaisia. Se löytää helposti mun heikot kohdat, se tietää mitä nappuloita painaa. Mä testaan, haluan nähdä reaktioita, mä haluan olla varma. Sen lähellä mä sulan, musta tulee kuolaava, rakkaudennälkäinen koala, joka haluaa vaan olla kainalossa. Kun se suututtaa mut, mä kiehun yli noin sekunnissa, mä vihaan, haluan satuttaa ja näyttää että mä en muka ole heikko.

Me ei tehdä mitään hiljaa. Kun oltiin muutama kuukaus tapailtu, tipahti postilaatikosta sangen mielenkiintoinen kirje, raksun naapurilta. Se oli kirjottanit 2 tai 3 aaaa-nelosta, siitä miten miedän öiset seksimaratooonit ja iltaiset tanssi-hyppy-kiljumis-harjoitukset sai sen sekoamaan. Se ihmetteli millasia ihmisiä me oikein ollaan, miten me jaksetaan touhuta neljään asti öisin, ja miksi me kiljutaan. Me naurettiin sitä kirjettä noin 9 minuuttia.

Pari viikkoa sitten hotellissa, lähellä Arlandaa. Mä olin lähdössä aamulla lentämään Norjaan. Me riehuttiin ja juostiin ympäri huonetta. Hypittiin sängyssä ja laitettiin lakanat hikisiksi. Mä nukuin mainiosti raksun kainalossa. Se herättää mut välillä öisin, se puhuu unissaan, halaa mua lujemmin, työntää aina nenänsä mun niskaan ja on melkein liian lähellä. Jos mä osaisin, kehräisin varmasti. Kun se tekee tollasta, muhun iskee sellanen super-rakastettu-oi-kuinka-ihanaa-olotila. Mä heräsin siihen että raksu lauloi suihkussa. Nousin ylös ja kipitin vessaan, toivotin huomenet ja istahdin pissalle. Raksu ei huomannut mua, jatkoi laulamistaan ja naamansa pesua. Minuutin jälkeen se avas silmänsä, kilju kuin pikku tyttö, ja meinas kaatua. Se lähti jahtaamaan mua, vettä jokapuolella, me maattiin lattialla, naurettiin, purtiin toisiamme ja huohotettiin. - Se saa mut tärisemään.

Kuinka kauan sitä voi asua yhdessä ja samalla pitää suhteen jännittävänä ja intohimoisena?