Prinsessa.

Mä haluan vuotaa verta. Haluan olla rikkinussittu ja puolitajuton.

Neljän viikon loma. Mun psykologilla siis. Mä naureskelin kun se oli huolissaan ja sanoi että haluaa varata mulle ajan sen kolleegalle. Sen mielestä mun olis pitänyt käydä siellä ainakin pari kertaa. Nyt mä ehkä ymmärrän sitä. Mulla on sangen itsetuhoinen olo. Ei itsetuhoinen niin että viiltelesin itteäni tai alkaisin hirttosilmukkaa virkkaamaan, mutta itsetuhoinen niin että haluan kadota, haluan juoda, haluan olla tyhjä, tunteeton ja ilkeä. Haluan panna niin että jalkoväli hajoaa, vuodan verta ja kuulen vaan oman hengitykseni. Se kipu, kirvely, orgasmit ja tunteettomuus saa mut tyhjäksi. Mä en ajattele, eikä mua satu, siis henkisesti. Haluan että mua vaan käytetään. Haluan olla mitätön, ajattelematon, arvoton esine. En halua että mä tarkotan mitään.

Jotenkin yllättävän kamala olo. Mä oon ihan tyhjä, ja samalla niin täynnä tunteitä, että räjähdän. Mun pää hajoaa, mun sisällä kiehuu ja mä vaan haluan huutaa. Mulla on toisaalta niin vitun paha olo, etten halua.

Se soitti. Se, johon oon melkein liian ihastunut, se joka löytää musta kohtia joiden olemassaoloa en ennen edes ole tiedostanut. Mä oon menossa keskiviikkona sen luo. Otan koiran kassiin ja huristelen junalla örebroohon. Se saa mut hymyilemään, mutta mulla on silti kamala olo. Sellanen ihmeellinen koppa-fiilis taas. Pitäis vaan itkeä, mutkun ei sitäkään loputtomiin jaksa. Mä oon jotenkin ihan eksyksissä. Ihastunut siihen, mutten varma mistään, niin epävarma että mua vaan sattuu ja ahdistaa.

Rakastan miestäni, mutta me haetaan eroa, me ei toimita enää, me ei olla hyväksi toisillemme. Se tuntuu niin vitun pahalta. Mä oon epäonnistunut idiootti. Kaks vuotta sitten me tanssittiin meidän häitä, mä kuvittelin olevani niin saatanan onnellinen. Pari viikkoa sitten, vuosipäivänä, me nähtiin toisemme ohimennen kaupassa, ja mä hajosin. Jätin tavarani lattialle, kävelin kotiin ja itkin aamuun asti. Mies soitti muutaman kerran, mutten pystynyt puhumaan, mä ajattelin että kuolen jos kuulen sen äänen. Me sanotaan toisillemme vieläkin että rakastetaan, ja niinhän se on, mutta mikään ei vaan toimi. Emmä osaa edes naimisissa olla. Mä halusin antaa sille jotain mitä en pystynyt kumminkaan antamaan, mä halusin olla jotain erikoista ja ihanaa, jotain joka saa sen maailman mahtavaksi. Niinhän mä tein. Hetken verran.

Kun kerroin tädilleni että ollaan menossa naimisiin, se onnitteli mua, katso mua sitten vähän surullisena ja sanoi "kulta-pieni, kai sä ymmärrät että tää tulee olemaan SULLE vaan vaihe. Sä valloitat sen miehen, saat sen uskomaan että maailma on ihana paikka, ja lopuksi kaikki romahtaa, sä lähdet eteenpäin, yhtä kokemusta rikkaampana, ja se jää itkemään. Se tulee muistamaan sut aina voimana joka sekoitti sen elämän ja pään ihan täysin, eikä se tuu koskaan löytämään mitään samanlaista.", mä vaan nauroin, sanoin että me ollaan luodut toisillemme.

Nyt mä sitten oon tuhonnut mieheni. Se itkee, sanoo rakastavansa mua ja sanoo että mä oon sille kaikki kaikessa, mutta mä oon hajottanut sen, eikä se usko pystyvänsä koskaan olemaan niin onnellinen kun se on ollut mun kanssa. Ei se usko että se löytää koskaan tyttöä joka saa sen nauramaan kokoajan, ja joka piirtää vedenkestävällä tussilla kirkkoveneitä sen massuun kun se nukkuu. Se ei kestä. Se haluaa olla mun lähellä, pussata mun korvia ja halata niin lujaa että mä en voi hengittää. Se ei halua nähdä mua enää, sitä sattuu niin että se ei voi nukkua. Ja mä oon syypää kaikkeen, mä oon tuhonnut mieheni.