Blogi

Mä oon aika onnellinen tyttö. Viikonloppu lumisen talvisissa maisemissa oli kertakaikkiaan ihana; mökkielämää, saunomista, ulkoilmaa, rauhaa - ja ennen kaikkea hyvää seuraa. :)

Mä yritän leikkiä parisuhdetta. Ekaa kertaa avoeroni jälkeen oon tilanteessa, jossa ihan oikeasti pitäisi ruveta virittelemään yhteisiä tulevaisuuskuvia toisen ihmisen kanssa. Jännittää, jännittää... Tosin enemmän hyvässä kuin pahassa mielessä. Oon innoissani, oon iloinen, oon hirveän onnellinen. Kerrankin joku fiksun ja tasapainoisen oloinen mies haluaa ruveta rakentelemaan mun kanssani jotain pitkäkestoisempaa juttua - siis ihan aikuistenoikeesti, tästä voisi jopa kehkeytyä terve, tasapainoinen ja -vertainen parisuhde. Hymyilyttää. Ihan alkutaipaleellahan tässä ollaan, mutta saahan sitä vähän olla höpsähtänyt ihastuksissaan. :)

Että niin. Pian alkava 2010-luku saisi mun puolestani olla mulle sellainen parisuhteilun vuosikymmen. Johan sitä tässä yli 20 vuotta ollaankin rämmitty jos jonkinlaisissa (ja aina vääränlaisissa) parisuhteentekeleissä (no okei, ehkä 4 viimeisen vuoden aikana oon oikeesti vasta parisuheillu mut kuitenkin). Jos tää poikaystävä ei nyt sitten olisi ihan vielä ensi tai sitä seuraavana vuonna ex niin oisin kauheen tyytyväinen - palaisi jonkinlainen usko siihen, että musta on ylipäätään elämään parisuhteessa...

ROCK!

Onkohan uskollisuus geeniperimässä vai ihan vain opittu juttu? Kelailin tätä tuossa, kun rupesin miettimään vanhempieni yli 25-vuotista avioliittoa ja isonveljeni kihlausta ja tulevaa avioliittoa. Meidän perheen miehet on jostain syystä tavattoman yksiavioista ja uskollista sorttia. Mistähän se johtuu? Mun isäni on nuoruudessaan ollut "kuumaa kamaa" (komeahan se on toki edelleen yli viisikymppisenä): pitkä, komea ja hyvä tanssimaan. Äitini oli kymmenisen vuotta meidän lasten kanssa kotona, jolloin isälläni olisi varmasti ollut tuhansia tilaisuuksia käydä vieraissa. Koskaan ei kuitenkaan niin ole käynyt. Samoin kuin veljeni. Hänkin oli sinkkuillessaan hyvinkin naisten mieleen, mutta parisuhteuduttuaan mitä kiltein ja luotettavin avomies. Oppia isältä vai oikeasti jonkinlainen peritty juttu?

Saisinpa minäkin joskus sellaisen reilun ja rehdin miehen. En mitään nössykkää, joka ei kellekään muulle edes kelpaisi vaan oikeasti ihanan miehen, joka omasta tahdostaan tahtoisi olla vain minun kanssani.

Katoavaa luonnonvaraa taitavat vain olla moiset.

Rock!

Mä en halua mennä nukkumaan. Mä en halua ummistaa silmiäni tyhjässä sängyssä ja tietää, että herätessäni vieressäni ei edelleenkään ole ketään. Mä välttelen hemppiselokuvissa käyntiä. En halua nähdä sitä kaikkea kuhertelevien parien onnea. Mä en käy lenkillä sunnuntai-iltapäivisin. En kestä katsoa käsi kädessä kulkevia onnellisia kyyhkyläisiä.

Mä haluan olla yksin. Mä haluan mitä tahansa muuta enemmän kuin olla yksin. Musta ois ihanaa olla onnellinen jonkun kanssa. Samanaikaisesti tiedän kuitenkin liiankin hyvin, että olen onnen rikkomisen maailmanmestari.

Joskus yön pimeydessä sitä on vain niin yksin...

Ja taustalla soi Uniklubin Tunnit