Mun päätä on vaivannut jo pari viikkoa sekalaiset parinmuodostukseen, parisuhteeseen, rakkauteen ja omaan itseeni liittyvät ajatukset. Oon istuutunut useammin kuin kerran tai kahdesti koneen ääreen ja ollut aikeissa ryhtyä kirjoittamaan näitä ajatuksiani järjestykseen. Koskaan en ole päässyt paria virkettä pidemmälle, ja nekin kurjat tuotokset olen kadottanut alta aikayksikön sinne surullisen kuuluisaan bittiavaruuteen. Tällä kertaa lupaan yrittää kovemmin kuin aiemmin ja saada puserrettua ulos itsestäni edes jotain kaikesta siitä ajatustulvasta, joka suorastaan pakottaa päätäni tälläkin hetkellä.
Ensinnäkin mussa itsessä on tapahtunut joku helvetin kummallinen muutos. En varmasti ole ensimmäinen enkä viimeinen nuori nainen, joka on teinivuosinaan ollut vakaasti sitä mieltä, ettei normaali perhe-elämä aviomiehineen, lapsineen ja asuntovelkoineen tule koskaan kuulumaan mun elämääni. Oonhan mäkin haaveillut kaikenlaisesta tuollaisesta hömpästä, mutta järkeillyt asian kuitenkin lopulta aina niin, että olen onnellisempi yksin - tai korkeintaan parisuhteessa, mutta mihinkään lastenhankintajuttuihin mä en kyllä ole ollut koskaan lähdössä mukaan. Viimeiset pari viikkoa mua on kuitenkin vaivannut ajatus siitä, miten lastenhankinta voisi sittenkin olla ihan jees. Ehkä osasyynä on se, että tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni miehen, jossa olisi potentiaalia kunnolliseksi perheenisäksi (ja joka silti on romanttisen jännittävä ja kiihottava vastakkaisen sukupuolen edustaja). Toisena syynä voinee olla se, että jo lähes varma lapsettomuustuomioni onkin nyt lieventynyt sellaiseen muotoon, että mun kohdalla lastenteko ei tule olemaan koskaan mitään kellopeliä ja juuri tietyn päivän ovulaation odottelua vaan arvailua siitä, missä vaiheessa kutakin kuuta mun kroppa mahdollisesti onkaan otollisimmillaan (eli käytännössä on pakko harrastaa lastentekohommia joka päivä tärppäysmahdollisuuden maksimoimiseksi - voi harmi!). Tai sitten syynä on vain tämä kahdenkympinkriisi ja sen mukanaan tuoma pesänrakennusvietti. Oli niin tai näin, mulla kuitenkin on todellinen vauvakuume ensimmäistä kertaa elämässäni. Enkä pysty oikein käsittelemään tätä tunnetilaa. Mulla on kaikki vielä edessä, opinnot vasta aluillaan eikä edes isäkandidaattia kiikarissa - mitä helvettiä tää oikein on?! Ei biologisen kellonkaan pitäisi ihan vielä kahteenkymmeneen vuoteen tikittää. Miten mun kroppa silti koko ajan viestittää mulle, että nyt olisi aika ryhtyä jatkamaan sukua?
Toinen mun normaalielämää häiritsevä asia on parisuhde. Tällä hetkellä eniten ehkä risoo sen parisuhteen puute (tää kannattaa aina sanoo täällä ääneen, sit saa pari vonkaviestiä, pääsee parille treffeille joidenkin nörttikammotusten kanssa ja sitten ei teekään enää yhtään mieli pariutua/-tella). Tai mua ärsyttää, kun kukaan ei kolahda. Paitsi se superihQ, jota mä en kuitenkaan koskaan voinut saada. SuperihQn tunkeutuminen mun elämääni ehkä sysäsikin liikkeelle tämän hurjan ajatustulvan. Miksi elämässä nämä hommat menevät niin kovin usein niin, että jossain vaiheessa on pakko tyytyä siihen toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon kun ykkösvaihtoehtoa ei voi saada? Onko tuolla jossain joku Iso Herra, joka pelaa jotain äärimmäisen kieroutunutta peliä meillä ihmisillä ja meidän tunteillamme - ja joka ilmeisesti ei osaa pelin sääntöjä laisinkaan, koska mun kohdalle ei ainakaan ole sattunut kuin häviäviä käsiä? Ja ennenkaikkea: Mikä helvetti mua vaivaa, mikä mut on yhtäkkiä saanut uskomaan joihinkin prinsessasatuihin onnellisine loppuineen, haaveilemaan elämää suuremmasta rakkaudesta ja vieläpä uskomaan, että sellaisen voisin joskus kohdata? Mä niiiiiiiin en ymmärrä.
Todella häiritsevää. Mussa on joku pehmeä puoli eikä se jätä mua rauhaan. Enkä mä oikeasti edes kärsi tilanteesta niin paljon kuin yritän antaa ymmärtää. Mun mielestä on ihan fine käydä nuuhkimassa kaikkien kaverien vauvojen vauvatuoksua, fiilistellä lastenvaateosastolla pikkirilliriikkisiä potkuhousuja hipelöiden ja unelmoida omasta satuprinssistä. Eikä mulla oo edes menkat just tulossa (tai sitten ne on ollut tosiaan tulollaan ja pari viikkoa), en oo alottanut enkä lopettanut mitään hormonihoitoja viime aikoina, täysikuukin meni jo eikä edes kevät ole vielä niin pitkällä, että se saisi mun hormonit hyrisemään tällä tavoin ja mun pääni pyörälle. Mitä tää oikein on?!
Rock!