Mä oon yksin
ja se tuntuu hyvältä
Mä oon viisas
mun sydämel on kypärä
Mä oon kaunis
vaikka itse sanonkin
ja voin paljon paremmin
Yksinoleminen on joskus lähes maagisen terapeuttista. Tunnin kävelyreissu pakastuvassa jo pimenneessä illassa aidon luonnon tuoksuja haistellen ja tunnustellen - voisiko olla parempaa?
Nonni. Seikkailu osa kolmesataanelkytviis alkanee perjantaiaamulla bussimatkalla Pellosta Kemiin. Sitten Kemissä vähän lungailua ja rautatieaseman metsästystä ennen junamatkaa kohti Helsinkiä. Tästä tulee aivan äärettömän upeeta, sanokaa mun sanoneen. :D (Ei muuten tarvitse ihmetellä, jollen oo vielä perjantaina etelässä, voi olla, että menee sompailuksi ja eksyn johonkin jänkhälle ja ja ja... :D)
Voi hitto mä rakastan tätä pohjoisen elämäntyyliä!!1 Kävin tuossa Pellossa ruokakaupassa ja Seppälässä ja juttelin parin ihmisen kanssa (siis ihan vieraita ne oli, tuli vaan siinä rupateltua ihan läpällä :D), kaupan kassat kohtelivat mua kuin vanhaakin tuttua, ihmiset hymyilivät (se tosin saattoi johtua siitä, että näytin ihan kaupunkilaisjunttituristilta :D) ja kaikki oli aivan mahtavaa. Ikinä oo tullu noin hyvä mieli yhdestä kauppareissusta. :D
Autoilu meni muuten mukavasti, osasin ylittää rajan oikeasta kohtaa eikä mua naarattu edes tulliin (ohitin siis yhden kylmän tulliaseman... ;D). Mä en halua takaisin Helsinkiin. Vaikka toisaalta Helsingissä on kaikki. Vittuperkele. Matkailu kuulemma avartaa, mutta kyllä se toisaalta rikkoo sydäntäkin. Aina jää pala sielusta ja mielestä sinne matkakohteeseen, mutta toisaalta kotiinkin on kiva palata tuttuihin kuvioihin rakkaiden ihmisten pariin. Karseeta. :S
Mutta lähdenpä pyöräyttämään kanelbullia serkuille välipalaksi. Sitten varmaan pikku juoksulenkki ja päivällisen kokkailua. Ei kauheeta kiirettä eikä hätää. :)
Rock!
Anteeksi. Järkytän teitä edelleen liian positiivishenkisillä kirjoituksilla. Mutta ei hätää, palajan suurkaupungin vilinään jo ensi viikon lopulla ja varmasti kyrvähdän noin alle vuorokaudessa taas turhaan kiireeseen, pinnallisuuteen, meteliin sun muuhun eli tulossa on kyllä vittumaista tekstiä, malttakaahan vain. :)
Kiivettiin tänään sitten serkkupojan kanssa yhdelle pikkuiselle vaaralle. Mutusteltiin mustikoita ja puolukoita suoraan mättäiltä, otettiin valokuvia aivan henkeäsalpaavan mahtavista maisemista, nautiskeltiin tuulisesta ja sitä kautta myös ötökättömästä älyttömän raikkaasta ilmasta, vaelleltiin ja jutusteltiin, nautittiin sunnuntain rauhasta. Sitten vielä pari tuntia ulkohommia - haravointia, pusikoiden leikkaamista ynnä muuta nikkarointia - ja äsken kalalla ja perunalla vatsakin vielä tyytyväiseksi. Ei sitä voisi pieni ihmislapsi paljon muuta vaatia.
Nyt odotellaan saunan lämpiämistä ja katsellaan Pairöts of the Kariibbiania. Niin, ja opetetaan 7-vuotiasta serkkutyttöä virkkaamaan - ei mikään iisi homma, tytöllä kun on tätä äidinpuolen suvun kovapäisyyttä ihan hippanen. :D "Mä en haluakaan oppia tätä koskaan" on kuultu noin tuhat kertaa kun silmukat karkailevat eikä jälki ole tasaisimmasta päästä. :D Mutta eiköhän se tästä. Huomenna uusi yritys, luultavasti jo huomattavasti paremmalla tuloksella.
Huomenna lähden muuten valloittamaan autoillen Pelloa. Vaviskaa, kanssaeläjät. :D
Rock!
Juosta pinkaisin 7 kilsaa vastatuuleen-alamäkeen ja myötätuuleen-ylämäkeen melkein nollassa asteessa eikä aikaa mennyt kuin "vain" 50 minuuttia - ihan pirun hyvin multa, joka ei yleensä kisko ku maksimissaan vitosia reiluun puoleen tuntiin. \o/ (Yleensä olosuhteet on myös pikkasen lempeämmät ja kurkussa litra vähemmän räkää...)
Kohta pääsee sitten saunaan. Aivan mainiota elämää, ei kiirettä minnekään, pelkkää ihanuutta vain. Rrrakastan. Tätäkin. Niin kuin koko elämääni. :)
Rock!
Oi jessusristus. Miten sitä mieli lepääkään täällä ihan todellisessa luonnonrauhassa. Maisemat aiiiiivan upeat, väriloisto ehkä jo hiipumaan päin mutta ihanuutta yhtä kaikki edelleen. Tuunkohan mä täältä auvolasta takaisin Helsingin vilinään enää laisinkaan? Vaikka tulisinkin, palaankohan silti uudelleen tänne Lapin kiireettömyyteen ja miellyttävyyteen? -Kysymyksiä olisi taas kerrakseen.
ROCK!!!
Maailma ei ole entisellään. Maailma ei ole enää hyvä (jos on koskaan kovasti ollutkaan) vaan ihan läpimätä. Tivolitkaan ei saa mua nauramaan eikä sirkus tai sata hattaraa. Siltä vähän tuntuu. Tai ettei oikein tunnu miltään. Järjetöntä pahuutta ilman tarkoitusta, viattomia (niin tai kuka meistä nyt olisi viaton) uhreja eikä mun sydämessä liikahda mikään. Vituttaa vaan nykymaailman tola, typerät (nuoret) ihmiset, spekuloinnit ja keltainen lehdistö, ihan kaikki.
Toisaalta mua kyllä suuresti ahdistaa maailman nykyinen tila. Kaikki pahuus, vääryys ja epäoikeudenmukaisuus. Kunpa olisin saanut syntyä vaikka 400 vuotta sitten kun ei ollut vielä tämänkaltaista ahdistuneisuutta, vouhotusta ydintuhouhasta ja ilmastonmuutoksesta. Ajattelen liikaa. Tiedostan liian hyvin, että vituiks on kaikki menossa enkä mä sille lujallakaan tahdolla voi mitään. Ei vissiin kukaan enää voi, kun päättävillä palleilla on liikaa tyhmiä, itserakkaita ja ahneita ihmisiä. En jaksa kuin harrastaa sohvapolitiikkaa ja seurata omaa tuhoani voivotellen sivusta.
Onneksi illalla pääsen lähtemään ruskan rauhoittavaan vaikutuspiiriin Suomen ja Ruotsin Lappiin. Unohtuu hetkeksi kaikki tämä etelän häly, kiire ja muu paska.
Rock.
Iso osanotto kaikille, joita Kauhajoen koulusurma lähemmälti koskettaa. Oon ihan todella vilpittömän pahoillani teidän menetystenne puolesta, vaikken itse tällä hetkellä osaakaan nuorten ihmisten täysin turhia kuolemia surra. Enkeleitä. <3
Ei kertakaikkiaan mitään ongelmia. Kaikki on kauheen mukavaa ja lepposaa. Juon sidua ja kuuntelen ihan vitun paskaa äijäläppää. Kanana tunkiolla on hyvä olla. Tai jotain. :D
Tänään on kaikenlisäksi vasta perjantai. Koko viikonloppu ja suuresti kaikkea kivaa edessä. Voisiko kakskymppisen daamin elämä olla tätä huipumpaa?
Rock!
Hyvin eriskummallista. Elämä nimittäin. Aina toisinaan. Ei voi kuin ihmetellä. *ihmettelee*
Oonkohan mä taas eilen ollut pikkasen herkkiksellä tuulella? No kyllä oon. Onneksi tänään on parempi päivä. Pois hempeilyt, itkut ja surkuttelut, tilalle kylmää järkeä ja loogisuutta. Loppuviimeksi mä oon kuitenkin vastuussa vain omasta elämästäni. Omasta onnellisuudestani, oman tulevaisuuteni rakentamisesta sellaiseksi kuin itse tahdon. Joskus oman onnen vuoksi on satutettava itseä tai muita. Joskus on kuljettava väärää polkua, jotta ymmärtää, mille polulle seuraavaksi kannattaisi kääntyä minimoidakseen mahdolliset vahingot. Joskus ratkaisut ovat myöhemmin katsottuna vääriä, mutta mieluummin katselen tekemiäni ja kokemiani vääriä ratkaisuja kuin sitä, etten ole uskaltanut tehdä ratkaisuja laisinkaan.
Parempi kertarytinä kuin ikuinen kitinä - vai miten se nyt meni.
Pitkästä aikaa: Rock!
Vittu ku aina pitää alkaa itkettään kun pikkasen harmittaa. Oon itkeny jo tässä elämässä ihan tarpeeks, ei enää, inte mera, loppu ja finito nyt heti tälle hommalle!
Miksi aina pitää valita? Miksi aina pitää valita kahden tai useamman hyvän väliltä? Miksei voi olla yhtä hyvää ja yhtä huonoa vaihtoehtoa, jos vaihtoehtoja pitää olla? Ja miksi valintojen pitää olla toisensa poissulkevia? MiksmiksMIKS mä johdattelen itteni aina näihin kusisiin tilanteisiin, joista ei selviä polttamatta näppejään?
Harmittaa. Mua niin harmittaa. Väsyttääkin. Ja on kenkku olo ihan kokonaisvaltaisesti. :|
