Myönnän syyllisyyteni suureelliseen itserakkauteen ja narsismiin; joo, laitoin ihan oikeesti seitsemän uutta kuvaa galleriaani, jotka itse kuvasin itsestäni. Selvinpäin. Nyt niitä kuvia pitäisi sitten käydä kaikkien kovasti kehumassa, että mulle tulisi hyvä ja kiva mieli ja pitäisin itseäni edelleen nuorena, kauniina ja ihanana.
Sellaista maanantaitouhuilua täällä maaseudun rauhassa. Toivottavasta kaikkien viikko on alkanut yhtä hymyilyttävissä merkeissä. :)
Lähden siis aamulla Tallinnaan kuluttamaan aikaani - sen tulin vain tänne kertomaan, ettei tarvi sitten soitella perään ja ihmetellä, että missä mä oon. :)
Se on sitten seinä vastassa tälle reissulle. Mutta jonnekin päin lähdetään jossain vaiheessa joksikin aikaa eli nou hätä, kyllä te musta eroon pääsette kuitenkin. :)
Tätä blogitekstiä ei pitäisi koskaan kirjoittaa. Näin ei pitäisi tuntea eikä näitä tuntemuksia ainakaan pitäisi paljastaa kaikelle kansalle omalla nimellä ja naamalla. Kenenkään ei ainakaan kannattaisi lukea yhtään pidemmälle (hah, nyt ei kukaan varmasti jätä lukemista kesken). Mutta minkäs minä itselleni ja suorasanaisuudelleni voin. Mielen päällä olevat asiat on tuotava julki, oli asioiden laita ihan mikä tahansa - ja tällä hetkellä en pysty ajattelemaan muuta kuin että voi jessuskristus kun mä oon puutteessa!
Kyse ei nyt ole (pelkästään) seksin puutteesta, seksiähän nuoret naiset tunnetusti saavat koska tahtovat (näin joku on mulle ainakin joskus kovasti yrittänyt väittää), vaan jostain ihan käsittämättömästä halaa, pussaa ja helli mua -puutteesta. Hipsuta mua, silitä mun selkää, näykkäse mua niskasta ja korvasta... ääärkrgjvnaeogh!!1
Phuuh, onneksi kohta pääsee lähtemään töihin. Siellä on niin kiireistä ja hikistä ja inhottavaa, ettei jouda tällaisia miettimään. Toisaalta siellä on tänään meidän ainoa miespuolinen duunari iltavuorossa mun käskytettävänä... Ounou, ounou...
Rock!
Lienee sanomattakin selvää, että eilinen konsertti oli M-A-H-T-A-V-A! Jonissa on kyllä Sitä Jotakin, joka saa nuoremmankin naikkosen sydämen pamppailemaan eikä koko show'ssa ja yleisön suunnattomassa eläytymisessäkään ollut moitteen sijaa. Olipa hyvä, että tuli lähdettyä. Ja tunnistinhan mä lopulta yli kymmenen biisiä, vaikka luulin tietäväni vain It's my lifen ja Alwaysin. Älyttömän hyvä fiilis.
Toiselta kantilta painaa kyllä tällä hetkellä myös väsymys. Jotenkin sitä on tässä viime päivät ollut ihan hirveässä jatkuvassa univelkakierteessä ja nyt tuntuu, ettei mikään unimäärä riitä (okei, en mä viime yönäkään nukkunut kuin viisi tuntia mutta sunnuntaina nukuin ainakin 15 eikä sekään helpottanut). Onneksi kohta on juhannus ja pitkät vapaat. Taidan jättää ihan suosiolla kaikki alkoholijuomat muiden nautittaviksi ja vain keräillä voimia viimeisiin työviikkoihin. Muuttolaatikoiden pakkailuakin pitäisi pikkuhiljaa aloitella. Pahvilaatikoita olisi jo tusinan verran, mutta hommaa ei vain millään tahdo saada aloitetuksi. Vajaan vuoden takainen muutto mielessäni yritän kyllä olla tällä kertaa ajoissa - mikään ei ole hirveämpää kuin pakata samalla loppuja kamoja kun tavaroita jo kannetaan ulos kämpästä ja jatkuvasti eteenpäin juoksevaa aikaa on aina vain vähemmän jäljellä. Ehkä tällä kertaa vuokraan myös tuohon parvekkeen alle jonkun roskalavan, johon saan kipata puolet kaikesta romusta, joita on tässä noin neljän itsenäisen asumisen vuoden aikana kertynyt nurkkiin. Joku ihme pesänrakennus-/keräilyvimma vaivaa ilmeisesti mua(kin), kun kaikki mahdollinen rikkinäisistä ja käyttämättömistä sukista alkaen on säästettävä. Onneksi tällä kertaa on erittäin rajallinen määrä tilaa tavaroiden varastoinnille - karsintaa on pakko suorittaa raadollisin ottein.
Nyt kuitenkin keittämään vielä kaksi kupillista mustaa myrkkyä ja sitten pitääkin ryhtyä jo pohdiskelemaan työpaikalle päin siirtymistä.
Rock!
Olen tehnyt suhteellisen monia isoja ratkaisuja elämässäni, kääntynyt elämän tienristeyksistä täysin uusille poluille, elänyt ja kokenut. Koskaan en kuitenkaan ole ollut yhtä varma kuin nyt, että kohta koittava Australiaan lähtö on yksi elämäni suurimmista mutta myös oikeimmista ratkaisuista. Paljon on vielä järjesteltävää, hirveästi pakattavaa ja laitettavaa, mutta sydämessä on rauha; oikeaan suuntaan ollaan menossa.
Pohdiskelinpa tuossa bussissa kotiin ajotunnilta körötellessäni (yksi ajotunti muuten enää jäljellä ennen inssiä), mitä kaikkea tahtoisin elämässäni vielä kokea ennen kuin olisin (mielestäni) valmis kuolemaan. Naisena mun olisi pitänyt varmasti ensin pohtia, että olen valmis kuolemaan sitten kun olen saanut perustettua perheen ja kasvatettua lapset vähintään aikuisuuden tielle. Mutta kuten monet varmasti tietävät, en ehkä ole ihan normaaleimmasta päästä naishenkilö. Siksi ensimmäinen ajatus oli, että olisin valmis kuolemaan, jahka olisin löytänyt ensin oman paikkani maailmasta; mielekkään työn jossa luoda uraa ja yhteisön johon kuulua (yhteisö voi tarkoittaa sukulaisia, ystäviä, harrastus-/työyhteisöä tai vaikka omaa perhettäkin, kunhan olisi pysyviä ja rakkaudentäyteisiä ihmissuhteita). Sen lisäksi jos saisi säilytettyä tämän nykyisen kaltaisen onnellisen ja lähes jokaisesta päivästä innostuvan ja kiitollisen mielialan, olisin saavuttanut mielestäni kaiken saavuttamisen arvoisen - ja olisin valmis kuolemaan.
Ikävuosissa toivoisin eläväni noin 80-vuotiaaksi. Silloin olisi ehtinyt näkemään elämässä varmasti jo kaiken, mitä on tarpeellistakin nähdä. Työura olisi tehtynä ja eläkevuosistakin olisi ehditty jo nauttia. Toisaalta en olisi vuosikymmenten rasitus suomalaiselle yhteiskunnalle eläkerahojen ylipitkäaikaisena kuluttajana enkä todennäköisesti olisi myöskään vuosikausien laitoshoidossa - olisin siis kai aika ihanteellisessa iässä jättämään maanpäällisen elämän.
Mutta. Jottei kuolo korjaisi kokonaan, taidan mennä tekemään jotain lounasta. Eilen ei ruoka oikein laskenut, koska olin jossain kummallisessa vatsataudissa (niin siis kyllä darlingit, se oli vatsatautia, ei juuri laisinkaan itse aiheutettua vaikka olihan sillä alkoholillakin osuutta asiaan...).
Rock! (Ja kai vähän popkin näin Bon Jovin keikkapäivän kunniaksi.)
Niin, sitä mä vaan tulin ilmoittamaan, että silloin se tapahtuu - matkani Frankfurtin ja Hongkongin kautta Sydneyyn alkaa. Kaksi kuukautta enää... Voi jestas, voi jestas, voi jestas!
Rock!
Taas se koittaa, kahden päivän vapaapäiväputki alkaen tunti sitten. :) Huomenna tosin pitää mennä huristelemaan liukkaalle radalle jonnekin helvetin Vantaan peräkorpeen, mutta muuten kalenteri ammottaa tyhjyyttään. Miten sitä osaakaan pieni ihminen olla onnellinen elämän vieläkin pienemmistä ylellisyyksistä? Kohta menen naapureiden kiusaksi ainakin puoleksi tunniksi suihkuun, käytän kaikkia mahdollisia ihon- ja hiustenhoitotuotteita, lakkaan varpaankynnet ja ja ja... keitän vaikka teetä juhlistaakseni tätä muutaman kymmenen tunnin vapautta. On taas niin hyvä mieli, että ei meinaa hymy haipua kasvoilta laisinkaan.
Nettieronkin taidan muuten ottaa vapaapäivieni kunniaksi, koska huomenna saattaa kutsua mökkielämä (jestas, suuri paljastus, mulla on jotain elämää cityn ulkopuolellakin :S), jotenka kivaa kunivapaata alkuviikkoa itse kullekin.
Rock! :)
Voi jestas, en vain millään meinaa päästä yli taikka ympäri tästä hyvästä olostani. Muutoksia muutoksien perään ja aina vain parempaan suuntaan tuntuu menevän. Uuden elämän tieltä on raivattu jo avoliitto, vanha duunipaikka, vanha asuinpaikka sekä nikotiiniriippuvuus. On ollut yllättävän helppoa muuten irroittautua kertaheitolla kaikesta vanhasta - stressitaso on tosin ehkä ollut piiiitkälti punaisella, mutta kun tässä kesä etenee ja uusi elämä todenteolla alkaa, eiköhän sitä olla sitten jo mukavastikin taas vihreillä leveleillä. Syksyllä tietysti koittaa uudet stressihetket maan vaihtamisen vuoksi, mutta hyvää stressiä jaksaa paljon paremmin kuin yleensä painavaa vittu ku vituttaa -uupumusstressiä.
Nyt pompahtelen vaihtamaan sinisiä vetimiä niskaan ja aloittelemaan työpäivää. Enää hetki tätäkin paskaa edessä. Oon niin helvetin onnellinen!
Rock!
Hihii. Sinnepä vie tieni siis elokuussa jossakin vaiheessa. Varausmaksu matkasta maksettuna niin uskaltaa jo ilmoittaa määränpään, tätä matkaa kun ei oikein enää voi perua.
Iiiihanaa. Rakastan tätä mun elämää. Enää pari kuukautta ja sitten olenkin jo kenguruiden maassa. Ihanaa, ihanaa, ihanaa!
