Blogi

Mulla taitaa olla kolmevuotiaille niin kovin yleinen uhmaikä päällä (saatana, 17 vuotta myöhässä, mutta mitävitunväliä); mikään ei kelpaa, kaikki pitää tehdä ITE, kaikelle pitää sanoa ei, kaikesta pitää saada päättää itse. Kuinka nautinnollista. Vihdoin uskallan päästää ilmoille kaikki päässäni vellovat ajatukset, kyseenalaistaa kaiken (turhankin) ja toteuttaa niitä unelmia, jotka olen ehtinyt jo niiiin kovin moneen otteeseen haudata milloin mihinkin syyhyn vedoten. Mulla ei edelleenkään ole rahaa, ei kutsumusta mihinkään ammattiin eikä kykyä luoda toimivaa parisuhdetta, ei asuntolainaa, lapsia tai edes koiraa. Siteeni nykyiseen kotipaikkaani on siis mitä heppoisimmat. Siksi tämä tällä hetkellä työnalla oleva, suuri (mutta älkää huoliko, vain väliaikainen) muutos elämässäni tullee juuri oikeaan paikkaan; ei luurankoja kaapissa muttei myöskään kahleita nilkoissa, lähtemistä ei voisi itselleen helpommaksi tehdä.

Muille maille vierahille käy siis tieni toivottavasti jo elokuussa. Lähtöni piti olla Iso Salaisuus ainakin siihen asti, että lähtö on varmaa, lähtöpäivämäärä tiedossa ja lentoliput kourassa, mutta enhän mä tällaista juttua pysty kykenemään pitämään sisälläni. Määränpää olkoon vielä hetken vain minun (ja yhden saatanan stalkkerin) tiedossa ihan vain koska en halua saada tuhattamiljoonaa neuvoa, vinkkiä ja muisteloa kaikilta niiltä, jotka jo ovat ko. maassa vierailleet. Voidaan sitten yhdessä vertailla kokemuksiamme jahka saavun takaisin Suomen maankamaralle, mutta mielipiteeni maasta teen mielelläni ihan ihkä itse.

Nyt kuitenkin lähden vielä nautiskelemaan suomalaisesta ruisleivästä kotikutoiset villasukat jalassa. Ihanaa, että Suomen kesä on vasta edessä - loppumaton valoisuus, tutun kesäiset tuoksut, puistoilut, terasseilut, ihanan iloiset ihmiset. Rakastan tätä kaikkea. Silti lähden. Mutten vielä. :)

Rock!

...tai sitten en. Mutta muutoksen tiellä ollaan; duunieropaperi kirjoitettuna, lentoliput pian taskussa ja elämä edessä. Cityilyä toisaalta on toviin jäljellä enää pari kuukautta. Vähän sääli, tää on ihan parhautta (paitsi sillon ku tää on ihan perseestä). Mutta sitä mä vaan tulin kertoon, että

TÄÄLTÄ TULLAAN, ELÄMÄ! PERKELE!

ROCK!!1

ku vituttaa. Ei tässä sen kummempaa. Meen saunaan ja juon oluen.

Rock.

Maailma on kyllä yhtä suurta hulluutta. Joka puolella tapahtuu koko ajan jotain pahaa eikä turvallisinkaan paikka tunnu enää vaarattomalta. Etiopian käsittämätön nälänhätä, Myanmarissa ja Kiinassa luonnonvoimien tekemät tuhot, Rovaniemen ammuskelu, Itävallan kellaripedofiili-isä - pienempien ja suurempien mittakaavojen tragedioita pulpahtelee pintaan harva se päivä. Lisäksi koto-Suomessa jokin laman tapainen painaa päälle, köyhyys lieveilmiöineen lisääntyy eikä huomiseen enää oikein uskalla luottaa. Aina ei oikein tunne löytävänsä syytä jatkaa koko mielettömyyttä; miksi vaivautua kun kohti tuhoa ollaan menossa eittämättä kuitenkin?

Myös omaa elämääni ahdistelee erilaiset stressitekijät monelta eri elämänalalta. Töissä on paskaa, himassa on paskaa, ei ole aikaa nukkua tarpeeksi, ei ole mahdollisuutta harrastaa ja rentoutua tarpeeksi. Pitäisi tehdä -lista on pidempi kuin nälkävuosi, mutta henkiset ja fyysiset voimavarat tai aika eivät vain yksinkertaisesti riitä listan määrätietoiseen lyhentämiseen. Lienen siis normaali parikymppinen: tavoitteita ja paineita syydetään joka puolelta paljon enemmän kuin tällä elämänkokemuksella ja tietotaidolla on mahdollisuus hoitaa.

Mut joo. Kai tää taas tästä. Nyt paistaa aurinkokin ja kaikkee ja ostin kukkiakin itseäni ilostuttamaan. Femmalla ihan håmån kokoinen kimppu - vaaleenpunasia kukkia tottakai.

Tasan ei mee elämän nallekarkit, mutta menisipä edes sen verran oikeudenmukaisesti jutut tänään, että Teräsbetoni menisi kirkkaasti finaaliin Euroviisujen ekoista semifinaaleista.

Rrrock.

...koittaa taas heti huomenna ja tiistaina sitten toinen vapari perään. Onkin kyllä sellainen urakointiviikonloppu taas takana, että ihan hyvällä omallatunnolla voi lekotella pari päivää kotitöiden ja autokoulun parissa ilman hetkenkään haikeutta grillin ääreen.

Mun päässä on nyt oikeesti jotain vikaa. Mulla oli tänään migreeni vissiin kolmannen kerran viikon sisään. Meinaa melkein kaihertaa huoli mieltä, että mistäköhän tää tällainen nyt mahtaa oikein johtua. Noh, eiköhän kaikki tästä selviä jahka pääsen päätohtorille kertomaan huolistani. Ei vaan huvittais herätä aamulla aikaisin helvetillisesti jomottavaan pääkipuun ja oksetukseen tietäen, ettei mikään helpota sitä olotilaa - se menee itsestään ohi noin 10-20 tunnin kuluttua. Perkele.

Meenpäs huljuttelemaan työhiet pois ja lähden sitten vaikka oluelle. Krapulaolo kun on jo valmiiksi niin ei pari huurteista varmaan enää vie maata merelle.

Rrrock.

Jumankekka, meni sitten eilinen vapaapäivä niinsanotusti ihan harakoille migreenin kourissa kärvistellessä. Aamukymmeneltä loppuneen ajotunnin jälkeen pikkuisen jo jomotti ja kun ehdin viimein kotiin oli kohtaus jo täydellä vauhdilla päällä - siinä sitä sitten itkettiin ja oksennettiin kuin entinen teini siiderihumaloissaan ikään iltaan puoli kymmeneen asti. Rakastan kyllä itseäni vaivoineni toisinaan niin, että tekee oikein pahaa. Mikäs sen leppoisampi tapa viettää vapaapäivää kuin särkylääke- ja kipunarkoosissa. Onneksi tänään on vielä toinen vapaapäivä niin ehtii hoitamaan edes suurimman osan niistä hommista, jotka näille kahdelle vapaalle olin buukannut. Perkele, että harmittaa taas.

Onneksi autolla ajaminen alkaa pikku hiljaa sujua. Tänään auto ei sammunut enää kertaakaan koko tunnin aikana. Pientä hapuilua on kyllä vielä risteysajossa tai lähinnä ratin kääntämisessä; vasen käsi on niin ripeä liikkeissään, ettei se meinaa millään ilveellä pysyä oikeassa ajo-otteessa vaan lipsahtaa aina ties minne. Mutta kai sekin siitä vielä oppii - jollei muutoin niin maalarinteipillä, kuulemma. Ajettuna on kuitenkin vasta yksi kolmasosa kaikista ajotunneista eli eiköhän tuo vasenkin käsi saada aisoihin ennen inssiä.

Nyt nautiskelemaan lisää kahvia ja sitten "nautiskelemaan" ihanan antitoukokuisesta viimasäästä.

Rrrock!

Päätin eilisiltana töissä, että huomenna kirjoitan blogiini itseäni ylistävän (tai siis faktojahan nämä...) tekstin. Kimmokkeen tälle ylitsevuotavaiselle itserakkauden puuskalle antoi eräs asiakas, joka pari hampurilaista saatuaan kysäisi muka kovin niin ohimennen, että miten noin upea mimmi on tällaisessa paikassa töissä. Toki moisia heittoja kuulee jollei päivittäin niin ainakin viikoittain, mutta tästä kerrasta teki ainutlaatuisen se, ettei mies ollut a) yli 50-vuotias (ei edes kolmeakymmentä) tai b) humalassa.

Kotimatkaa taittaessani pimeässä yössä aloin pohtia kyseistä kommenttia ja sitä, miksi näin kertakaikkisen fiksu ja filmaattinen nuori nainen todella raataa kädet palovammoilla pikaruokaravintolan tiskin takana. Yksinkertaisin vastaus olisi tietysti, että olen tyhmä. Mutta koska kyseessä on ylistysketju, on syyn oltava tietysti se, että olen älyttömän työteliäs; haluan tehdä työtä, jossa saa käyttää päätään mutta toisaalta tehdä myös raskasta ruumiillista työtä.

Kommenttia upeudestani olisin tuskin saanut, jollen olisi upea myös ulkoisesti. 183 senttiä pituutta, kivannäköiset kasvot ja (ainakin kohta) sopusuhtainen vartalo - kertakaikkisen tyrmäävä paketti. Kaiken kruunaa tietysti valloittava hymy, jolla on sulatettu ja tullaan edelleen sulattamaan sydän jos toinenkin.

Mitä hyvää mussa sitten vielä olisi? Ainakin olen sosiaalinen tapaus ja empatiakykyäkin löytyy. Olen perusiloinen ja lapsenmielisellä innolla uusiin tilanteisiin heittäytyväinen - sille tuulelle sattuessani. Osaan siivota ja laittaa hyvää ruokaa. Suhteellisuudentajuni on vailla vertaa - elämän pienet vastoinkäymiset ovat opettaneet, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä tässä elämässä ja minlälaisiin tilanteisiin pitää sen sijaan suhtautua hurtilla huumorilla.

Voi helvetti. :D Nyt alkaa kyllä iskeä jo hysteerinen naurukohtaus tätä tekstiä lukiessa ja tuottaessa. Oon oikeesti ihan kenkku paskiainen eikä se asia muuksi muutu vaikka kuinka yrittäisin vajavaisuuksiani kätkeä korulauseiden taakse. Mutta tulipahan nyt kuitenkin harrastettua jonkinlaista positiivisuusterapiaa. Suosittelen kyllä lämpimästi muillekin. Omista puutteistaan saa kuulla jatkuvasti, kehuja sen sijaan harvemmin - ja kukapa sen kissan hännän nostaisikaan jollei kissa itse.

Iloista kuljen nokka pystyssä, koska olen vain pikkuisen parempi kuin muut -tiistaita kaikille! :)

Rrrock!

Äitienpäivä on yksi pahimmista vuosittaisista morkkispäivistä. Jotenkin sitä aina tänä päivänä havahtuu siihen, mitä huono lapsi sitä äidilleen onkaan tullut vuosien saatossa oltua - ja mitä huolta, päänvaivaa ja murhetta tulee edelleen aiheutettua säännöllisen epäsäännöllisesti ties minkälaisilla tempauksilla. Äitienpäivätoivotusten sijasta mun ainakin henkilökohtaisesti tulisi pyytää äidiltäni anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun olen hänen äidinrakkauden rajojaan koetellut. Ei ole varmasti ollut aina kovin nannaa olla tällaisen äkkipikaisen ja yli-itsenäisen impulsiivisesti elävän nuoren naisen äiti. Mun äitini taitaakin olla maailman paras ja ihanin ja pitkäpinnaisin, ei se muuten olisi kai säilynyt edes järjissään meidän lasten kanssa. :)

Oikein hyvää äitienpäivää muillekin äideille; "Äiti on maailman kaunein sana. Paras sana!" Eikös juu? :)

Sitten takaisin työn touhuun unohtamaan tämä morkkis. On kyllä oikeasti kauhea huomata, että vaikka sitä onkin jo muka niin aikuinen melkein 20-vuotias, aina se äiti on silti äiti ja sen neuvoja ja apua tarvitsee aina, aina vain. Jännää.

Rrrock!

Phuuh, mikä työrupeama taas takana. Keskiviikon kello 13.45 ja torstain kello 23.30 välillä tein 24 tuntia töitä. Meinasi ihan ramasta, kun eilen viimein pääsi kaatumaan omaan sänkyyn ja tämä päivä mennee ihan usvassa kuten aina pahemman työtingin jälkeen. Mutta sentään tänään ei ole enää mitään velvotteita kun salireissukin tuli jo tehtyä. :)

Pitäisi kyllä silti jaksaa kohta lähteä ostamaan pölypusseja. Jalkapohjiin tarttuu jos minkäkinlaista krääsää lattialta, koska olen ollut puolitoista viikkoa imurittomana. Noh, ehkä huomisen työpäivän jälkeen otan itseäni viimein niskasta kiinni ja siivoan koko huushollin. (Niin varmaan juu...)

Mutta, ei auta. Ripsaria ja huulikiiltoa - ja sitten menoksi. Rattoisaa viikonvaihdetta, mussukat. :)

Rrrock!

Mikä helvetti se on tässä keväässä se juttu, joka saa hormonit hyristämään niin että korvissa soi, vaikka kaikki kaapit ovat vanhojakin parisuhdeluurankoja pullollaan? Kaihomielin katselen käsi kädessä kulkevia pareja ja toivoisin itsekin voivani kokea jälleen ihastumisen suurta huumaa - vaikka järkevämpi minäni muistuttaa jatkuvasti, että vihaan miehiä, ei suhteilusta seuraa koskaan muuta kuin iso suru sydämeen.

Kummallista. Mut pitäisi teljetä johonkin luostariin kaapuihin pukeutuneiden ikineitsyiden kanssa ja vetää samalla kaikki nämä mun hömppäromantiikka-ajatukset vessanpöntöstä alas. En halua _oikeasti_ enää koskaan olla tilanteessa, jossa parisuhteessa kaikki on periaatteessa ok, mutta jokin ei vain nappaa ja sitten pitää erota ei-minkään takia. Jokainen tämänkaltainen ero syö mua niiiin paljon sisältä päin ja paksuntaa sydäntäni ympäröivää panssaria, että ehkä viiden vuoden päästä olen jo täysin kykenemätön rakastumaan ja -tamaan.

Synkkää ja kaihoisaa ja surullista ja inhottavaa. Asuisinpa vaikka Intiassa, jolloin isäni voisi valita minulle puolison, josta eroaminen olisi sula mahdottomuus. Tarvitsisi rasittaa tällaisillakaan ajatuksilla kahta harmaata aivosoluparkaani.

Rrrock.