Blogi

Onpa taas vaihteeksi melkein liian seesteinen viikko takana. Ammensin vissiin tapailusuhteellani onnettomat tunnevarastoni ihan tyhjiin, kun nyt ei oikein tunnu miltään. Siis kaikki on oikein hyvin, mutta ei ole suurta iloa, ei surua, ei oikein mitään. Ymmärrän tämän viikon jälkeen vallan mainiosti, miksi taiteilijasielut tarvitsevat uutta luodakseen tuskaa ja kriisejä - ei näin tyvenessä elämäntilanteessa saa itsestään puristettua ulos yhtään mitään innovatiivista tai erityislaatuista. Hyvä, että perushommat hoituu, nekin laiskahkosti.

Se olisi sitten marraskuun viimeinen päivä aluillaan. Enää kuukausi 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä jäljellä. Aika se vain jaksaa aina vaan kulkea armotta eteenpäin. Jotenkin hassua, että hirveästä millenium-huumasta on jo kymmenen vuotta, se kaikki hössötys vuosituhannen vaihtumisen ympärillä on edelleen niin elävänä mielessä.

Aika on jotenkin kummallinen juttu. Periaatteessa aina ja kaikille sama, silti niin valtavan suhteellinen. Musta esimerkiksi tuntuu, että mun lukioajoistani on iäisyys, vaikka kirjoitin ylioppilaaksi vasta 3½ vuotta sitten. Samoin musta tuntuu, että asuin Helsingissä paljon pidemmän aikaa kuin kolme vuotta - verrattuna kaksivuotiseen lukioaikaani nuo kolme vuotta Helsingissä tuntuvat ihan iäisyydeltä kun taas lukiossa tunsin vain piipahtaneeni. Jotenkin jännästi mulla on myös olo, että mulla on ollut diabetes aina. Sen sijaan musta tuntuu, että menetin veljeni ihan vastikää. Diabetekseni puhkeamisesta on 8½ vuotta, veljeni kuolemasta tulee Tapaninpäivänä tasan 8 vuotta - ja mulla on olo, että nuo kaksi asiaa eivät ole tapahtuneet edes saman vuosikymmenen aikana.

Vekkuli aika. Tänä yönä mulle ei herunut uniaikaa, mutta sainpahan viettää muunlaista laatuaikaa itsekseni yön pimeydessä. Nyt on aamukahvin aika, sitten uuden viikon aloittamisen aika.

Kaikella on aikansa - senhän tiesi jo Saarnaaja kirjassaan.

Rock!

Onpas ollut aika helvetin superrankka viikko. Kolme tenttiä, labrakurssin näyttökoe, reilun parin kuukauden orastaneen tapailusuhteen päättäminen, kolme hullua juopotteluiltaa, kaksi hurjan pitkää ja hektistä työpäivää. Puurtamista, rentoutumista, itkemistä, nauramista... Onneksi useimmiten elän äärimmäisen yksitoikkoisen arkista elämää, ei musta oo tällaiseen tunteiden vuoristorataan yhdistettynä äärimmilleen viritettyyn stressiin ja kiireeseen.

Joojoo, älkää sanoko mitään, tiedän itsekin: mokasin jälleen kerran yhden parisuhteen. Joojoo, tiedän, oon sinisilmäisen naiivi ja päätä pahkaa ihastuva ja typerä lemmenasioissa kaikkien ikäisteni tavoin. Tiedän, tiedän ja pärjään kyllä ja varmasti tulee vielä mullekin se oikea vastaan ja plaa. Jättäkää kliseet ja voivottelut, oon ne varmasti kaikki jo kuullut. Eikä mulla oikeastaan ole edes kovin paska fiilis, koska kun ahdistaa niin ahdistaa ja nyt kun sai sanottua, että haluan mieluummin jatkaa taas hetkisen elämän taivaltani yksin niin homma on poissa päiväjärjestyksestä ja mulla parempi fiilis. Ja joo, tiesittehän te senkin, ettei mussa vain vielä ole naista 16 vuotta mua vanhemmalle perheenperustamisiässä olevalle miehelle (joka kaiken lisäksi on mua lyhyempi!). Että hyvä näin ja juttu loppuun käsitelty.

Mun pitäis oikeastaan olla jo nukkumassa. Kulunut viikko on toden totta ollut raskas. Iltapäivän parin tunnin lenkki hieman selvitti päätä ja sai jumittavaa niska-hartiaseutua avautumaan, mutta kyllä sitä huomaa, että aika kovilla kierroksilla on vedetty viimeiset kuusi päivää. En kertakaikkiaan saata ymmärtää, miten olen viimeiset kolme vuotta elänyt jatkuvasti kuten kuluneen viikon: tehnyt töitä ja opiskellut keskimäärin kymmenkuntaa tuntia päivässä ilman vapaapäiviä, kuluttanut henkisiä voimavarojani toimimattomissa parisuhteissa, ryypännyt ja rellestänyt, selvinnyt muutaman tunnin unilla ja niin edelleen. Huh. Älkää antako mun enää ryhtyä moiseen. Katsokaakin, että tämä viikko oli vain poikkeustilanne, ettei tää hullu uurastus jää taas päälle.

Nyt kuitenkin sanoista tekoihin ja kerrankin edes jossain määrin ajoissa nukkumaan.

Rock!

Millaisia rajoja parisuhteessa saa kumppanilleen asettaa? Mä ymmärrän, että rajat pitää olla ja ne on hyvä sanoa ihan ääneen, tehdä kunnolla selväksi. Että pussailu ja paneskelu muiden kanssa ei ole ok, halaaminen kera poskisuudelman on ja niin edelleen. Liiallista mustasukkaisuutta ja omistushaluisuutta on, jos toinen alkaa puuttumaan kumppanin pukeutumiseen, meikkaukseen/ehostukseen ja kaverisuhteisiin. Joo. Aika simppeliä. Mutta entäpä se "harmaa alue"?

Tuli eilen juttua baarissa käymisestä kavereiden kanssa ilman kumppania. Kuinka usein moinen on ok? Entä vaikuttaako seurueen kokoonpano siihen, kuinka okei asia on (esimerkiksi yhteisten kavereiden kanssa homma olisi enemmän ok, koska ne yhteisen kaverit toimisivat ikäänkuin esiliinoina ja moraalinvartioija :D)? Mitenkä opiskelijabileet - niitä teekkarilla valitettavasti on ihan törkeen usein ja koulukavereiden kanssa on kiva käydä ulkona ylläpitämässä sosiaalisia suhteita. Onko se ok?

Pakko myöntää, etten ole ennen joutunut parisuhteissani pohtimaan tällaisia asioita. Ehkä tällä ikäerolla sittenkin on aika paljon merkitystä suhteen laatuun. Me melkein ysikytluvun lapset taidetaan kuitenkin olla aika erilaisen kasvatuksen tuloksia kuin seiskytluvun alkupuolen lapset. Mun mielestä on myös jännittävää elää ensimmäistä kertaa parisuhteessa miehen kanssa, joka ei ole ylikäveltävissä - miehen, joka ei ole erityisen mustasukkainen, mutta kuitenkin helvetin tarkka tietyistä periaatteista, mitä suhteessa saa tehdä ja mitä ei. Voin joutua siis karsimaan baarikäyntejäni. Joku laittaa mulle rajat. Ei saatana.

Rock!