Blogi

Teen nykyisin niin harvoin ruokaa, että kun joskus väsään muutakin kuin jotain mikrolämmitteistä tai makaronia kera ketsupin, pitää ohje jakaa kaikkien kanssa. Eli huomenna työevääksi herkutteluun:

Tulista kookoskanaa

3 kpl hunajamarinoituja broilerin koipireisiä
1 tlk kookosmaitoa
punaista chilitahnaa oman maun mukaan
pari desiä vettä
1 iso sipuli
1 pss pakastevokkivihanneksia

Leikkaa koipireidet kahteen osaan (eli koipi ja reisi erilleen). Laita kanapalat, kookosmaito ja chili kattilaan. Lisää vettä sen verran, että kanat juuri ja juuri peittyvät. Kiehauta ja jätä sen jälkeen hautumaan miedolle lämmölle, kunnes kanat ovat lähes kypsiä. Lisää kypsennyksen loppuvaiheessa sipuli ja vokkivihannekset ja anna kiehahtaa vielä kerran. Lisää tarvittaessa chiliä ja suolaa.

Itse ajattelin heittää sekaan vielä jotain yrttejä jahka nuo kanat kypsyvät eli maustaminen oman maun mukaan. Ajattelin keittää kyytipojaksi penne-pastaa ja salaattia tietysti myös kylkeen. Omnomnom.

Rock!

Tässä ei nyt taas oikein ole mitään järkeä tässä mun elämässäni. Onko kaiken saaminen ihan oikeasti sula mahdottomuus vai onko mun pelisilmäni vain niin kertakaikkisen kehno, että mä joudun sen vuoksi aina tällaisiin lose-lose-tilanteisiin?

Siis mä oon vinkunut ja vonkunut ja mankunut jo vuoden päivät, että tarvitsen a) yksityiselämääni jotain sutinaa sekä b) mielenkiintoisen ja miellyttävän opiskelu- tai työpaikan. Vuoden verran on hiljaista. Sitten tulee tieto unelmieni opiskelupaikasta. Siitä tovi eteenpäin niin privaattielämässäkin alkaa tapahtua kummia. Harmi vain, etten voi saada sekä opiskelupaikkaa että jotain suhdeviritelmää, koska suhteilun aloittaminen vaatisi pysymistä pk-seudulla kun taan opiskelut vievät minut Pohjois-Pohjanmaalle. Aika reilua mun mielestä.

Tietysti olen lähdössä opiskelemaan eli ei tässä nyt mitään suurta valintakamppailua tarvitse harrastaa, mutta ihmetyttää vain, että miten paha ihminen mä mahdankaan olla kun mua näin kerta toisensa jälkeen rankaistaan? Vai onko se vain sitä, ettei elämän nallekarkit mene aina tasan - saan siis paskaa niskaani ilman sen suurempaa omaa syytä? No, niin tai näin, mua vituttaa kuitenkin. Eniten harmittaa tietää, että muuton jälkeen sitä kuitenkin jää märehtimään tuota kesäheilaa. Että mitenkäs jos tämä suhde olisi saanut kehittyä. Mitä jos se olisikin ollut jotain enemmän kuin pelkkä kesäkolli. Mitä jos ei eteen tule enää yhtään toista samankaltaista ja yhtä kaikin puolin hyvää.

Ärsyttää!

Rock.

Joo. Niinku hymyilyttää vaan. Aika hirmu kiva päivä. <3

Rock!

On melkein rikollista tuntea itsensä näin onnelliseksi ja olonsa näin hyväksi. Fyysistä työtä ja raitista ilmaa, hyvää kotiruokaa, kahvia ja saunaa ihanan rauhaisissa Lapin maisemissa - tätä ehkä juuri olen kaivannut. Tunnen itseni niin onnekkaaksi.

Näissä tunnelmissa jatkuu juhannuksen odottelu. Enää pari kuukautta helsinkiläisyyttä jäljellä, sitten koittavat uudet tuulet, jotka toivottavasti vain ylläpitävät tätä tämänhetkistä mielialaa. Ihan kuin olisin aivan uuteen maailmaan johtavan polun alussa. Jännittää, mutta vain hyvällä tavalla. Ehkä viimein löydän itselleni kodin. Ehkä viimein löydän oman paikkani maailmasta. Ehkä viimeinkin voin alkaa elämää, jollaista haluankin elää. Elämää, jossa voin oikeasti olla se minä, joka olen aina halunnutkin olla.

Vaatimattomia kesäillan unelmia. :)

Rock!

...kun sen oikein oivaltaa.

Kaikki on nyt aika ihanaa. Päätin viime yönä, että vittu, maksoi mitä maksoi, tämä tyttö ottaa lopputilin elokuun lopussa (vaikka määräaikaista työsopimusta onkin vielä jäljellä) ja ottaa suunnaksi Pohjois-Pohjanmaan, uuden elämän ja koulun. Alle kolme kuukautta, honeyt, ja Helsingin tomut on karisteltu jaloista. Aika uskomatonta, mutta hitsi, että tuntuu hyvältä tää päätös.

Ja mua hymyilyttää, hymyilyttää vain. Rakastan tällä hetkellä ehkä eniten ihan koko maailmaa - jopa itseäni. Hitto vie, tästä pimustahan on vaikka mihin!

ROCK!