Blogi

Tasan seitsemän kuukautta sitten kirjoitin ensimmäisen merkintäni tähän blogiin. Nyt on sadannen merkinnän aika.

Seitsemään kuukauteen mahtuu reilut kaksisataa vuorokautta täyttä elämää. Mitä minun elämässäni tai minussa itsessäni on muuttunut noina päivinä? Hmm. Oikeampi kysymyksenasettelu taitaisi olla, että onko mitään siitä entisestä, huhtikuun 27. päivänä elämästäni elämästä tai silloisesta minusta enää jäljellä. Olin silloin vielä teini, sairaanhoitajakoululainen, avovaimo ja osa-aikainen vuoropäällikkö. Nyt olen kaksikymppinen tittelitön ja opiskelematon sinkku sekä ravintolapäällikkö ja tarjoilija. Onkohan mikään silti muuttunut? Olen ehtinyt lomailemaan kolme kuukautta, lopettamaan elämäni Helsingissä ja rakentamaan sen jälleen tänne uudelleen. Olen eronnut, sinkkusekoillut ja nyt viimein tyyntynyt nauttimaan yksinelon ihanuudesta. Olen etsinyt itseäni, tehnyt paljon hyvää ja pahaa, tuntenut tuskaa, kipua, iloa ja ihastusta. Silti tunnistan itseni joka aamu kun katson peiliin. Lähes joka aamu jopa hymyilen itselleni.

Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta mulla on nyt just kauhean hyvä olla itseni kanssa. Olla juuuuuri minä. Ehkei viimeinen seitsenkuukautinen siis olekaan ollut niin tuskaisen turhauttavaa ja hyödytöntä aikaa kuin olen tässä joskus heikkoina hetkinäni luullut. Itseasiassa musta tuntuu, että olen tällä hetkellä enemmän oma itseni kuin koskaan ennen. Mulla ei ole ollut aikoihin epätoivoista riittämättömyyden tunnetta, ei ahdistavaa stressiä, ei itseinhoa. Ehkä olen vain löytänyt jonkinlaisen balanssin. Kerrankin olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Teen juuri sellaisia töitä joita haluankin tehdä, olen sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä joiden kanssa haluankin pitää yhteyttä ja ennenkaikkea rakastan itseäni vilpittömämmin ja varauksettomammin kuin ehkä ikinä.

Mulla on kauheen kliffa elämä. On niin paljon syitä olla onnellinen. Joka päivä - ei, vaan monen monituista kertaa päivässä. :)

Rock!

Eka iltavuoro takana siinä kakkosduunimestassa ja suhteellisen hyvin selvisin. Ei mennyt yhtään lasia edes rikki ja vain yksi pöydällinen asiakkaita lähti vittumaisien kommenttien kanssa pois (tosin mä jouduin vain kuuntelemaan ne vittuilut, se pöytä ei ollut mun aluetta eikä mun toimieni takia vittuuntunut). Drinksuista - niistä parista jotka sain tehdä - selvisin kunnialla ja kaikki meni muutenkin suhteellisen ookoo. Pikkusen ehkä semmosta rentoutta vielä saisi tulla, mutta ajan kanssa sitten luultavasti. :)

Huomenna kymmenen tuntia lisää töitä tämänpäiväisen 15½ tunnin päälle ja sunnuntaina sitten abauttiarallaa 11 tuntia. Huhhahhei ja rommia pullo! :)

Rock!

A nsioton
R akkaus
M inun
O sakseni

Haamu menneisyydestä. Aiku revityt haavat. Liikaa jossiteltavaa. Liikaa elettyä elämää. Liian leveä kuilu kahden ihmisen välissä. Sydämessä kuitenkin palo juuri sen toisen ihmisen luo. Järkikään ei sano "ei", sanoo vain "ehkä".

Hypätä vai luikkia takaisin takavasempaan? Katsoako filmi vielä kerran uudelleen loppuun saakka? Ehkä Ohjaajan version loppu onkin virallista loppua laupeampi. Ehkä kaikki päättyykin hyvin. Traagisuus ei ole ainoa vaihtoehto.

Lopulta armo voittaa oikeuden. Kävisikö niin nytkin? Otan luultavasti riskin. Jos saan mahdollisuuden.

Pelottaa. Helvetisti. Kaikesta turhasta riisuttujen alastomien kysymysten äärellä tunnen itseni valtavan pieneksi. Mulla ei ole mitään annettavaa. Silti on niin paljon hävittävää. Niin paljon tuhottavaa.

En haluaisi enää satuttaa.

Hohhoijaa. Onpas ollut taas sellainen alkuviikko, että oksat pois. Nyt melkein kivistää päätä ja aamulla pitäisi olla heti yhdeksältä ensimmäistä työvuoroa aloittelemassa kakkosduunipaikassa. Mitenhän sitä selviää? Toivottavasti ei nyt ainakaan migreeni iske. Voisi olla mieltäylentävää duunailla seitsemäntuntinen työvuoro ruuanhajussa ja astioiden kilinässä asiakkaiden kanssa rupatellen hirveässä hedarissa. No, ei manata, ehkä tää kivistys menee tästä ohi (varmuuden välttämiseksi otin kyllä buranaa kourallisen, en mä ihan sattuman varaan jätä näitä juttuja).

Muutama päivä mun "uutta" elämää takana ja tuntuu muuten tosi hyvältä. Enhän mä tätä City-luuhaamista ole jättänyt vaikka kovasti uhosin, mutta ainakaan se ei enää täytä mun jokaista päivääni ihan yhtä suurella prosenttiosuudella kuin ennen. :) Muutenkin on kyllä aivan älyttömän hyvä fiilis tästä kaikesta. Joku kutsuisi tätä kai sisäiseksi rauhaksi, joku onnellisuudeksi. Mä en vielä tiedä, miksi mä tätä kutsuisin, mutta ainakin mun on valtavan hyvä olla. Rauhallinen, iloinen ja äärimmäisen seesteinen mieliala, vaikka näitä maallisia päänvaivoja nyt onkin (ihan kirjaimellisesti ja kuvainnollisestikin).

Ai niin. Oli mulla ihan asiaakin. Blogiin on aina hyvä kirjottaa kaikenmaailman muistilistoja itelleen ja muille ja tulipa vaan tossa äsken metrossa mieleen taas yksi tällainen lista joka pitää tehdä. Eli. Mut saa taaskin tulla vaikka ampumaan, jos musta alkaa uhkaavasti olla tulossa jokin seuraavista:
*yh-äiti (etenkään niin, että useampi lapsi ja kaikilla eri isä)
*rupsahtaneen repsahtanut pyylevä homsantuu, sitten kun sattuisin pääsemään naimisiin tai muilla tavoin saisin jonkun miehen itelleni nalkitettua
*elämään oikeasti niin kovin pettynyt/kyllästynyt/katkeroitunut, että se näkyisi mun naamalta kilsan päähän
*aivoton kana

Ihan vain neljän metropysäkinvälin aikana näin kaikkia edellämainittuja naistyyppejä ja meni oikein kylmiä väreitä kun ajattelikin, että ehkä minäkin jonakin päivänä... Ei saatana.

Rock!

Niin. Tulipa nyt sellainen loppuvuosiproggis vai miksihän tätä kutsuisi, että keskustelupalstailu ynnä muu City-luuhaaminen jää pois elämästäni ainakin loppuvuodeksi. On jännittävää joutua - tai oikeastaan päästä - elämän tuulien armoille ja johkaantua aivan uusille teille. Määränpää loistaa kirkkaana edessäni, polku on suora ja avoin.

Elämä jatkuu, bloggailu jatkuu, itsekin pysyn fyysisesti paikoillani. Sydän ja mieli vain kaipaavat uusia haasteita ja kokemuksia eikä cityily nyt vain mahdu kuvioon. Ehkä tuun takaisin aukomaan päätäni palstalle, ehkä en. Aika näyttää. Nyt kuitenkin on vain pakko keskittyä johonkin olennaisempaan. :)

Rock!

Jeesus sanoo: "Minä olen valo." Jeesus sanoo: "Minä olen valo." Kun kuljet minun kanssani, et pelkää pimeää. Jeesus on maailman valo. (Suvi-Päivi Koski)

[LAINAUS Tuplis]Altruistia ei kiinnosta saako hän työstään kiitosta - sinä puolestasi et tee ilman. Sinä tekisit "hyvää" (varsin kyseenalaisessa merkityksessä vieläpä) koska se lisäisi silmissäsi omaa henkilökohtaista glooriaasi. Autettavatkin tietäisivät paikkansa, olkaas nyt nöyriä kun täältä tulee hyvä ihminen teitä auttelemaan. Taidat tykätä vallantunteesta.[/LAINAUS]

Kommentti aikaisempaan blogitekstiini. Etenkin viimeinen lause sai melkein hymyilemään. Puhuin vajaa tunti sitten äidin kanssa puhelimessa ja se sanoi jotain hyvinkin samantyylistä. Että kun sinä tyttönen nyt vain taidat olla vähän tuollainen pomottajatyyppi.

Miksi johtajatyyppinä oleminen (etenkin jos sattuu olemaan myös nuori nainen) on niin negatiivinen asia? Pitäähän mun työssänikin olla noin 20 ihmisen pomo - en usko, että onnistuisin tehtävässäni, jollei mulla olisi jotain synnynnäistä johtajageeniä.

Jokaisella on oma roolinsa elämässään eikä roolistaan yleensä pääse eroon, vaikka ympäristö vaihtuisi (työ, koti, koulu, kaveripiiri, perhe...). Onko se sitten vain niin, että naisena minun tulisi olla vaikka se joojoo-tyyppi tai se hiljainen seinäruusu -tyyppi? Kummallista, että mun pitäisi nähtävästi tuntea jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että nautin vallantunteesta. Mielestäni (korjatkaa toki jos olen väärässä) en kuitenkaan ole kontrollifriikki - haluan vain, että asiat toimivat mahdollisimman kitkattomasti ja ripeästi, joten otan ohjat usein omiin käsiini.

Kuten Tuplis tuossa kommentissaan viittasikin siihen, että haluan ihmisten tietävän paikkansa, niin oikeastaan tahdonkin. En tuolla tavalla, että hei, täällä ylhäällä minä jumala, siellä alhaalla sinä pieni maan matonen vaan niin, että jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä ja olivatpa ne tehtävät ja paikan millaisia tahansa, on jokainen ihminen silti samanarvoinen. Kaikista ei ole lääkäreiksi, kaikista ei ole teurastajiksi, mutta jokaisesta on johonkin. Maailmassa monet asiat toimisivat paljon nykyistä paremmin jos edellä mainittu tosiasia ymmärrettäisiin ja hyväksyttäisiin. Jos se hissukka kympin keskiarvotyttö lähtisikin lukemaan itsensä vaikka diplomi-insinööriksi sen sijaan, että ryhtyisi lastentarhanopettajaksi. Tai jos tuo kovisleikkejä leikkivä poika ei löisikään koko elämäänsä lekkeriksi vaan ryhtyisikin poliisiksi, koska hänessä olisi siihen potentiaalia. Tehtäisiin, mihin on rahkeita ja taipumusta, ei sitä, mikä nyt sattuisi kuulostamaan cooleimmalta. Uskon, että aika montaa nuorta ahdistaisikin paljon nykyistä vähemmän, kun joku kertoisi, että tämä on nyt sinun polkusi (okei, 50 prossaa kapinoisi täysillä, mutta siltikin). Ei tarvitsisi elää jatkuvassa odotusten ja vaatimusten ristiaallokossa tuhansien vaihtoehtojen keskellä.

Tuosta glooriasta vielä sen verran, että mitä pahaa siinä on jos kertoo tehneensä jotain hyvää? Kerronhan mä useille ihmisille muutenkin elämästäni, tyhmistä pienistä yksityiskohdista päiväni kulussa - miksen myös niistä hyvistä teoista? Okei, Raamattu kieltää hyveillä brassailun, mutta sä et pohjaa elämänkatsomustasi sille kirjalle - vituttaako sua siis vaan, kun joku on hyvä ihminen ja jaksaa tehdä (pieniä) hyviä tekoja ilman rahallista tai muunkaanlaista korvausta? Muutenkin mua häiritsee suuresti tuo ajattelutapa, joka leimaa auttamisesta tulevan hyvän mielen egoismiksi. Itkeäkö mun pitäisi joka kerta kun autan vaikka jonkun äidin lastenvaunuineen sporaan?

Rock.

Meni sitten taas tunti ja pikkusen päälle ylitöiksi, vitutuskäyrä oli loppuiltapäivästä huipussaan ja edelleen nousujohteinen, mutta äsken kun pääsin töistä (viimeinkin), oli mieli vallan mainio. Enpä olisi arvannut puoli kuuden aikaan kun koitin vaihtaa rasva-altaiden rasvoja, tehdä tilausta, tauottaa kahta muuta työntekijää ja palvella noin 395 asiakasta yhtäaikaa, että homma voisi vielä muuttua iloksi - ja näin nopeasti! Ihme ja kumma, sanoi Augusti Blumma.

Nyt hörpin kahvia ja mutustan Daimia. Aika rentoo. <3

Rock!

vituttaa. Akuutisti ja kroonisesti ihan kaikki. Saatana, että voikin joku päivä kypsyttää näin totaalisesti. Perrrrkele.

Jos huominen alkaa näyttää yhtä kurjalta heti aamupäivästä, mä en ala.

Ei mua oikeestaan edes vituta, mutta kroonisesti harmittaa monet asiat. Joskus kun on oikein hyvä päivä ja hyvä mieli, meinaa unohtua, miten perseestä elämä onkaan. Siksi ajattelin kirjoittaa itselleni tällaisen vitutuslistan. Täältä voin aina käydä katsomassa, kuinka paskaa kaikki on jos joskus meinaa näyttää siltä, että kaikki on ihan jees.

Mua vituttaa:

*yhdyssanavirheet
*välimerkkien (! , ? jne.) väärinkäyttö
*suomalaismiesten liian matala keskipituus
*unettomat yöt
*seksittömyys
*parisuhteettomuus
*elämän yleinen epäoikeudenmukaisuus
*laiskuus (kotona oma, töissä muiden)
*lihavuus (oma ja muiden)
*epävarmuus (elämästä, itsestä...)
*niskakipu
*migreeni
*keltaiset ja vinot hampaat
*marraskuun pimeys
*tyhmyys
*kypsymättömyys
*pikkuvanhuus
*superäidit
*TPS:n paska kausi (ehkä sadas perättäinen)
*kyvyttömyys elää hetkessä
*tunnevammaisuus
*perusjunttiamikset
*"rankka lapsuus" -kortin käyttäminen
*liiallinen sivistyssanojen käyttö
*tekoälykkyys
*sedulat
*"paremmat" ihmiset
*kaksinaamaisuus
*vittuilu, jolla ei edes yritetä saavuttaa mitään
*kaiken kalleus
*pilvilinnojen hajoaminen
*unelmaelämä=kusetusta, koska sitä ei voi oikeesti päästä elämään
*ravintola-alan rakennekynsi- ja lävistyskiellot
*uskovaisten syrjintä ja kategorisointi
*"vanhanaikaisten" arvojen väheksyminen
*feminismi
*liiallinen vapaamielisyys
*lapsille annettava liika vastuu
*koulukiusaaminen
*hitaus

Joo. No, eiköhän tolla pääse alkuun. Jatkan - taatusti - kun tulee uusia vitutuksen aiheita.

Rock!

Alkoi jostain syystä soimaan päässä riparilaulukirjasta tuttu biisi Laula ihmisille. En tiedä miksi, mutta tämä kyseinen laulu on jotenkin aina kolahtanut muhun ihan kympillä. Ehkä se sävel on se, mikä tekee laulusta niin rakkaan ja tunteisiinvetoavan, ehkä sanatkin jossain määrin... Mutta aina kun tämän laulun muistan, herää mieleeni tuhansia ajatuksia. Niin nytkin.

Laula ihmisille ilosta
Laula surusta
Laula väreistä maailman
Laula ihmisille sanoista
Laula teoista
Yhden ainoan Jumalan
Laula heille saduista
Laula sodista
Laula kivikaduista
Laula sydämestäsi kaikki se
Laula se niin kuin Herralle

Tämä eka säkeistö saa mut aina haluamaan kahta asiaa. Ensiksikin sitä, että mulla olisi lauluääntä ja toisekseen sitä, että pääsisin tekemään lähetys- tai ylipäätään auttamistyötä johonkin kehitysmaahan.

Tällä kertaa tämä säkeistö sai mut haluamaan myös sitä, että saisin hankittua aivan helvetillisen megafonin, jolla toitottaa järkeä tyhmien ihmisten päähän ja koko tähän hulluun maailmaan. Jotenkin tuntuu, että maailma menee yhä hurjempaa tahtia kohti synkempiä aikoja eikä kukaan missään päättävissä elimissä toimiva ihminen ymmärrä saati tee asialle mitään. Tuntuu kuin maailmasta olisi kadonnut loppukin maalaisjärjen ääni. Kukaan ei tunnu näkevän asioiden todellista laitaa, ei hyväksyvän ja/tai ymmärtävän missä mennään ja minne suuntaan - ja mua niin vituttaa. En tietysti itsekään ole mikään ennustajaeukko, mutta ainakin osaan kyseenalaistaa asioita, joiden koen olevan tai olevan menossa pieleen. Eikä niitä asioita ole kovin vähän.

Katso silmillä itkevän
Silmillä nauravan
Katso silmillä kuolevan
Katso silmillä syntisen
Silmillä rakkauden
Joka voittaa kaiken sen
Katso silmillä voittajan
Silmillä sokean
Silmillä väliinputoajan
Ja maalaa sydämestäsi kaikki se
Maalaa se niin kuin Herralle

Toisen säkeistön aiheuttamat fiilikset lienevät aika itsestäänselviä: haluan oppia katselemaan maailmaa monelta eri kantilta ja haluaisin myös kanssaihmisteni pystyvän siihen. Kun maailmaa tihrustaisi sekä hyvä- että huono-osaisten, monenikäisten ja monenlaisten ihmisten näkökulmista, olisi vähemmän pahaa, enemmän yhteisymmärrystä. Maalaamalla - tai vaikka puhuen kouriintuntuvaksi muuttamalla - sitten kaikki näkemänsä tauluiksi pääsisi vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Toimisi vähän kuin peilinä; peilaisi toisille ihmisille takaisin kuvan heistä itsestään, johon on omin silmin luonut tiettyjä uudenlaisia vivahteita.

Kerro liikkeillä tanssijan
Minä rakastan
Minä välitän vieläkin
Kerro maailmassa näytelmän
Minä ymmärrän
Minä kutsun sielläkin
Puhu viivoilla taulussa
Puhu ilmeillä
Kuiskaa sanoina laulussa
Tee sydämestäsi kaikki se
Tee se niin kuin Herralle

Kolmannesta säkeistöstä mulla ei ole paljon sanottavaa. Se tuo mulle aina vain paljon rakkaita ja isoja fiiliksiä mieleen ja sieluun. Pitäisi muistaa kuunnella sydäntään, tehdä tekoja rakkaudessa ja rakkaudesta. Jokapäiväisellä ja -hetkisellä elämäntyylillään kertoa, että juuri näin on hyvä. Näin on hyvä, koska mulla on rauha sydämessä. Rauha ja rakkaus. Koska mulla on jotain äärimmäisen suurta ja hyvää. Mulla on armo. Mulla on ikuinen rakkaus. Ja pelastus.

Rock.