Vaikka parisuhdehistoriani onkin monenkirjava, en ole kuitenkaan koskaan ollut tämänhetkisen kaltaisessa tilanteessa. Mun pitäisi päättää, hyökätäkö uusioperhe-elämän pyörteisiin vai nostaako kytkintä vielä kun se on ilman sen suurempia seuraamuksia mahdollista. Ihanainen järki vs. tunteet -tilannetta siis pukkaa päälle. Nämä ovat onneksi niitä elämän helpoimpia ja mutkattomimpia ratkaisuja...
Viimeiset viikot olen todenteolla joutunut pohtimaan omaa kantaani seurusteluun jo lapsia hankkineen miehen kanssa. Jo teoriatasolla mulla on argumentteja tilanteen puolesta ja sitä vastaan. Sitten tuo teoriatason päätös pitäisi siirtää käytäntöön, jolloin mukaan tulee lauma uusia katsantokantoja. Sitten kun kaikkeen liitetään vielä tunteet niin... Vittu mie oon kusessa!
Periaatteessa mä oon sellaisen "perinteisen perheyksikön" puolestapuhuja ja kannattaja. Mun mielestäni perheeseen tulisi kuulua isä, äiti ja lapset - ei vain toista vanhempaa, ei kahta isää/äitiä, ei sunmunmeidän lapsia. Jos ryhtyisin vakavaan suhteeseen perheellisen miehen kanssa, joutuisin jo lähtökohtaisesti heittämään tämän periaatteeni romukoppaan. Joutuisin hyväksymään sen, että sen jälkeen ei olisi edes teorian tasolla mahdollista päästä elämään perheidylliä, johon kuuluisi punainen tupa ja perunamaa sekä ikuinen liitto kaikenkestävine rakkauksineen ja yhteisine lapsineen. Juhlapyhät, lomat ja viikonloput olisivat aikataulutettua suorittamista, miehen velvoitteet molempia perheitään kohtaan aiheuttaisi vähintään jonkinasteista päänvaivaa ja vaikeita tilanteita, pahimmillaan suoranaisen helvetin jos ihmissuhdeasiat ja näkemykset menisivät solmuun. En todella ole yhtään varma, että haluaisin osaksi moista sekametelisoppaa.
Toisaalta sitten taas olen aina pitänyt lapsista, mutta kokenut samalla, että oon parempi toimimaan muiden lasten hoitajana/huoltajana/kasvattajana kuin olemaan ihan oikea äiti. Voihan se biologinen kello alkaa tikittää kun ikää karttuu, mutta ainakin tällä hetkellä uusioperhe-elämä olisi mitä optimaalisinta. Saisin touhuta lasten kanssa silloin tällöin, mutta lopullinen kasvatuksellinen- yms. vastuu olisi muilla. Saisin ikäänkuin kaiken - ihanan miehen, johon olen tykästynyt valtavasti ja toisaalta pääsisin elämään lapsiperheen arkea, mitä myös suhteellisen ison perheen kasvattina kaipaan.
Entäpä sitten kaikki muu? Edelleen tuntien mun suhdehistoriani voi helposti todeta, etten välttämättä ole sitä helpoiten kesytettävää ja sitoutuvaa sorttia. Jos mua alkaakin ahdistaa koko suhdekuvio sanotaan nyt vaikka optimistisesti että puolen vuoden kuluttua. Lapset olisivat jo tottuneet muhun ja yhtäkkiä olisinkin poissa. Jo vanhempien ero yksistään on varmasti riittävä stressinaiheuttaja pienille pilteille ja jos siihen lisätään vielä vanhempien vaihtuvanlaatuiset uudet suhteet... Ei vaikuttaisi lainkaan mukavalta.
Toisaalta ajatellen en millään tahtoisi jättää "pelaamatta" tätä peliä loppuun asti, olla katsomatta viimeisiäkin kortteja. Pari kuukautta on mennyt vallan mainiosti: tällainen suhde sopii mulle, kun molemmilla on omat elämänsä ja touhunsa ja yhteiset hetket ovat sellaista spesiaalia kahdenkeskistä aikaa. Vapautta ja sitoutumista sopivassa suhteessa. Kahdenkeskiset hetket varmasti jatkuisivat myös sen jälkeen kun lapset astuisivat meidän yhteiseen arkeemme, mutta arki kuitenkin muuttuisi. Eikä silloin enää voisi vain ajatella sitä, miltä itsestä tuntuu. Siinä vaiheessa olisi vastuussa niiden pienten ihmistaimienkin elämästä. Sellainen vastuu vaikuttaa hirmuisen suurelta.
Mie en tiiä. En tiiä mistään mitään. Paitsi sen tiiän, että mun on kaikesta huolimatta nyt hyvä ja lämmin olla - pitäisikö luottaa tämän tunteen jatkuvuuteen ja kantavuuteen vai yrittää olla jotenkin kaukaa viisas ja tehdä jotain radikaaleja ratkaisuja?
Joo, saa neuvoa. Kiitos.
Rock,