Blogi

En voi ymmärtää tätä. Olen päivästä toiseen iloinen ja onnellinen, vaikkei mulla oo duunia, parisuhdetta, asuntoa - mitään. Olen koko ikäni pakoillut tämänkaltaista tilannetta; ettei mulla ole ainoatakaan pitkän tähtäimen suunnitelmaa tai ainakin kolmea isompaa rautaa tulessa yhtä aikaa. Nyt kun sitten tähän tilaan olen ajautunut - tai no okei, innolla heittäytynyt - olen kai onnellisempi kuin ikinä. Mulla ei oo hartiakipuja, ei migreeniä, ei kroonista vitutusta, ei nukkumisvaikeuksia. Olo on oikeastaan melkein normaali. Tai mulle todella epänormaali, mutta juuri sellainen, jollainen haluaisinkin perusolotilani olevan. Vaikken ole laittanut kahteen viikkoon tikkuakaan ristiin hankkiakseni uutta duunia tai kämppää tai jotain opiskelupaikkaa, on mun mieleni rauhallisempi ja luottavaisempi tulevan suhteen kuin moneen vuoteen. Kyllä kaikki järjestyy parhain päin - klisee, jota olen toistellut iät ajat mutta johon nyt vasta itse todella uskon.

Elämä on lahja. Elämä on mieletöntä. Elämä on IHANAA.

Rock!

Niin. Ne on ne hormoonit. Ne hyrisee. Nyt ne jostain syystä kertoo mulle, että tarvitsisin vakavasti suhteen. Miessuhteen. En parisuhdetta, en seksisuhdetta, en kaverisuhdetta vaan miessuhteen (joka käytännössä siis on parhaat palat kaikista kolmesta edellä mainitusta suhdetyypistä). Ollaan vähän söpöjä joskus vaikka puistonpenkillä tai ostarilla, harrastetaan paljon seksiä ja pidetään tunteet kaveritasolla. Annetaan tuulen kuljettaa, nautitaan käsillä olevasta hetkestä, kesästä ja toisistamme. Ei olisi kovin paljon pyydetty.

Rock!

Mä en perkele tajua. Mulla on exä. Se on exä alkujaan mun tahdostani. Mä en halua sitä takaisin. En halua sitä enää edes fyysisesti. Silti jostain ihmeen kimurantista syystä en voi olla ajattelematta sitä. Alati ja jatkuvasti. Perkele. No, okei, me asutaan yhdessä ja teen duunia sen nyksän kanssa (joo, en voi olla mainitsematta ko. asiaa ihan joka käänteessä tällä erittäin katkeralla äänensävyllä) - lienee siis melko luonnollista, että se mies on mun ajatuksissa kerran jos toisenkin päivän mittaan. Silti mua vituttaa, että ajattelen sitä - nimenomaan se on se isoin harmituksen aihe, että ylipäätään ajattelen sitä, ei niinkään herra itse tai tuhlattu vuosi moisen kutjakkeen kanssa. Tiedän, että tää olo ja nää ajatukset menevät ohi jahka saan karistettua Helsingin tomut jaloistani ja pääsen pois nykyisestä duunipaikastani, näkemästä jatkuvasti joko exääni tai sen ihanaista nykyistä böönaa. Siltikin mun mieltä kaihertaa ja kaivelee. Ihan tauotta. En pysty nauttimaan mistään tai edes tekemään töitäni tms. kunnolla, kun takaraivossa jyskyttää koko ajan pienenpieni jäytävä vi-tu-tus. Perkele, perkele, perkele.

Hotsittais kirjoitella pidempäänkin, mutta väsy taitaa viedä voiton. Oispa ensi viikko jo ohi. En ihan totta jaksa.

Eli aivan turhaan tänne taas kirjoitan, mutta tulinpahan vain kertomaan, että seitsemän päivää heseilyä, kahdeksan päivää helsinkiläisyyttä ja tasan kuukausi teini-ikää jäljellä. Aika kivaa, mulla alkaa kohta uusi elämä. :)

Miksi pitää haluta aina kuuta taivaalta? Miksei sellainen ihan tuttu ja turvallinen, kaikessa yllätyksettömyydessään kovin mukava koskaan kelpaa? Miksi jo saavutettu onni on pakko heittää aina menemään vain koska joku on keksinyt ja iskostanut mun päähäni ajatuksen, ettei ihan kiva muka riittäisi?

Ihan kiva panoseura ei riitä. Siitä ei tule kuin paha mieli. Ihan kiva kaverisuhde ei riitä. Ei ole järkeä roikkua melko hyvässä kaverissa, koska uusia, oikeinkin hauskoja frendejä on suhteellisen usein jaossa. Ihan kiva duuni sen sijaan kelpaa, koska usein tarjolla on paljon enemmän täysin kelvottomia töitä, joissa ei ole edes missään määrin ihan kivaa. Ihan kiva parisuhdekin on kuitenkin parisuhde. Etuja enemmän kuin millään plussakortilla on ikinä mahdollista saada ja yleensä useimmiten on hyviä hetkiäkin paljon useammin kuin niitä vittu kun tää juttu ja toi ihminen vituttaa mua -hetkiä. Miksen siis osaa "tyytyä" moiseen? Miksi mulla on tämän mallinen pää, joka aina pakottaa mut ottamaan ja lähtemään, etsimään jotain parempaa, vaikka jo tällä alle 20 vuoden kokemuksella osaan kertoa, ettei mitään parempaa juuri koskaan ole jaossa? Ei kai se olisi pelkkää epätoivoista tyytymistä omaan kohtaloonsa, jos pitäisi kiinni jostain hyvästä, jota elämä harvakseltaan tarjoaa?

Vaikka mistäs sen taas tietää. Ehkä tää on vain tätä rakkaudenkaipuuta, joka iskee aina silloin tällöin kun tekisi mieli halata toista - eikä sitä toista enää ole. Kai mä oon ihan onnellinen. Onnellinen, rakastamiseen kykenemätön pieni otus, joka kaihoten katselee rakastuneita pareja ja haaveilee. Haaveilee ja haaveilee, muttei kuitenkaan koskaan ymmärrä pysähtyä nauttimaan itseä kohdanneesta onnenpotkusta. Siksi mun pitää aina paeta, juosta kertakäyttöonnesta toiseen, tuntea hetkellistä nautintoa ja esittää niin perkeleen itsenäistä nuorta naista. Olla haavoittumaton, voittamaton ja kuolematon. Olla näyttämättä sisimpäni haavoja, imeä itseeni hyödyttömiä onnenhippuja ihan mistä niitä vain on jaossa. Juosta lailla tuulispään, paksuntaa sydämen ympärillä olevia panssaria, unohtaa kaikki oikeasti tärkeä - ja vain elää. Elää maailman hyödyttömintä ja merkityksettömintä elämää vain koska... Niin no, en edes tiedä miksi. Vain koska mä oon mä, jotenkin epäonnistunut yksilö. Sydämetön, julma nainen, joka julmuudessaan ei muista säästellä edes omaa itseään. Kai munkin sisällä vielä on jotain sellaista herkkää ja hyvää, jota pitäisi suojella maailman pahuudelta. Pahuus on vain niin helvetin viettelevää - pikkusormen olen sille jo antanut, sen jokainen tietää mitä siitä seuraa. Kunpa joku vain ottaisi mua kädestä kiinni ja johdattaisi oikealle tielle. Sanoisi, että lähdetään eikä päästäisi mua enää palaamaan mihinkään tällaiseen entiseen. Vahvempaani en ole vielä kohdannut, mutta toivossa on hyvä elää. Kunpa se joku vain iskisi juuri tällaisena hetkenä, kun olisin valmis avaamaan sydämeni enkä kylmästi työntäisi sitä tulevaa ihan kivaa onneani pois luotani.

Jumalauta. Kyllä humalassa on hyvä olla hempee ja lempee. Onneksi tämäkin olotila menee kohta pois ja olen taas oma, helvetin kylmä ja katkeroitunut oma itseni. Painukaapa vaan vaikka vittuun kaikki, enhän mä ketään kaipaa tai tarvitse. Yksin on niin hyvä. Niin hyvä...