Blogi

Moi. Mä oon K_U, parikymppinen sekatyöläinen ja wannabe-akateeminen naikkonen Suomen Helsingistä. Mua aika usein vituttaa koko maailma. Maailmaa en pysty yhtäkkiä muuttamaan kokonaisuudessaan mieleni mukaiseksi (toki maailmanvalloituskin on pitkän tähtäimen suunnitelmissa), mutta piskuisesta Suomenmaastamme voin tehdä paremman paikan elää. Mun ajatusmaailmani on sekoitus vihreyttä, demokraattisuutta, perussuomalaisuutta, kristillisyyttä ja kai mussa kokoomusverikin kiertää (yrittäminen ja aito tekemisen meininki on hirmuisen pop), mutta eniten lienen ihan vain oman polkuni tallaaja. Vaikka Uni oonkin, nukkuvien puolue on kaikkea muuta kuin mun juttuni. Jokaisen kynnellä kykenevät pitäisi edes yrittää vaikuttaa asioihin ja tuoda oma äänensä kuuluviin. Niin mäkin teen nyt kun kirjoittelen ylös tärkeimpiä tavoitteitani.

1) Paluu menneisyyteen. En kaipaa (uskoakseni) sähköttömyyttä, autottomuutta tai muuta alkeellisuutta. Sen sijaan kaipaan sellaista aikaa, jolloin lapset saivat vielä olla lapsia, vanhempia ihmisiä kunnioitettiin, kaupat eivät olleet auki sunnuntaisin, 50 prosenttia väestöstä ei kärsinyt masennuksesta/henkisestä pahoinvoinnista, koko elämä ei ollut kiirettä ja suorittamista. 10-vuotiaat eivät meikanneet eivätkä tarvinneet seksivalistusta, joka toinen avioliitto ei päättynyt eroon, omat vanhemmat tunsi äänestä - ei kännykän soittoäänestä, joka on eri äidille, isälle ja bestikselle. Koulussa sai hyvää peruskotiruokaa, lääkäriin pääsi kun oli tarve, naapurin Maijalle sai mennä iltapäiväkahville ilman erillistä ilmoitusta ja viikkokausien sumplimista kalenterien kanssa.

2) Rehelliselle työlle se arvostus, joka sille kuuluu. Kielletään BB:t, Idolsit, iltapäivächatit ja peeärhommat, ja laitetaan jokainen 15-23-vuotias nuori vuodeksi tai pariksi ihan aikuistenoikeisiin töihin. Ei isin firmaan leikkimään sihteeriä ja painelemaan kopiokoneen nappeja, vaan vaikka jonnekin maaseudulle kuopsuttelemaan roudan esiin tuomia kivenmurikoita ylös viljapellosta. Tai ihan mitä tahansa.

3) Suomi suomalaisille. Siinä vaiheessa kun jokaisella suomalaisella on katto pään päällä, työtä ja/tai mahdollisuus kouluttautua haluamalleen alalle sekä tulot, joiden avulla pärjää ilman äärimmäistä kituuttamista, voidaan rajat taas avata ulkomaalaisille (ja siinäkin ehtona Suomen kulttuurin ja käytäntöjen tuntemus, jonkinmoinen kielitaito sekä koulutus). Vaihtoehtoisesti voidaan siirtyä verotuskäytäntöön, jossa jokainen veronmaksaja saa itse päättää, minne maksamansa verorahat osoittaa - toisin sanoen jollei nappaa kustantaa 1000 uuden ulkomaalaisen kotouttamiskursseja, voi päättää suunnata rahansa vaikka suomalaislasten koulutukseen.

4) Tehdään lisääntymisestä luvanvaraista. Lapsia saa hankkia vain jos on henkisesti tasapainoinen, parisuhteessa (mieluusti naimisissa) sekä kykeneväinen suoriutumaan normaalista elämästä (ts. osaa esimerkiksi siivota, laittaa ruokaa jne.). Järjestetään tarvittaessa vanhemmuuskursseja, joilla kerrotaan mm. että vanhempi on vanhempi, ei lapsen kaveri, vanhemmuus muuttaa elämää (enää ei vaan voi käydä joka viikonloppu bilettämässä ihan apinana) ja niin edelleen. Samaan asiaan liittyen kriminalisoidaan myös avioerot tai palataan ainakin käytäntöön, jossa eron sai parin vuoden harkinta-ajan jälkeen oikeasti hyvin syin, ei vain siksi, ettei joka päivä olekaan superkivaa.

Haastetta oikeuteen odotellessa jatkan vaaliteesieni kehittelyä.

Miten sitä tänään(kin) saattoi ruveta niin monet asiat ottamaan kupoliin?

Rock!

Pitikin käydä katsomassa tuttavapariskunnan ensimmäistä yhteistä kotia. Kaikkea sitä uutta ja ihanaa ja suloisen söpöä. Molempien vanhempien nurkista löydettyjä vanhoja huonekaluja, selkeästi näkyvää yritystä luoda jotain omaa juttua, sekoitus mennyttä ja tulevaa. Tuli aika elävästi mieleen marraskuu 2007, kun itse roudasin kamani silloisen poikaystävän kotiin. Se hetki, kun poikaystävä tuli puoliltaöin töistä kotiin, mä olin siivonnut ja järjestellyt koko olohuoneen vallanneen tavararöykkiön kaappeihin ja paikoilleen ja se sanoi, että voi seetana, sähän oot tehnyt mun kämpästä kodin. Taisin olla silloin aika vallattoman rakastunut. Nyt se kaikki tuli mieleen - entistä karumpana äsken kun pääsin pimeänä ja tyhjänä odottavaan kotiini, jonka eteen en ole jaksanut laittaa tikkuakaan ristiin.

Mietiskelin tuossa sporassa kotimatkalla, että mulla taitaa olla rakkauden kaipuu. On kai aika rumaa sanoa näin, koska olisi korrektimpaa kaivata jotain Suurta Rakkautta, ihmistä, eikä sitä tunnetta. Tällä hetkellä mulla kuitenkin on sellainen olo, että ennen kaikkea haluaisin rakastaa ja rakastua, tulla rakastetuksi, kokea olevani kaivattu ja haluttu - siitä sen sijaan en ole niinkään varma, haluaisinko tai pystyisinkö edes ottamaan ketään ihmistä tällä hetkellä elämääni. Saisikohan Hakaniemen kauppahallin joltain kojulta puolta kiloa välittämistä?

Rock.

Mä en ihan oikeasti ymmärrä, miten ihmeessä päädyn aina pohtimaan asioita, jotka lopulta saavat ajatukset ihan mullin mallin, ahdistuksen rintaan ja olon typertyneeksi. No, kuitenkin kävi taas niin, että otin liian ison palan purtavaksi. Pohdinnalla ei enää ole päätä eikä häntää, jos oli alunperinkään, ja lopputulokseen en ainakaan päässyt. Mutta kuitenkin. Johkaantuipa tuossa metrossa istuskellessäni jostain mieleen, että mun pitäisi keksiä, mikä mulle on oikeasti tärkeää tässä elämässä. Kelailin kaikkea mahdollista. Perhettä, koulutusta, ystäviä, uraa. Tärkeitä juttuja. Mutta mikähän olisi kaikkein tärkeintä? Sellaista oikeasti merkityksellistä, jota ilman en halua elää?

Tässä vaiheessa kaikki oli vielä ihan okei. Olenhan mä pohtinut usein ennenkin elämäni prioriteetteja, sisältöä ja tarkoitusta. Jotenkin mun ajatusten rata kuitenkin kääntyi tässä vaiheessa suuntaan, jossa aloin pohtia, onko oikeasti tärkeää miettiä, mikä on kaikkein tärkein juttu elämässä. Onko sillä väliä? Onko tärkeää miettiä aina syyt ja seuraukset alusta loppuun ja lopusta alkuun vai onko lopputulos vain merkitsevä? Pitääkö mun päättää, kuntoilenko näyttääkseni hyvältä vai voidakseni paremmin vai voinko vain kuntoilla tietämättä saavutanko kumpaakaan edellä mainituista jutuista, ne molemmat tai jomman kumman? Kuinka tärkeää ylipäätään on elää jonkin tärkeysjärjestysmallin mukaisesti? Onko tärkeysjärjestysten luominen vain tapa yrittää hallita omaa elämäänsä tai motivoida itseään kulkemaan johonkin tiettyyn suuntaan tai maaliin? Miksi kaikkien kuoleman porteilla käyneiden pitää aina toitottaa, että nyt tiedän, mikä elämässä on oikeasti tärkeää?

Mitäs sitten kun tärkeysjärjestys meneekin uusiksi? Luulisi aiheuttavan aikamoista katkeruutta tajuta vaikka 60-vuotiaana, että joskus nuorena laadittu tärkeysjärjestys onkin ollut ihan perseestä - sitä ei vain ole aiemmin ehtinyt huomaamaan, kun on ollut niin kova kiire toimia sen tärkeysjärjestyslistansa mukaisesti. Tai jos piinkova, urasuuntautunut järki-ihminen tajuaa 25 helvetillisen työvuoden jälkeen, että hei, oikeasti olisikin ollut tärkeämpää hankkia perhe ja ystäviä. Eikö edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa olisi kannattanut jättää ne tärkeysjärjestykset laatimatta ja katsella pikkuisen laajemmalla skaalalla ja avoimemmin mielin elämää?

Toisaalta. Jollei tiedä, mikä elämässä on tärkeää, onko elämällä silloin oikein mitään merkitystäkään? Ei ainakaan kovin selkeää suuntaa. Kaikki on suht ookoo, mutta mikään ei ole ylitse muiden. Voihan sekin sopia jollekin: on ihan kiva perhe, ihan kiva työ, ihan sopivan monta ihan hyvää kaveria. Keskimäärin on aika usein ihan hyvä mieli. Tuleeko silloin sitten vanhana sellainen olo, että voi kun olisin joskus pinnistellyt vähän enemmän, vaatinut parempaa, halunnut intohimoisemmin?

Ja millä vitulla sitä tietää, että millainen ihminen sitä itse on?

Rock!

Aloin tehdä kalakeittoa. Nyt on rehut kiehumassa, kohta lisäilemään kalaa (ja vaihtamaan viiden litran kattila kymmenlitraiseen - kannattaa siis vähintään puolittaa ohjeen raaka-ainemäärät, jollei satu olemaan suurperheellinen tai -syömäri).

Näitä tarvitaan:

1½ kg perunoita
3-4 porkkanaa
1 iso sipuli
pala lanttua
200 g herneitä
tilliä
suolaa
(sitruuna)pippuria

Kuori ja pilko perunat, porkkanat, sipuli ja lanttu. Laita kiehuvaan veteen (vettä sen verran, että kasvikset peittyvät ja vähän enemmän), joka on maustettu suolalla, (sitruuna)pippurilla (sitruunapippuria käyttäessäsi vähennä vastaavasti suolan määrää) ja muutamalla tillinvarrella. Anna kiehua noin 10 minuuttia. Kun kasvikset ovat pikkuisen pehmenneet, lisää sekaan:

450 g lohta
500 g seitä

Kalat tietysti sopivina annospaloina. Anna kiehahtaa (5-10 min.) Sitten lisätään vielä:

200-300 g katkarapuja
2 prk Kevyt Creme Fraiche'ä
2-3 dl Kevyt ruokakermaa

Anna kiehahtaa vielä kerran. Tarkista maku. Lisää tarvittaessa suolaa ja pippuria, ja silppua sekaan runsaasti tilliä juuri ennen tarjoilua.

Avot ja namnam.

Rock!

Ei saisi miettiä liikaa enää näin myöhään yöllä. Mutta kun ajatukset lähtevät lentoon, on niitä vaikea enää pysäyttää. Sitten vain on ajateltava, hymyiltävä, itkettävä ja ajateltava vielä vähän lisää. Päästävä ehkä lopputulokseen tai päätettävä ajattelutyö tuloksettomana.

Mä meinasin äsken heittää ihan vain muutaman kommentin joihinkin satunnaisiin keskustelupalstan keskusteluihin tapani mukaan. Sitten menin avaamaan syöpä-ketjun - ja siitä se ajatus sitten lähtikin.

Mä tiedän, ettei kuolemaa tai vakavaa sairastumista kannata miettiä liiaksi. Sillä ei saa kuin ahdistuksen ja pahan mielen itselleen. Jotenkin yllätyin, miten vähäisen tunnekuohun syövän pohtiminen mussa aiheutti. Viimeksi kun olen enemmälti miettinyt syöpää, olen itkenyt kuin Niagaran putous - silloin sain kuulla tuttavaperheen äidin syövän edenneen terminaalivaiheeseen. Mitään ei voida tehdä - nelikymppinen, kolmen alle 10-vuotiaan lapsen äiti laitetaan vain kotiin odottelemaan kuolemaa morfiinin voimalla. Silloin syöpä sanana oksetti mua. Voin fyysisesti pahoin kun joku mainitsikin sen taudin.

Nyt kuitenkin syöpä-sanaa miettiessäni tuli ensifiilikseksi kunnioitus. Ehkä mun ajattelutapa on muuttunut yhä enemmän modernin maailman vastaiseksi - ehkä mun mielestä on tosi jees, että on olemassa vielä sairauksia, joille ihminen ei voi mitään. Joka voi tappaa nuoren tai vanhan, miehen tai naisen, rikkaan tai köyhän, mustan tai valkoisen - kenet tahansa aivan yhtäläisesti. Julmaa, pelottavaa ja epäreilua? - Mahdollisesti. Luonnon oma tapa ylläpitää jonkinlaista tasapainotilaa? - Ehdottomasti.

Jatkoin ajatusleikkiäni tilanteeseen, jossa mulle olisi annettu kuukausi elinaikaa. Koin ehkä pienimuotoisen valaistuksen, kun aloin pohtia, mitä todella tekisin viimeisen elinkuukauteni aikana. Mä tekisin hirmu tavallisia asioita. Unohtaisin kiireen, nauttisin jokaisesta hetkestä. Nauraisin ja rakastaisin. Rakastaisin ja nauraisin. Aistisin: maistaisin, haistaisin, kuuntelisin. Istuttaisin sen omenapuuntaimen, vaikken koskaan tulisi näkemään sen kasvamista isoksi ja tuuheaksi, makoisia hedelmiä tuottavaksi aikuiseksi yksilöksi. En eläisi niin kuin jokainen päivä olisi se viimeinen - vaan eläisin, kuten jokainen päivä tässä elämässä tulisi elää.

Rock.