Blogi

Kiitos Tuplikselle noista kahdesta sanasta pitkäsäärisyysketjussa. Tuli taas aihetta ajatella.

Nykyihmisiä vaivaa mitä suurimmissa määrin äärimmäinen laiskuus ja itsekkyys. Kombinaatio, joka on ärsyttävyydessään vertaansa vailla. Ei viitsitä tehdä yhtään mitään, ja jos jotain on pakko joskus hiukan tehdä, tehdään se vain siksi, että siitä itse jotenkin suoraan hyödyttäisiin. Ei osata ajatella edes kauaskantoisia tai välillisiä positiivisia seuraamuksia itselle, vaan pitäisi vain saada nythetikaikkimulle.

Parisuhteessa mun ei tartte -ajattelutapa uhkaa monilla tavoin suhteen tulevaisuutta. On tietysti totta, että pyyteetön rakkaus on sitä parasta. Kun ei ihan oikeasti tartte tehdä mitään sen toisen hyväksi. Valitettavasti tämä pyyteettömyys(kin) ymmärretään nykyisellään aika päin prinkkalaa. Se, ettei tarvitse tehdä mitään toisen hyväksi, ei tarkoita, etteikö sen toisen puolesta tehtäisi paljonkin. Pyyteettömään rakkauteen kun taitaa kuulua aika oleellisena osana halu vaikka kuolla sen toisen puolesta - puhumattakaan sellaisista vähäpätöisyyksistä kuin tiskaus, siivous, pyykkäys ja niin edelleen.

Toisaalta vaikkei kenenkään mielestään tarvitse tehdä yhtään mitään, odotetaan kuitenkin muiden tekevän paljonkin juuri minun hyväkseni. Vaikka minä voin olla laiska, läski ja inhottava, pitää sen toisen kuitenkin olla miellyttävän uuttera ja huomaavaisen ihana. Reilu peli Keravalla.

Äh. Hävisi jo pahin angsti, kun piti pomppia välissä paistelemaan hamppareita ja tekemään kaikkea muuta yhtä kehittävää. No, joku toinen kerta sitten lisää.

Ai niin. Jollei joku vielä ole kuullut, sain maailman ihanimman kämpän itselleni. Parvekkeellinen kaksio. Oikea keittiö (ei mitään keittokomeroa), iso eteinen ja vaatehuone(!!!). Kyllä mua nyt hemmotellaan. :)

Rock!

Mulla on hirveästi ajatuksia herättävää, pääasiassa kotimaista ihkupoppia soittimessani. Melkein joka biisi nostattaa jotain tunteita pintaan. Pääasiassa haikeilututtaa. Välillä hymyilyttää (läpi kyynelten). Kaikkea ihanaa koettuna, paljon ihanaa toivottavasti vielä edessäkin - paljon menetettyä, paljon saavuttamatta, hirveästi koettua, elettyä, nähtyä, saatua ja ansaittua.

Eilisestä on ikuisuus, huomiseen on tuplasti. Tämänkin hetken viisaus muuttuu painolastiksi. Toni W:n aina yhtä koskettavan käsittämättömiä lyriikoita. Tuoltakin tuntuu aina joskus. Eilisestä, tai tällä hetkellä ajatellen täysi-ikäistymisestä, tuntuu olevan ikuisuus. Aika on kyllä kulunut kuin siivillä, mutta mitä kaikkea tässä kolmessa vuodessa onkaan tapahtunut! Ylioppiutuminen, kohta kolmannen korkeakoulun aloittaminen, muuttoja yli puoli tusinaa, avoliitto ja pari muuta kariutunutta parisuhdetta, töitä hirmuisesti, uusia tuttavia, tovereita ja ystäviä laumoittain... Silti tuntuu, että juuri nyt olen vasta ottamasta todellisesti ensimmäistä askelta oikeaan suuntaan vuosikausiin. Että mun olisi pitänyt jo silloin kolme vuotta sitten valita mieluummin jokin muu opiskelukaupunki itselleni Helsingin sijaan. Toisaalta en osaa nimetä oikeastaan yhtään päivää, jonka olisin halunnut jättää elämättä. Äh.

Tärkeintä jos on lähteä
niin sitä ainakin on tehty
Enemmän kuin voin uskoa
on näkökentän taakse jäänyt
muttei naulat jalkojen alta

...

Rock.

Voisko tapahtua jotain? Voisko tuntua joltain? Voisko olla vähän vähemmän tavallisen keskivertoa?

Jokaisella meillä on elettyä elämää takanamme. Joillain enemmän, joillain vähemmän. Jollekin vuodet ovat armollisempia, toinen tuntuu saavan taakakseen kaikki maailman murheet. Jokaisella kuitenkin on historiansa. Jokaisella on tapansa käsitellä kokemansa kohtalot. Jokaiseen jää erilaiset jäljet kaikesta tapahtuneesta; jollekin jää jostakin tapahtumasta vain pieni nirhaisu, joka pian jo unohtuu kun taas joku toinen voi samanlaisesta vastoinkäymisestä saada loppuiäkseen verta vuotavan haavan.

Miksi musta tuntuu, että nykyisin jokaisella on joku vaurio sisimmässä, joka vaikuttaa jollain tapaa jokapäiväisessä elämässä ja sosiaalisissa kanssakäymisissä? Ihan kuin tässä maailmassa ei olisi yhtään ihmistä, jolla ei olisi jotain arpeutumatonta haavaa sisimmässä tai käsittelemätöntä traumaa sielussa. Ihmisillä tuntuu olevan kauhea tarve olla jossain kroonisessa kaltoinkohdellun roolissa. Menneet eivät ole menneitä, vaan kiinteä osa jokaista päivää - ei kai sen ihan niin kuuluisi olla?

Eikö menneistä kuuluisi vain ottaa opikseen ja jatkaa sitten elämäänsä eteenpäin ilman jatkuvaa kokemiensa kohtaloiden märehdintää? Vai ovatko sellaiset ihmiset jo kuolleet sukupuuttoon, jotka osaisivat käsitellä kokemansa pahan "loppuun asti", niin, ettei se jää vaivaamaan jokaista päivää - vielä niin, että nuo samaiset ihmiset olisivat kuitenkin empaattisia ja tunneälykkäitä ihmisiä, ei menneisyyttään pakenevia kivisydämiä?

Rock.

Jep. Mun blogitekstini ovat pelanneet aika yhtä maalia viime aikoina; Kaisalla on tunteet - jippijaijee! Mutta kirjoitanpa silti vielä ainakin yhden ällömöllösiirappimerkinnän, koska musta tuntuu tällä hetkellä aika sokeriselta.

Mua ihmetyttää. Hämmästyttää ja kummastuttaa. Miten joku ihminen voi kertaheitolla tulla melkein liian tärkeäksi osaksi elämää? Miten jotakuta, jonka on tuntenut vasta hetken, voi kaivata joka hetki ja ihan koko ajan? - Ikävä iskee yleensä jo ennen eroa, koska tietää, että hetken kuluttua on ilman sitä toista. Miten mä oon luisunut tällaiseen tilanteeseen, jossa jokainen erossa vietetty yö ja jokainen aamu, kun on lähdettävä pois sen toisen luota tuntuu pieneltä kuolemalta sydämessä? Miten mä selviän alkusyksystä, kun joudun kokonaan pois sen ihmisen luota? Millä ihmeellä oon saanut uskoteltua itselleni, että joojoo, kannattaa rakastua ja heittäytyä täysillä tähän juttuun, vaikka väistämätön ero koittaakin tuota pikaa? Että kannattaa mieluummin rakastaa täysillä vaikka vain pieni hetki kuin olla kokonaan rakastamatta. Ihan bullshittiä! Hyvä se tietysti tässä vaiheessa on huomata, kun homma on jo ihan reisillä ja sydänparka täynnä välittämistä. Oon niin tyhmä!

Kaikesta huolimatta päällimmäisenä tunteena on edelleen vain valtava onnellisuus. Ihanan vajavainen ymmärrykseni ei suostu ymmärtämään, että syyskuun alkuun on enää puolitoista kuukautta - siis kuusi viikkoa sydämen murskaantumiseen, lisäkyynistymiseen, valtavaan itkumäärään ja loputtomaan ikävöintiin. Vittu.

Rock.

Mulla on vissiin klassisen perinteisen legendaarinen perjantaiolo. Tunti ja vartti töitä, sitten lähden solariumiin ja suihkuun. Sitten vähän pakkelia naamaan ja terassille nauttimaan auringonpaisteesta. Aijaijai.

Asiakkaat katsoo mua kummasti, kun pompin ja tanssin tuolla keittiössä ja hymyilen sekopäisesti koko ajan. Onneksi ei voisi vähempää kiinnostaa, kuinka retardina ne mua pitää. :)

Rock!

Tänä aamuna kun kampesin itseäni ennen seitsemää ylös sängystä, muistin, miksi on ihan ookoo maksaa vitunmoista vuokraa vain siitä ilosta, että asuu ihan keskustan tuntumassa. Puolisen tuntia bussimatkailua jostain tuolta maakunnasta kohti Helsinkiä ja duunia ei vain jotenkin sovi tällaiselle aamu-uniselle ihmiselle.

Bussimatkailu sinänsä on toisaalta kyllä ihan jees, etenkin tällaisina aamuina, kun linjuri ei ole ahdettu täyteen vaan saa jopa istua ja hengittää. Tuossa kohden Helsinkiä körötellessäni mua oikeastaan hymyilytti koko matkan - ihan mielettömän hyvä fiilis. Aivan äärimmäisen käsittämättömän upea mun sydän pakahtuu onnesta -olo. Aijaijaiiiii!!1 xP

Ja sitten vielä: mä saan lauantaina pitkän tukan! Sekopäistä, mutta siitä tulee varmaan ihan yyber. En millään malttaisi odottaa!

Jos sitä rokkailisi menemään vielä pari meiliä ja tsekkaisi, josko olisi maksettavia laskuja ja menisi sitten jatkamaan työntekoa.

Maailma - MINÄ RAKASTAN!

Rrrrrrrrock!

koko maailmalle sinun nimesi. Julistaa suurista tunteistani. Purkaa kaikki sydäntäni ja mieltäni raastavat ajatukset. Saada vastauksia. Osata edes kysyä oikeat kysymykset.

Tämä tunneäärimmäisyydestä toiseen vellominen alkaa tulla mulle jo tavaksi. Päiväni kuluvat ilkikurisesti virnistellen ja täysin vallattomasti hymyillen, vaikken ole varma, onko minulla edes lupa hymyillä. Pitäisikö surra ja olla onneton, onko tässä tilanteessa mitään hymyilemisen arvoista? Toisaalta pystyn toimimaan täysin normaalisti ja olemaan höpsöttelemättä, kun tilanne niin vaatii. Oonkohan mä ihan normaali? Onko mun tunnepuoleni jotenkin pikkuisen viallinen?

Taidan mennä hakemaan kupillisen kahvia. Kolme tuntia työpäivää vielä lusimatta, ja pitäisi kai saada jotain vielä aikaankin. Piti vain tulla kertomaan, että joo-o, kuluneet 12 tuntia eivät ole tuoneet mitään uutta auringon alle; mun sydän on edelleen varastettuna.

Rock!

Iso onni. Isoja huolia. Isoa ikävää. Isosti pusuja ja haleja.

Isosti ihanaa.

Mun kesäheilailu pikkusen mutkistuu, koska mä oon ihan täydellisen rak... iiihastunut ja aivan liian onnellinen. Mun sydän huutaa, että mun pitää olla sen miehen luona, sen kanssa ja nauttia joka hetkestä. Mun järki käskee juoksemaan karkuun niin lujaa kuin ikinä pystyn.

Miten voisin paeta löydettyäni jotain täysin uniikkia ja ihmeellistä? Miten uskallan jäädä, koska tiedän vääjäämättömän eron olevan edessä nopeammin kuin huomaankaan?

Miksi mun sydänparkani joutuu aina pirstoutumaan teinpä mä miten hyvänsä?

Olet saanut opiskelupaikan - onneksi olkoon! Tässä sinulle ihku KELAn esite, josta selviää, miten vitusti ilmaista rahaa opiskelija saa. Suomi kun on tällainen opiskelijavaltio, että täällä kaikilla on kivaa, virastot syytävät rahaa ja ihkuuihkuuihkuu. <3

No, melkein innostuin. Jee. Opintotukea ja asumislisää ja ehkä vähän opintolainaakin päälle. Eihän niillä rahoilla nyt herroiksi elellä, mutta ei tarvitse raataa niska limassa duuniakaan koulun ohella. No niin, etsitäänpäs opintotukitaulukko. *pläräystä* Jaa, tässähän on tämä taulukko josta selviää, paljonko saa tienata vs. opintotukikuukausien määrä. Hmm. Eihän tää nyt mua koske, koska en ajatellut tehdä töitä koulun ohella. Mutta siis neljän kuukauden opintotuet ja hmm... Hetkinen. Jos ottaa neljältä kuukaudelta opintotuet, saa tienata 18400 euroa vuodessa. Ja: Tuet huomioidaan aina koko kalenterivuodelta. Jos olet aloittanut opintosi tai valmistut kesken vuotta, sinun on huolehdittava siitä, että opiskeluajan tulosi pysyvät sallituissa rajoissa. MITÄ VITTUA? Ihanko mun olisi pitänyt elää 18400 eurolla (miinus verot) Helsingissä kahdeksan kuukautta? You must be joking, right? Joo, ei ollut vitsi ei. Tulee aika ankee loppuvuosi, koska kahta duunia painaneena mun tulot ylittää jopa ton yhden tukikuukauden tulorajan. Ei saatana noi on tuolla KELAssa sekaisin. Eipä paljon ois lämmittänyt tietää muutamalla roposella 8 kuukautta kitkuttaneena, että hei, jos nyt nettoon sen tonnin kuussa, mistä menee 600 euroa vuokraan, niin sitten saan neljä viimeistä kuukautta tänä vuonna kitkuttaa ihan samalla käyttörahamäärällä - erona vain se, että paskaduunissa raatamisen sijaan saa opiskella. Jippijaijee ja huhhahhei. 300 euron opintolainalla kuussa lienee hyvä elää - 250 euroo solun vuokraan ja laskuihin, 50 euroo halpaan teekkarikaljaan ja siinähän se sitten olikin.

Voi onni ja auvo. Lähden vittu töihin tienaamaan rahaa (vaikka se onkin kai suurta syntiä kun siitä joka välissä rankaistaan).

ROCK saatana!