Blogi

Sainpas itseni taas kiinni ennakkoluuloisuudesta ja oudosta stereotypioinnista. Yhden mesetutun kanssa tuossa juteltiin ja pohdiskeltiin, että voisi olla mukava törmätä. Ehdotin tietysti, että mennään kahville - se on kuitenkin aina kovin helppo, varma ja turvallinen tapa nähdä uppo-outoa ihmistä ensimmäistä kertaa. Kävi kuitenkin ilmi, ettei kyseinen ihminen juo kahvia ollenkaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hmm, onpas kummallinen tyyppi. Onkohan se muutenkin outo? Jotenkin ensireaktio vain oli, että jokainen jollakin tapaa normaali aikuinen ihminen juo kahvia - siinä on siis oltava jotain pahasti pielessä, kun ei edes seuran vuoksi voi juoda sitä kupillista.

Alettuani miettiä asiaa tarkemmin, huomasin, että olen monissa muissakin jutuissa ennakkoluulojeni vanki. En tiedä, mistä se johtuu, koska en pidä itseäni kuitenkaan mitenkään erityisen takapajuisena tai tiukkapipoisena. Ehkä vain arvostan "normaaliutta". Sitä, että käyttäydytään mahdollisimman neutraalisti niin kuin aikuisten ihmisten oletetaan käyttäytyvän. Että juodaan se tarjottu kahvikupillinen, vaikkei sen kofeiinimyrkyn maku olekaan omia lempijuttuja (ja liuetaan paikalta mahdollisimman sulavasti puolijuoksua kotiin, kun pakki menee sekaisin yhtäkkisestä kahvitujauksesta). Tervehditään naapurin Pirkkoa, vaikka se tunnetusti onkin maailman vittumaisin ihminen. Sanotaan olehyväkiitosjanäkemiin kaupan kassalla, vaikka kassaneiti olisikin myrkynnielleen oloinen tättähäärä. Yritettäisiin edes.

Noh, kai se on mentävä erittäin paheksuttavan myöhään viimeinkin nukkumaan.

Rock.

...emme pesää tehdä voi.

Heh, sainpas harrastaa äsken moralisointia ja avautumista taas oikein olan takaa. Istuskelimme tuossa yhdessä kuppilassa, kun joku mies tuli kovasti jutustelemaan. Koska oon munahaukkojen kruunaamaton kuningatar, jotenkin vaistomaisesti mun katse ajautui tsekkaamaan sen miehen vasenta nimetöntä (sanomattakin lienee selvää, että sormushan siinä oli). Noh, aikamme jutusteltuamme (siis kyllä, jopa useita minuutteja!) mies sitten viimein kysäisi sen legendaarisen kysymyksen, että beibe, meille vai teille (meni muuten meillevaiteille-neitsyys, juuri noilla sanoin multa ei vissiin ko. asiaa ole kukaan koskaan ennen tiedustellut) ja jossain tässä jutustelun ja tämän kysymyksen välimaastossa mies oli vaihtanut vihkisormuksensa vasemmasta oikeaan käteen. Siis voi jumalauta! :D Noh, tästäpä sitten mä tietysti riemastuin. Piti ehkä ihan vaivihkaa ja ohimennen kertoa muutama tosiasia kusipäämiehistä, pettämisestä, valehtelusta sun muusta. Ihan siis vain ohimennen. Miten en siedä pettämistä enkä pettäjiä, enkä ennenkaikkea ihmisiä (tai no, okei, käytin termiä miehiä), jotka moisilla sormuskikkailuilla vievät siltä mahdolliselta yhenyönjutulta oikeuden itsenäiseen päätöksentekoon. Jos mä en ois huomannut sitä sormusta ja se mies muuten olisi napannut, olisinhan mä voinut vaikka langeta siihen - mitä en olisi tehnyt kuuna kullan valkeana, vaikka mies olisi ollut Euroopan omistaja, jos olisin tiennyt, että herra on varattu (ja oikein naimisissa tässä tapauksessa). Ihme munattomuutta. Joko ollaan tai ei ja mitä ollaankin tai ollaan olematta, ollaan täysin avoimesti. Onhan se katkeraa, ettei keski-ikäisillä pettäjämiehillä ole samanlaisia markkinoita kuin vaikka teiniyyhoomammoimma, mutta hei, elämä on. Kaikille vähän pidemmälle ajateltuna huonoille vaihtoehdoille ei vain ole markkinarakoa. Sori, beibsit.

Rock!

...jollet halua kuulla vastausta. Näin joku mua fiksumpi on joskus sanonut. Mutta entäpä jos pitäisi kysyä itseltä jotakin eikä kysymyksen (totaalinen) ignoraaminen onnistu millään tavalla - alitajuntahan sen kysymyksen kuitenkin lopulta viimeistään pulpauttaa pinnalle, jollei suoraa itsetutkiskelua pysty harrastamaan? Miten sitten pitäisi toimia, kun kysymistä ei voi välttää ja vastauksen inhottavuudenkin tietää jo etukäteen?

Vituttaa, kun pitää aina ajatella. Miksei asioiden voi antaa vain soljua eteenpäin omalla painollaan, kun kuitenkaan suurimmalla osalla pohtimistani jutuista ei ole tai tule olemaan sen suurempaa merkitystä mulle tai maailmalle? Miksen voi käsittää ja hyväksyä, että asiat, joiden on tarkoitus tapahtua, tapahtuvat kyllä tein mä tietoisesti niiden eteen jotain tai en? Onko tän elämän aina pakko olla näin kimuranttia?

Rock.

Mun elämässä on kaikki hyvin. Oon aivan helvetin onnellinen.

Kirjoitin juuri keskustelupalstan Mitä vittua sä duunailet -ketjuun, että tulin äskettäin töistä ja mulle tuli kauheen hyvä olo. Siis ihmistä ei oo kyllä luotu laiskottelemaan pidemmän päälle - kolme kuukautta oli aika maksimi näköjään, mitä sitä kestää toimettomuutta. Nyt on niiiiin valtaisan hyvä fiilis kun on kalenteri täynnä työvuoroja ja vaikkei tässä duunissa työ päivärytmiä laitakaan kondikseen, niin on ainakin jotain aikatauluja, ettei kulu kaikki aika pelkkään hengailuun.

Oon ilmeisesti parhaimmillani pienen stressin alla. Vaikka luulisi, että nimenomaan lomalla on energiaa tehdä kaikkea ylimääräistä niin mä ainakin saan nyt kaiken kiireen ja tohinan keskellä enemmän aikaan päivässä kun lomalla sain viikossa (tai parissa :D). Ihan huippua, ihan huippua!

Nyt meen pesemään Hese-hiet pois ja sitten pitää varmaan vongata iltaseuraa joltain television omistavalta ihmiseltä, että pääsee katsomaan Idolsin ja BB:n. Jälleen kerran saa ilmoittautua vapaaehtoiseksi. :)

Rock!

...väsyttää
...pussailututtaa
...jännittää
...hymyilyttää
...janottaa

Ei se mitään. Väsymys lähtee nukkumalla, jännitys menee ohi, juon juuri PepsiMaxia janooni eikä hymyily ole vaarallista. Pussailututtaminen on ainoa kinkkinen juttu, mutta kai sekin fiilis menee ohi kun sitä on vain ajattelematta. Niin ne fiilarit yleensäkin unohtuvat. Jollei tämä pussailutarve mene nyt yön aikana ohi niin saa toki laittaa nimeä listaan ja ilmoittautua vapaaehtoiseksi hyväntekijäksi. Kaikki hakemukset huomioidaan.

Ähhähhää. :D Nyt kuitenkin nukkumaan.

Rock!

Eka yö uudessa kodissa, eipä ihme että jänskättää. :S

...anteeksianto on vahvuuden ominaisuus. [Mahatma Gandhi]

Kummallinen pieni suuri mies tuo Gandhi. Intian oma Matti Nykänen oikein noine tuhansine elämänviisauksineen. Niin Matin kuin Mahatmankin simppelin oloisissa lausahduksissa on kuitenkin usein paljonkin sanomaa, kun tokaisuja hieman syvällisemmin ajattelee. Jotenkin itseen kolahti tällä kertaa tuo heikot eivät anna anteeksi, anteeksianto on vahvuuden ominaisuus -toteamus. Miten helposti sitä jääkään pyörittelemään mielessään katkeruutta ja vihaa toista ihmistä kohtaan anteeksiantamisen sijaan? On jotenkin äärimmäisen yksinkertaista perustella itselleen olevansa vahva, kun pitää yllä vihaa ja vannoo jatkuvasti, ettei ikinä unohda toisen itseä loukannutta toimintaa. Anteeksiantamattomuus nähdään jonkinlaisena kovuutena (eli siis kai myös vahvuutena); vain oikeasti kova tyyppi pystyy pitämään pintansa ja olemaan ajasta aikaan julkikatkera petturilleen.

Joissain tilanteissa anteeksi antaminen nähdään myös tyhmyytenä. Vaikka parisuhteessa pettämistilanteen jälkeen jos petetty osapuoli kertoo antaneensa pettäjälle anteeksi, helposti tullaan ajatelleeksi, että kah, typerä ja heikko ihminen, haikailee varmaankin sen petturin perään kun noin vain antaa anteeksi. Pyh ja pah. Risoo itseäkin oikein kun ajattelee, miten usein on tullut ajateltua juuri kuten ei pitäisi. Että anteeksiantaminen olisi heikkoutta. Mitä vittua?

Mä en nyt just ota enkä anna anteeksi eikä onneksi tarvitsekaan, kun ei ole ollut toviin tilanteita joissa anteeksiantojuttuja olisi tarvinnut miettiä. Sen sijaan menen unten maille. Huomenna muuttokuorman kanssa Omaan Kotiin. Oioi. <3

Rock.

Huomenna on sitten suuri päivä: pääsen muuttamaan omaan kotiin. Tai no, ainakin saan avaimet käteen, vuokrasopimuksen allekirjoitettua ja pääsen ekskursioreissulle maaseudun rauhaan hakemaan tavaroitani. Mutta keskiviikkona. 25 neliötä, 3 metriä huonekorkeutta, alaovi Hesarille ja huoneisto sisäpihalle. Arvatkaa, kuka ratkeaa riemusta? No, ei kuulu tapoihin, mutta jos kuuluisi, ratkeaisin. Aivan unelmakämppä! - Perjantaina on muuten sitten tuparit jollei nakitu työvuoro. Että kellään ei ole muuta menoa silloin tai muuten...

Sitä mä vaan tulinki oikeestaan kertoon, että tänään oli erinomainen päivä. Jopa töissä oli superkivaa. Melkein kaikki on ihanaa. Yhden mulkun voisin edelleen hakata hengiltä, mutta en viitsi. Menisi nätti naama vekeille ja mäkin taitaisin joutua linnaan, vaikka lauantaisten portsarien mielestä aivan vitun nuori oonkin. :D *tekokatkera*

Tällainen tilitys tällä erää. Espoo kuittaa ja vaikenee - ensi kerralla kirjoittelenkin jo Kallion katulamppujen alta, kaupungin sykkeestä. Omasta (väliaikais)kodista<3

Rock, beibit, rock!

Mulla alkaa työt aamulla. Hyvinkin tarkkaan kolme kuukautta oon rötvännyt perse homeessa lomaillen ja nyt pitäisi palata takaisin arkeen.

[x]Onnistuu
[ ]Ei onnistu

[ ]Onnistuu helposti
[x]Vaatii ponnisteluja

[x]Kivaa
[ ]Mälsää

Näillä fiiliksillä mennään. Tiistaina onkin sitten toisen työpaikan työhaastattelu ja perjantaina pääsen treenailemaan ensimmäistä uutta juttua, joka ei vuoropäällikön hommassa tullut tutuksi mutta josta tulee kolmen viikon välein toistuvaa rutiinia; tekemään työvuorolistoja. Asunnosta pitäisi tulla ilmoitusta huomenna tai tiistaina, että saanko sen vai en. Mulla on kyllä sormet, varpaat, kädet, käsivarret, polvet ja silmätkin ristissä sen puolesta, että saisin sen kämpän. Se oli kertakaikkisen hurrrrrmaava. Saa muutkin elää hengessä mukana, jokaiset ristityt sormet ja kohotetut peukalot varmasti lisäävät mun mahdollisuuksiani napata se pleissi.

Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka uskovat. -- Jumalan viha ilmestyy taivaasta ja kohdistuu kaikkeen jumalattomuuteen ja vääryyteen, jota ihmiset tekevät pitäessään totuutta vääryyden vallassa. Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua. -- He väittävät olevansa viisaita mutta ovat tulleet tyhmiksi, ja he ovat vaihtaneet katoamattoman Jumalan kirkkauden katoavaisten ihmisten ja lintujen, nelijalkaisten ja matelijoiden kuviin. Sen vuoksi Jumala on jättänyt heidät mielihalujensa valtaan sellaiseen saastaisuuteen, että he keskinäisissä suhteissaan häpäisevät oman ruumiinsa. -- He ovat täynnä kaikenlaista vääryyttä, halpamaisuutta, ahneutta ja pahuutta, täynnä kateutta, murhanhimoa, riitaisuutta, petollisuutta ja pahansuopuutta, he panettelevat ja parjaavat, vihaavat Jumalaa, ovat röyhkeitä ja pöyhkeitä, rehenteleviä ja pahanilkisiä, vanhemmilleen tottelemattomia, ymmärtämättömiä ja epäluotettavia, rakkaudettomia ja säälimättömiä. Vaikka he tietävät Jumalan säätäneen, että ne, jotka käyttäytyvät tällä tavoin, ovat ansainneet kuoleman, he toimivat itse näin, vieläpä osoittavat hyväksymistään, kun muut tekevät samoin. (Room. 1:16-32)

Maailmassa on todella jokin pikkuisen vinossa. Vaikka tällä erää tämä teksti kolahti kai lähinnä omaan nilkkaan tai omiin tämänhetkisiin tunteisiin. Itseni sisällä on tällä hetkellä liikaa pahoja tunteita, vaikka ihan hyvällä mielellä olenkin. Miksi tuntea katkeruutta asioista, joille ei itse mitään mahda? Miksi myrkyttää oma mielensä pahoilla ajatuksilla? Toisaalta; miksen minä ja muutkin ajattele useammin, syvällisemmin, tarkemmin ja pidempään, mitä tehdä, millä tavoin ja kenelle? Miten toimien tuottaisi mahdollisimman vähän turhia huonoja tunteita toisille ihmisille tai itselle?

Mulla on sittenkin vähän paha mieli. Mutta se menee ohi.

Rock.

Muuten, tuohon 17.10. esittämääni kysymykseen

[LAINAUS]Nyt mun pitäisi kai oppia elämään niiden tunteiden kanssa. Tai antaa niiden kuolla.

Viiden pinnan kysymys: Kumman vaihtoehdon haluan mieluummin tapahtuvan?[/LAINAUS]

oikea vastaus on vaihtoehto kaksi eli antaa tunteiden kuolla pois. Palkintojen perään en lähtisi ruinaamaan.

Mun piti ensin kirjoittaa jotain syvällistä Oulun perhetragediasta, mutta en nyt jaksakaan. Ihmettelen vain, miten kenellekään voi tulla niin paha ja tyhjä ja toivoton olo, ettei näe muuta ratkaisua kuin tappaa koko perheensä? Miten joku voi ajatella - vaikka kuinka uskoisiin taivaisiin sun muihin - että tuollainen ratkaisu olisi ainoa tai millään muotoa paras vaihtoehto? Otan osaa, olen vihainen ja jopa hieman surullinen. Maailmassa ei ole kaikki kohdallaan.

Niin monet laulut rakkaudesta
Ovat taivaan tuuliin haihtuneet
Ja tuhannesta lupauksesta
Ovat jäljellä vain kyyneleet

Mitä rakkaus on
Sitä kauan hain
Hetkenkö huumaa
Valhettako vain
Mitä rakkaus on
Rakkaus ikuinen
Vain luota ristin
Löydät vastauksen

On yleensä kauhean kiva olla oikeassa. Nyt vain on vähän sellainen olo, että kerrankin toivon, ettei mun tarvitsisi sanoa, että mä tiesin tämän, mä aavistin. Oon typertynyt sokeutumisestani, siitä, etten luottanut intuitiooni, joka puhuu harvoin mutta asiaa. Jollain kornilla tavalla mulla on kuitenkin ihan voittajafiilis. En osaa edes selittää tätä olotilaa. Vituttaa, muttei itseni vuoksi. Säälittää, mutta ei itsesäälitä. Ihan kuin olisin hävinnyt erän pokeria, jossa häviäjällekin tarjotaan kierros. Kummallista.

Nyt kuitenkin ehkä pikkusen unta ja aamulla asuntonäyttöön. Huomisesta tulee ihana päivä. :)

Rock!