Blogi

yksi helvetisti liian kiireinen elämä vähän käytettyyn ja täytettyyn vastaavaan.

Ja mä pyydän sua pysymään poissa
- ennen pitkää on taas lokakuu.

Mä oon niin kyllästynyt itseeni. Mikseivät jotkut asiat voi olla mulle yhtä helppoja kuin suurimmalle osalle ihmisistä? Miksen mä opi tarttumaan hetkeen, heittäytymään tunteiden vietäväksi?

Miksi tämä suru tarttuu aina vain uudelleen mun sydämeeni?

Mua hymyilyttää. Ihan oikeasti virnuilututtaa niin, etten pysty pitämään naamaani peruslukemilla. Kaikki ihmiset katsoivat mua kummallisesti, kun revittelin suupieliäni kohti korvia koko metromatkan.

Kevät - mii laiks. <3

ROCK!

"Miehet ovat erilaisia kuin naiset." Äiti taputti rintaansa. "Täältä sisältä. Ymmärrätkö sinä? He eivät ole yhtä vahvoja. Miehet haavoittuvat helpommin rakastaessaan. He antavat itsestään enemmän. Naiset eivät koskaan anna itseään kokonaan. Siinä suhteessa naiset ovat monimutkaisempia. Miehet ovat yksiselitteisempiä. He vain rakastavat. Ja ovat siksi helposti haavoitettavissa."

(Torey Hayden: Auringonkukkametsä)

Kello käy kahta. Mun piti lukea vain pari lukua lisää aamulla aloittamaani Auringonkukkametsä-romaania, mutta pitihän se sitten lukea loppuun asti kerralla. Koukuttavaa kamaa niin kuin Haydenin muutkin teokset - en muista, että olisin niistä yhdenkään kanssa viettänyt aikaa kahta vuorokautta pidempään.

Ensimmäistä kertaa mä kuitenkin todella pystyin samaistumaan kirjan päähenkilön tuntemuksiin. Yleensä Haydenin teoksia lukiessa koukutuksen aiheuttaa tarinan kiehtovuus; todenperäisyys, moninaiset ihmiskohtalot, miellyttävän helppolukuinen kirjoitustapa. Tällä kertaa suurimman koukutuksen aiheutti halu tietää, miten päähenkilölle lopulta käy - päähenkilölle, joka painiskelee samankaltaisten kysymysten kanssa kuin itse olen vuosikausia painiskellut. Onneksi Hayden ei pettänyt tälläkään kertaa. Kirjan loppu oli juuri sellainen kuin sen tulikin olla, jotta mua lukiessa aika ajoin vaivannut rintaa puristava ahdistus haihtui hyvän mielen tieltä.

Jotenkin silti. Mietityttää taas kaikki ihan liikaa. Miksi mä olen tässä, miksi mä elän näin? Eräänä päivänä tuossa juuri pohdin, miten toisin kaikki voisikaan olla. Juuri 18 vuotta täyttänyt siskoni kera pari viikkoa vanhan ihkaensimmäisen parisuhteensa sai mutkin muistelemaan kohta kolmen vuoden takaista aikaa. Oli mun 18-vuotissyntymäpäivä. Aloin seurustelemaan aivan ihanan pojan kanssa, joka oli käynyt RUK:in ja aloitti sinä syksynä diplomi-insinööriopinnot. Ai niin, ja ajoi Volvolla. Olin kauhean ihastunut - kai jopa rakastunut niin kuin vain 18-vuotias tytönhupakko voi olla. Mäkin opiskelin yliopistolla matikkaa, mutta haaveilin lääkärin urasta. Olin varma, että halusin lääkäriksi. Luin pääsykokeisiin. Kävin pääsykokeissa. En ihan päässyt. En jaksanut enää olla hullun rakastunut. Päätin, etten halunnut enää lääkäriksi. Etten ollut oikeasti koskaan halunnutkaan. Päätin, että parisuhde ahdistaa mua. Oli koko ajan ahdistanut. Vietin hullun kesän, tein töitä enemmän kuin olisi ollut hyväksi, makasin elokuussa pari vuorokautta tiputuksessa sekoitettuani elimistöni liian huonolla sokeritasapainolla, nopealla laihduttamisella ja liian vähällä levolla. Aloitin syksyllä sairaanhoitajakoulun ja uuden parisuhteen. Vain tajutakseni taas vuoden päästä, etten halunnut niistäkään kumpaakaan. Vietin taas hullun kesän ja lokakuussa aloitin tupladuuninteon. Parisuhteeseen en onnekseni (ja sen suhteeseen tarvittavan toisenkin osapuolen onneksi) enää langennut. Nyt mulla on vain työ ja öiset yksinäiset aatokset. Aika helvetin kornia. Mulla voisi olla kohta kolme vuotta kestänyt parisuhde tulevan DI:n kanssa, voisin olla itse päättämässä kohta toista lääkisvuottani, voisin olla hyvin erilainen ihminen, täysin erilaisessa elämäntilanteessa. Mutta sitten - mä olen tässä. Miten helvetissä tässä näin kävi? Joojoo, oon vasta 20-vuotias, mulla on aikaa ja plaaplaaplaa, puhun kuin kuusikymppinen elämänsä katuojassa pyöriskellen tuhlannut deeku, mutta silti. Miksei elämä mennytkään niin kuin toivoin sen menevän? Koska lakkasin unelmoimasta ihanasta opiskelijaelämästä, ammatista ja rakkaudesta siinä määrin, että annoin itselleni luvan olla tavoittelematta niitä? Miten vitussa mun visioimani unelmatulevaisuus on vaihtunut raadantaan paskaduuneissa ja yksinäisiin iltoihin aina liian kylmässä tai kuumassa kerrostaloluukussa? Ja miten ihmeessä mä kaikesta huolimatta oon joka päivä helvetin onnellinen?

Paloipa iltapäivällä sitten tän typykän viimeinen tupakka. Se on loppu slut nyt, rupeen aikuiseksi ja lopetan moisen tyhmäilyn.

Reilun viikon päästä koittavaan laivaristeilyyn sitten taas päättyy humalahakuinen juominen. En tiedä, jaksaako sitä laivallakaan juopotella minkä verran, mutta sen jälkeen kesä ainakin vedetään ihan tipattomalla linjalla. Typeryyttä sekin.

Tein äsken tutkiskelua peilin edessä. Alaston vartalo on muuten aika usein hirvittävän kaunis (tai komea), vaikka muutama kilo ylimääräistä siellä täällä olisikin tai jotain muuta epätäydellisyyttä olisi havaittavissa. Mulle tuli pitkästä aikaa sellainen fiilis, että mä tykkään itsestäni. Ensimmäistä kertaa iäisyyksiin musta oikeasti tuntuu, että voisin uskoa, jos joku sanoisi pitävänsä mun ulkonäöstäni. Aika metkaa. Hirmu hauskaa. :)

Eipä muuta. Nukku-Mattia ei näy, joten juutuubeilu ja nettihärväys jatkukoon. Kello soi neljän tunnin päästä, tässä enää kannata edes yrittää unta...

Rock!

Siis voi jumalauta. Naisetko muka kimurantteja - entä miehet sitten? Mitä mies tarkoittaa sanoessaan, ettei hänen elämäntilanteeseensa juuri nyt sovi seurustelu? Siis jos mä kolahtaisin siihen mieheen ihan kympillä niin kai se nyt perkele sentään raivaisi mulle tilaa elämäänsä vaikka väkivalloin? Tarkoittaako se siis, etten oo sille sopiva tai ettei se ylipäätään ole kypsä seurusteluun, pelkkä paneskelukin kun riittää? Vai tarkoittaako se todella sitä, että meillä olisi mahdollisuuksia johonkin vakavampaan juttuun joskus syksymmällä? Vai onko sekin vain jotain kaunopuhetta, jolla se yrittää saada pidettyä mua elämässään?

Mä en ymmärrä enkä tykkää tästä tilanteesta. Pelailu on perseestä samoin kuin tuollaiset monitulkintaiset lausunnot.

Mä en ala enää mitään.

Rock.

Jos joku nyt tulisi ja sanoisi: "Mennään!" - lähtisin oitis ja kyselemättä. Määränpäällä ei olisi väliä. Tahtoisin nyt vain hetkiseksi pois tästä kaikesta arkisesta. En tosin kaipaa edes minnekään kaukomaille tai paratiisisaarille. Haluaisin vain tuokioksi täysin erilaisiin ympyröihin. Jonnekin, missä voisin aamuisin nukkua niin pitkään kuin huvittaa, kuulla luonnon ääniä (tai äänettömyyttä), nähdä aamuauringon nousun ja uuden päivän alun. Haluaisin voida toivottaa jollekin hyvän huomenen sanoin, halauksin, suukoin ja lämpimin hymyin. Juoda rauhassa toisenkin kupillisen aamukahvia. Heräillä kaikessa rauhassa uuteen päivään. Uuteen päivään, joka ei sisältäisi samalla kaavalla toistuvaa aamuinventaariota, ravintolan aukaisukuntoon laittamista, lounasruuhkan odottelua ja siitä selviämistä, iltapäivän kotiinlähdön aikaa ja tyhjää iltaa netin ja pääsykoekirjojen parissa. Haluaisin tuntea. Tuntea eläväni. Tuntea intohimoa edes osaan päiväni töistä. Tuntea rakkautta.

Kiire tappaa luovuuden. Kiire tappaa kyvyn kokea asioita sydämellä. Kiire estää näkemisen, kokemisen ja tuntemisen. Osaisinpa elää eteläeurooppalaiseen tyyliin. Unohtaa hetkeksi aikataulut ja äärimmilleen venytetyn organisoinnin. Osaisinpa pysähtyä katsomaan maailmaa ja huomaamaan, että se pyörii sittenkin, vaikka minä toviksi pysähtyisinkin. Ja opettaisipa joku minut taas rakastamaan ja pulppuamaan iloa. Saisipa joku minut puhkeamaan kukkaan ja kuoriutumaan ulos tästä panssaristani. Tulemaan sellaiseksi minuksi, jollainen tahtoisin olla - jollainen olen kai joskus ollutkin, jollainen sisimmiltäni olen aina ollut, jollaisena minun olisi parasta elää elämäni. Jollaisena olisin... Minä.

Stressiviikot ovat ohi, mutta kuten migreenikin yllättää minut aina vasta isojen jännitystilanteiden mentyä ohi, iski tämä uuvahduskin vasta nyt kun elämä ei oikeastaan olekaan enää niin uuvuttavaa hullunmyllyä. En voi enää väsymykseni ja ilottomuuteni kanssa piiloutua kiire ja stressi -selityksen taakse. Minun on pakko tutkiskella itseäni ja myöntää, että elän elämääni väärin. En itse asiassa elä laisinkaan. Olen oman elämäni sivustakatsoja. Päivästä toiseen höyryveturin tavoin eteenpäin puksutteleva olento vailla määränpäätä tai merkitystä. En ole aikoihin edes halunnut mitään, en saa tyydytystä mistään. Toimin orjallisesti tapojeni mukaan, mutta en oikeastaan koskaan tunne halua tehdä mitään. En tosin tunne suurta inhoakaan mitään kohtaan. En tunne oikeastaan yhtään mitään. Olen vain automaatioasentoon kytketty kone, joka sattuu olemaan metallin sijasta lihaa ja verta.

Niin helvetin säälittävää ja pirun surullista.

Rock.

Joo. Kannattaa tulla viettämään vapaapäiviään aina vanhempien nurkkiin, jos haluaa pientä puuhastelua sulostuttamaan vapaapäivän laiskoja hetkiä. Käyn kotona vissiin liian harvoin, koska olin unohtanut, että "käy äkkiä mummun kanssa kaupassa" tarkoittaa på finska kolmen tunnin reissua, tuhottomasti maailmanparannusta, nyökyttelyä, hymyilyä ja ymmärtämistä, kahvittelua närästykseen asti ja niin edelleen. Ei mulla tosin ole mitään maailmanparannusta vastaan, mummun kanssa tulee aina heitettyä älyttömän henkevää settiä, mutta hymyilytti vain kotimatkalla koko reissu - ei ollut ensimmäinen kerta nimittäin, kun pikavisiitti mummulaan on pikkuhiukkasen venähtänyt. :D

Mulla on älyttömän hyvä fiilis. MM-kisat on ohi Suomen osalta eli munkin käsittämättömän kauhea työrupeama on tältä erää lusittuna. Heselläkin hommat on hirmu hyvällä tolalla - melkein ilman minkäänlaista paniikkia uskalsin lähteä viikonlopuksi maaseutuilemaan ja se on aika hyvin se. Ehken mä ookaan niin epäonnistunut esimiestehtävässäni kuin luulin, alku on vain ollut pikkuisen kankea. Tai sitten se vain vaati tämän puoli vuotta työntekoa ennen kuin napsahti päässä ja alkoi riittävästi vituttamaan se, ettei kukaan mun lisäkseni ota vastuuta tai käytä maalaisjärkeä, ja sain raivoisalla väkipakolla homman toimimaan. En vain suostunut enää vastaamaan kaikesta ja tekemään kaikkea, vaan jaoin vastuuta uudella tavalla. Ilmeisen kannattava siirto.

Kuukauden päivät aikaa pääsykokeisiin. Valmistautuminen on vähän retuperällä. Noh, mennään arpomaan sinne jotakin - vääristä vastauksista ja yrittämisestä ei kuitenkaan käsittääkseni sakoteta. Saisi sitä vahingossa natsatakin sen opiskelupaikan suhteen. Risoo tää duunarointi ja tässä välivaiheessa eläminen. Kaikki on vähän rempallaan ja sinne päin, mutta mistään ei oikein tule valmista. Ei sillä, ettenkö tykkäisi tämänhetkisestä elämästänikin, mutta haluan niin paljon enemmän, niin erilaisia asioita, etten voi kerta kaikkiaan enää jatkaa elämän läpiluovimista paskaduunarina synkeässä Kalliossa. Toivottavasti kevään pääsykokeet tuovat haluamanilaisen muutoksen elämääni.

Nyt kuitenkin surffailemaan höNppäsivuille ja kohta lämmittämään saunaa.

Rock!

Sekametelisalaatti

kerä jäävuorisalaatti
ruukku lehtisalaatti
ruukku tuoretta basilikaa
pussi pakasteherneitä
pari pussia pakastekatkarapuja
pari pientä kesäkurpitsaa
pari keltaista paprikaa
purkki Viola-salaattijuustokuutioita
puolikas punasipuli
puolikas Cantaloupe-meloni
tölkki minimaissia

Palasiksi ja sekaisin öljytujauksen ja mustapippurirouhehömpsyn kanssa. Namia.