Historian lehtien havinaa

Tasan seitsemän kuukautta sitten kirjoitin ensimmäisen merkintäni tähän blogiin. Nyt on sadannen merkinnän aika.

Seitsemään kuukauteen mahtuu reilut kaksisataa vuorokautta täyttä elämää. Mitä minun elämässäni tai minussa itsessäni on muuttunut noina päivinä? Hmm. Oikeampi kysymyksenasettelu taitaisi olla, että onko mitään siitä entisestä, huhtikuun 27. päivänä elämästäni elämästä tai silloisesta minusta enää jäljellä. Olin silloin vielä teini, sairaanhoitajakoululainen, avovaimo ja osa-aikainen vuoropäällikkö. Nyt olen kaksikymppinen tittelitön ja opiskelematon sinkku sekä ravintolapäällikkö ja tarjoilija. Onkohan mikään silti muuttunut? Olen ehtinyt lomailemaan kolme kuukautta, lopettamaan elämäni Helsingissä ja rakentamaan sen jälleen tänne uudelleen. Olen eronnut, sinkkusekoillut ja nyt viimein tyyntynyt nauttimaan yksinelon ihanuudesta. Olen etsinyt itseäni, tehnyt paljon hyvää ja pahaa, tuntenut tuskaa, kipua, iloa ja ihastusta. Silti tunnistan itseni joka aamu kun katson peiliin. Lähes joka aamu jopa hymyilen itselleni.

Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta mulla on nyt just kauhean hyvä olla itseni kanssa. Olla juuuuuri minä. Ehkei viimeinen seitsenkuukautinen siis olekaan ollut niin tuskaisen turhauttavaa ja hyödytöntä aikaa kuin olen tässä joskus heikkoina hetkinäni luullut. Itseasiassa musta tuntuu, että olen tällä hetkellä enemmän oma itseni kuin koskaan ennen. Mulla ei ole ollut aikoihin epätoivoista riittämättömyyden tunnetta, ei ahdistavaa stressiä, ei itseinhoa. Ehkä olen vain löytänyt jonkinlaisen balanssin. Kerrankin olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Teen juuri sellaisia töitä joita haluankin tehdä, olen sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä joiden kanssa haluankin pitää yhteyttä ja ennenkaikkea rakastan itseäni vilpittömämmin ja varauksettomammin kuin ehkä ikinä.

Mulla on kauheen kliffa elämä. On niin paljon syitä olla onnellinen. Joka päivä - ei, vaan monen monituista kertaa päivässä. :)

Rock!