Kännitilitys, osa jotainvitunsataviis

Mä en perkele tajua. Mulla on exä. Se on exä alkujaan mun tahdostani. Mä en halua sitä takaisin. En halua sitä enää edes fyysisesti. Silti jostain ihmeen kimurantista syystä en voi olla ajattelematta sitä. Alati ja jatkuvasti. Perkele. No, okei, me asutaan yhdessä ja teen duunia sen nyksän kanssa (joo, en voi olla mainitsematta ko. asiaa ihan joka käänteessä tällä erittäin katkeralla äänensävyllä) - lienee siis melko luonnollista, että se mies on mun ajatuksissa kerran jos toisenkin päivän mittaan. Silti mua vituttaa, että ajattelen sitä - nimenomaan se on se isoin harmituksen aihe, että ylipäätään ajattelen sitä, ei niinkään herra itse tai tuhlattu vuosi moisen kutjakkeen kanssa. Tiedän, että tää olo ja nää ajatukset menevät ohi jahka saan karistettua Helsingin tomut jaloistani ja pääsen pois nykyisestä duunipaikastani, näkemästä jatkuvasti joko exääni tai sen ihanaista nykyistä böönaa. Siltikin mun mieltä kaihertaa ja kaivelee. Ihan tauotta. En pysty nauttimaan mistään tai edes tekemään töitäni tms. kunnolla, kun takaraivossa jyskyttää koko ajan pienenpieni jäytävä vi-tu-tus. Perkele, perkele, perkele.

Hotsittais kirjoitella pidempäänkin, mutta väsy taitaa viedä voiton. Oispa ensi viikko jo ohi. En ihan totta jaksa.