Jokaisella meillä on elettyä elämää takanamme. Joillain enemmän, joillain vähemmän. Jollekin vuodet ovat armollisempia, toinen tuntuu saavan taakakseen kaikki maailman murheet. Jokaisella kuitenkin on historiansa. Jokaisella on tapansa käsitellä kokemansa kohtalot. Jokaiseen jää erilaiset jäljet kaikesta tapahtuneesta; jollekin jää jostakin tapahtumasta vain pieni nirhaisu, joka pian jo unohtuu kun taas joku toinen voi samanlaisesta vastoinkäymisestä saada loppuiäkseen verta vuotavan haavan.
Miksi musta tuntuu, että nykyisin jokaisella on joku vaurio sisimmässä, joka vaikuttaa jollain tapaa jokapäiväisessä elämässä ja sosiaalisissa kanssakäymisissä? Ihan kuin tässä maailmassa ei olisi yhtään ihmistä, jolla ei olisi jotain arpeutumatonta haavaa sisimmässä tai käsittelemätöntä traumaa sielussa. Ihmisillä tuntuu olevan kauhea tarve olla jossain kroonisessa kaltoinkohdellun roolissa. Menneet eivät ole menneitä, vaan kiinteä osa jokaista päivää - ei kai sen ihan niin kuuluisi olla?
Eikö menneistä kuuluisi vain ottaa opikseen ja jatkaa sitten elämäänsä eteenpäin ilman jatkuvaa kokemiensa kohtaloiden märehdintää? Vai ovatko sellaiset ihmiset jo kuolleet sukupuuttoon, jotka osaisivat käsitellä kokemansa pahan "loppuun asti", niin, ettei se jää vaivaamaan jokaista päivää - vielä niin, että nuo samaiset ihmiset olisivat kuitenkin empaattisia ja tunneälykkäitä ihmisiä, ei menneisyyttään pakenevia kivisydämiä?
Rock.
5 kommenttia
Hurmos1981
20.7.2009 03:56
Ne kenet päästää kovin lähelleen voivat kovin syvälle haavoittaa. Syviä haavoja kestää kauan parannella ja arpikudos ei veny.
On sellaisia ihmisiä, mutta he juuri ovat niitä kivisydämmiä juurikin siksi ettei heihin sattuisi.Merkityksettömät asiat tosiaan voi jättää taakseen, mutta jos ne ei merkitse kerran niin miten ne voisi haavoittaa? Eri asia miten mitkäkin asiat kenellekkin merkitsevät.
Tärkeät asiat nyt vain jättävät jälkensä.
Vastaa kommenttiin
Leccare
20.7.2009 06:33
Jos laki sallisi pahan päiviltä päästämisen, olisi maailmassa enemmän onnellisia ihmisiä.
Vastaa kommenttiin
Kaisa
20.7.2009 09:30
Hurmos, en mä tarkottanutkaan, ettei saisi jäädä arpia - tottakai arvet kuuluvat elämään. Mutta miksi hirveän monilla tuntuu olevan jatkuva tarve esitellä näitä elämänsä sotavammoja? Miksi jollekin se syväkin arpi muuttuu helpommin vain persoonalliseksi osaksi omaa kroppaa ja toiselle se jää ikuiseksi tää ei oo niin mua itteeni ulokkeeksi?
Leccare, pahat ihmiset on sitten ihan erikseen. Jos ne saisi päästää päiviltä, olisi arpeutuneita ja haavoittuneita ehkä vähemmän, mutta ei se edelleen poistaisi tätä ongelmaa.
Vastaa kommenttiin
Hurmos1981
20.7.2009 16:35
Jaa juu hmm. Luin vähän ohi, syytän ystäväni juomaa olutta.
Kai se on vain erillainen ilmentymä ruikutusherkkyydelle. Siis tarkotan sitä ilmiötä kun joku saa haavan käteensä niin sitä juostaan äidille itkemään ja saamaan lohtua, tikataan se itse kasaan tai nostetaan kulmakarvoja ja jatketaan perunamaan kääntämistä kunnes taju lähtee. Karrikoiden siis. Vahva usko että ketään muuta ei ole satutettu koskaan ja sen takia on yksilöllinen? Tarve saada ymmärrystä omille toimilleen/reaktioilleen? Naivi usko että jos tarpeeksi monelle julistaa kuinka joku nainen teki ilkeästi niin asiaa menee pois taikka seuraava ei tekisi niin?
Tai sitten vain on jäänyt loukkuun sen asian kanssa eikä keksi pois pääsyä niin sitä vain koluaa samaa luuta uudestaan ja uudestaan vaikka naapuritkin tietää että siitä on maku mennyt.
Vastaa kommenttiin
Anonyymi
5.12.2021 10:46
Täältä löydät pian seksiä, suhteita, Deittailua --> http://dating24.me
Vastaa kommenttiin