Miksei muka ihan kiva riitä?

Miksi pitää haluta aina kuuta taivaalta? Miksei sellainen ihan tuttu ja turvallinen, kaikessa yllätyksettömyydessään kovin mukava koskaan kelpaa? Miksi jo saavutettu onni on pakko heittää aina menemään vain koska joku on keksinyt ja iskostanut mun päähäni ajatuksen, ettei ihan kiva muka riittäisi?

Ihan kiva panoseura ei riitä. Siitä ei tule kuin paha mieli. Ihan kiva kaverisuhde ei riitä. Ei ole järkeä roikkua melko hyvässä kaverissa, koska uusia, oikeinkin hauskoja frendejä on suhteellisen usein jaossa. Ihan kiva duuni sen sijaan kelpaa, koska usein tarjolla on paljon enemmän täysin kelvottomia töitä, joissa ei ole edes missään määrin ihan kivaa. Ihan kiva parisuhdekin on kuitenkin parisuhde. Etuja enemmän kuin millään plussakortilla on ikinä mahdollista saada ja yleensä useimmiten on hyviä hetkiäkin paljon useammin kuin niitä vittu kun tää juttu ja toi ihminen vituttaa mua -hetkiä. Miksen siis osaa "tyytyä" moiseen? Miksi mulla on tämän mallinen pää, joka aina pakottaa mut ottamaan ja lähtemään, etsimään jotain parempaa, vaikka jo tällä alle 20 vuoden kokemuksella osaan kertoa, ettei mitään parempaa juuri koskaan ole jaossa? Ei kai se olisi pelkkää epätoivoista tyytymistä omaan kohtaloonsa, jos pitäisi kiinni jostain hyvästä, jota elämä harvakseltaan tarjoaa?

Vaikka mistäs sen taas tietää. Ehkä tää on vain tätä rakkaudenkaipuuta, joka iskee aina silloin tällöin kun tekisi mieli halata toista - eikä sitä toista enää ole. Kai mä oon ihan onnellinen. Onnellinen, rakastamiseen kykenemätön pieni otus, joka kaihoten katselee rakastuneita pareja ja haaveilee. Haaveilee ja haaveilee, muttei kuitenkaan koskaan ymmärrä pysähtyä nauttimaan itseä kohdanneesta onnenpotkusta. Siksi mun pitää aina paeta, juosta kertakäyttöonnesta toiseen, tuntea hetkellistä nautintoa ja esittää niin perkeleen itsenäistä nuorta naista. Olla haavoittumaton, voittamaton ja kuolematon. Olla näyttämättä sisimpäni haavoja, imeä itseeni hyödyttömiä onnenhippuja ihan mistä niitä vain on jaossa. Juosta lailla tuulispään, paksuntaa sydämen ympärillä olevia panssaria, unohtaa kaikki oikeasti tärkeä - ja vain elää. Elää maailman hyödyttömintä ja merkityksettömintä elämää vain koska... Niin no, en edes tiedä miksi. Vain koska mä oon mä, jotenkin epäonnistunut yksilö. Sydämetön, julma nainen, joka julmuudessaan ei muista säästellä edes omaa itseään. Kai munkin sisällä vielä on jotain sellaista herkkää ja hyvää, jota pitäisi suojella maailman pahuudelta. Pahuus on vain niin helvetin viettelevää - pikkusormen olen sille jo antanut, sen jokainen tietää mitä siitä seuraa. Kunpa joku vain ottaisi mua kädestä kiinni ja johdattaisi oikealle tielle. Sanoisi, että lähdetään eikä päästäisi mua enää palaamaan mihinkään tällaiseen entiseen. Vahvempaani en ole vielä kohdannut, mutta toivossa on hyvä elää. Kunpa se joku vain iskisi juuri tällaisena hetkenä, kun olisin valmis avaamaan sydämeni enkä kylmästi työntäisi sitä tulevaa ihan kivaa onneani pois luotani.

Jumalauta. Kyllä humalassa on hyvä olla hempee ja lempee. Onneksi tämäkin olotila menee kohta pois ja olen taas oma, helvetin kylmä ja katkeroitunut oma itseni. Painukaapa vaan vaikka vittuun kaikki, enhän mä ketään kaipaa tai tarvitse. Yksin on niin hyvä. Niin hyvä...