Teoreettisen romantiikan maisteri

Mikä helvetti se on tässä keväässä se juttu, joka saa hormonit hyristämään niin että korvissa soi, vaikka kaikki kaapit ovat vanhojakin parisuhdeluurankoja pullollaan? Kaihomielin katselen käsi kädessä kulkevia pareja ja toivoisin itsekin voivani kokea jälleen ihastumisen suurta huumaa - vaikka järkevämpi minäni muistuttaa jatkuvasti, että vihaan miehiä, ei suhteilusta seuraa koskaan muuta kuin iso suru sydämeen.

Kummallista. Mut pitäisi teljetä johonkin luostariin kaapuihin pukeutuneiden ikineitsyiden kanssa ja vetää samalla kaikki nämä mun hömppäromantiikka-ajatukset vessanpöntöstä alas. En halua _oikeasti_ enää koskaan olla tilanteessa, jossa parisuhteessa kaikki on periaatteessa ok, mutta jokin ei vain nappaa ja sitten pitää erota ei-minkään takia. Jokainen tämänkaltainen ero syö mua niiiin paljon sisältä päin ja paksuntaa sydäntäni ympäröivää panssaria, että ehkä viiden vuoden päästä olen jo täysin kykenemätön rakastumaan ja -tamaan.

Synkkää ja kaihoisaa ja surullista ja inhottavaa. Asuisinpa vaikka Intiassa, jolloin isäni voisi valita minulle puolison, josta eroaminen olisi sula mahdottomuus. Tarvitsisi rasittaa tällaisillakaan ajatuksilla kahta harmaata aivosoluparkaani.

Rrrock.