Vallatonta

[LAINAUS Tuplis]Altruistia ei kiinnosta saako hän työstään kiitosta - sinä puolestasi et tee ilman. Sinä tekisit "hyvää" (varsin kyseenalaisessa merkityksessä vieläpä) koska se lisäisi silmissäsi omaa henkilökohtaista glooriaasi. Autettavatkin tietäisivät paikkansa, olkaas nyt nöyriä kun täältä tulee hyvä ihminen teitä auttelemaan. Taidat tykätä vallantunteesta.[/LAINAUS]

Kommentti aikaisempaan blogitekstiini. Etenkin viimeinen lause sai melkein hymyilemään. Puhuin vajaa tunti sitten äidin kanssa puhelimessa ja se sanoi jotain hyvinkin samantyylistä. Että kun sinä tyttönen nyt vain taidat olla vähän tuollainen pomottajatyyppi.

Miksi johtajatyyppinä oleminen (etenkin jos sattuu olemaan myös nuori nainen) on niin negatiivinen asia? Pitäähän mun työssänikin olla noin 20 ihmisen pomo - en usko, että onnistuisin tehtävässäni, jollei mulla olisi jotain synnynnäistä johtajageeniä.

Jokaisella on oma roolinsa elämässään eikä roolistaan yleensä pääse eroon, vaikka ympäristö vaihtuisi (työ, koti, koulu, kaveripiiri, perhe...). Onko se sitten vain niin, että naisena minun tulisi olla vaikka se joojoo-tyyppi tai se hiljainen seinäruusu -tyyppi? Kummallista, että mun pitäisi nähtävästi tuntea jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että nautin vallantunteesta. Mielestäni (korjatkaa toki jos olen väärässä) en kuitenkaan ole kontrollifriikki - haluan vain, että asiat toimivat mahdollisimman kitkattomasti ja ripeästi, joten otan ohjat usein omiin käsiini.

Kuten Tuplis tuossa kommentissaan viittasikin siihen, että haluan ihmisten tietävän paikkansa, niin oikeastaan tahdonkin. En tuolla tavalla, että hei, täällä ylhäällä minä jumala, siellä alhaalla sinä pieni maan matonen vaan niin, että jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä ja olivatpa ne tehtävät ja paikan millaisia tahansa, on jokainen ihminen silti samanarvoinen. Kaikista ei ole lääkäreiksi, kaikista ei ole teurastajiksi, mutta jokaisesta on johonkin. Maailmassa monet asiat toimisivat paljon nykyistä paremmin jos edellä mainittu tosiasia ymmärrettäisiin ja hyväksyttäisiin. Jos se hissukka kympin keskiarvotyttö lähtisikin lukemaan itsensä vaikka diplomi-insinööriksi sen sijaan, että ryhtyisi lastentarhanopettajaksi. Tai jos tuo kovisleikkejä leikkivä poika ei löisikään koko elämäänsä lekkeriksi vaan ryhtyisikin poliisiksi, koska hänessä olisi siihen potentiaalia. Tehtäisiin, mihin on rahkeita ja taipumusta, ei sitä, mikä nyt sattuisi kuulostamaan cooleimmalta. Uskon, että aika montaa nuorta ahdistaisikin paljon nykyistä vähemmän, kun joku kertoisi, että tämä on nyt sinun polkusi (okei, 50 prossaa kapinoisi täysillä, mutta siltikin). Ei tarvitsisi elää jatkuvassa odotusten ja vaatimusten ristiaallokossa tuhansien vaihtoehtojen keskellä.

Tuosta glooriasta vielä sen verran, että mitä pahaa siinä on jos kertoo tehneensä jotain hyvää? Kerronhan mä useille ihmisille muutenkin elämästäni, tyhmistä pienistä yksityiskohdista päiväni kulussa - miksen myös niistä hyvistä teoista? Okei, Raamattu kieltää hyveillä brassailun, mutta sä et pohjaa elämänkatsomustasi sille kirjalle - vituttaako sua siis vaan, kun joku on hyvä ihminen ja jaksaa tehdä (pieniä) hyviä tekoja ilman rahallista tai muunkaanlaista korvausta? Muutenkin mua häiritsee suuresti tuo ajattelutapa, joka leimaa auttamisesta tulevan hyvän mielen egoismiksi. Itkeäkö mun pitäisi joka kerta kun autan vaikka jonkun äidin lastenvaunuineen sporaan?

Rock.