Blogi

Jos sinulle annettaisiin mahdollisuus mennä takaisin johonkin hetkeen menneisyydessäsi, niin mikä se olisi?
Olisiko se hetki jolloin istuit isäsi sylissä järvenrannalla ollessasi 4v? Olisiko se ensimmäinen orgasmi? Olisiko se ensimmäinen suudelma koulun nurkalla sen "ensimmäisen tosi rakkauden" - kanssa? Vai olisiko se isoisäsi hautajaiset?

Minä en ole niinkään varma mikä se omalla kohdallani olisi. Ehkä se olisi vuosi 1998, kun eräässä heinäkuisen sunnuntai-illan lämpöisen kultaisessa kehrässä sovimme The Inside - yhtyeen perustamisesta Lassin kanssa. Muistan, että olin antanut Lassille joitakin runojani edeltävänä keväänä luettavaksi. Ja sitten tänä eräänä sunnuntaina hän vain soitti minulle. Se oli hyvää aikaa. Se oli selkeää aikaa. Silloin kaikki oli auki. Saattoi maleksia kaduilla kaiken aikaa. Kirjoittaa runoa päivän tapahtumista. Polttaa tupakkaa niin, että päässä huimasi. Elämä. Niin, se oli sitä itseään. Ja sitä se on vieläkin. Nyt se on vain jotenkin erilaista. Kaikella pitää olla jonkinlainen järjestys. Ei vain voi olla ja mennä. Mutta samalla kuitenkin.. kaikki on mahdollista, mutta enemmän hankalaa. Ihan kuin joku tai jokin veisi eteenpäin. Ja jokin sisällä sanoisi, tai oikeastaan hokisi, että "jää tähän. Jää tähän! Tässä sinun kuuluu olla! Tässä on hyvä olla!".

Hetki sitten koin jonkinasteisen valaistumisen siitä, että minähän olen ollut koko ajan oikeassa. Ei minun tarvitse pyrkiä mihinkään tässä elämässä! Riittää kun elän tämän elämän sellaisena kuin haluan elää. Kanssaihmisiä ei kuitenkaan saa loukata. Kanssaihmisten loukkaukset pitää nähdä heidän heikkoutenaan, ei minään muuna. Se on heidän tapansa elää, eivätkä heidän loukkauksensa ole merkityksellisiä missään maailmassa. Riittää kun kirjoitan runoja, novelleja, lauluja. Riittää kun huolehdin lähimmäisistäni ja niistä jotka apua tarvitsevat. Riittää että rakastan täysillä. Riittää että uskon kaikkeen täysillä.
Ei, ei ei! Enkä puhu nyt kaikesta siitä, mitä teen. En tarkoita, että pitää uskoa "itseensä". Itseensä uskominen on ensimmäinen askel kohti muiden miellyttämistä. Pitää vain uskoa sokeasti. Ei uskominen kaikkeen "täysillä" oikeastaan edes ole tekemistä. Uskominen täysillä kaikkeen on vapautta. Olen nimittäin päätynyt ajattelemaan, että ollakseen irti kaikesta, pitää kaikki hyväksyä osaksi omaa olemassaoloaan. Mikään ei kuitenkaan saa vaikuttaa itse uskojaan, siihen, joka hyväksyy kaiken osaksi omaa identiteettiään. Sen pitää olla täysin sokeaa. Sen pitää olla sokeutta oman itsensä olemassaoloa silmälläpitäen.

Vapautta ei voi kuvata, tai liittää mihinkään olemassa olevaan. Muutoin se on riippuvaista jostain tekijästä. Ja tällöin se ei ole niinkään vapautta.. vaan valinnanvapautta, joka on taas aivan eri asia. Mutta.. kuinka irrota itsestään? Kuinka irrota itsestään niin, että pystyy hallitsemaan omaa sisältöään ilman ulkoisia vaikutteita? Tähän kysymykseen vastaaminen on.. helppoa. Olemalla osa kaikkea. Olemalla kaikkea. Olemalla kaikki. Tämä tapahtuu koko ajan, mutta me pyrimme tästä irti. Ei ole olemassa tilaa "ei-oleva". Miksi? Koska silloin "ei-oleva" olisi olemassa. Kaikki siis on, ja tästä me pyrimme irtautumaan.
Vapaus on...

..ja mikä on se "ei mikään", mihin et usko? Kuinka löytää kohtuus keskeltä kaikkea?
Kaikki on Nimettyä, ja siksi emme löydä vastausta...
..ja totuus on vain paras mahdollinen vaihtoehto..

LAITAN KOIRAN LAATIKKOON

"Laitan koiran lelulaatikkoon
jossa sille pitää seuraa tuhat
dinosaurusta.
Tänään nämä lapset leikki
ulkona sitä, että lumesta ja
kuravedestä tuli maitoa ja
maitosuklaata.
Minun teki mieli juoda viinaa.
Kurahousujen kahina ja kämmeneen
uponneet, jääkylmät hiekanjyväset
muistuttivat aidatusta lapsuusajasta
koskenmäessä."

Todellakin. Olen yövuorossa. Naiseni on jossain bileissä. Soitin sille äsken. Se istui kolmen miehen kanssa pizzeriassa. Pitäisikö minun olla mustasukkainen? Todennäköisesti pitäisi. Mutta en minä tiedä. Ehkei sittenkään. Minun tekisi nyt vain mieli hampurilaista ja kahvia. Tekisi mieli lopettaa kaikki ja mennä metsään asumaan muutamaksi vuodeksi, palata sitten takaisin, kun kaikki on muovautunut enemmän tasaiseksi tämän päivän tuulissa. Mutta en minä voi mennä. Minulla on toistaiseksi kaikki liian hyvin. En minä jaksa. Sitähän se on. Jaksamista. Pitäisi houkutella Eeva metsälle. Viedä se jonnekin laavuun ja paistaa sille kalaa tai pihviä. Juottaa sille viiniä ja lukea ääneen Arosutta tai Saarikosken runoja. Ehkä jopa omia runoja, ikinä kuitenkaan paljastamatta, että ne ovat omia. Olisiko se tarpeeksi miesmäistä toimintaa?

Tätä nykyä ei voi olla mies, ellei täytä tiettyjä miehisyyden kriteerejä. Mies on useimmiten se, mitä nainen haluaa miehen olevan. Minä en koe olevani mies, koska en ole paljoakaan sitä mitä nainen haluaa minun olevan. Minä vain olen. Oma itseni.

Pitkästä aikaa olen onnellinen suhteessa. On toki ollut suhteita, jotka ovat pitäneet minut tyytyväisenä, varuillani, valppaana, valmiina laittamaan kaiken peliin.. mutta tällä kertaa minusta tuntuu, että riittää kun vain olen oma itseni. Pidän toisesta kiinni koska haluan niin. En ole menossa minnekään, vaikka olenkin koko ajan liikkeessä. Riittää kun vain on ja tuntee. Mistään ei tarvitse taistella. Kaksi kokonaista saa aikaan jotain kokonaista ja pysyvää. Tarvitsee vain nauttia ja olla.

Tuntuu siltä, että tätä suhdetta ennen suhteeni ovat olleet nuorallatanssia. Koko ajan varpaillaan olemista. Heittelyä turvallisuuden ja turvattomuuden rajalla. Ei mitään syvällistä. Ei muuta kuin pintaa.

Tämä on jotain muuta. Tämä on Ystävyyttä. Luottamusta ystävyyden takia ja sitä ihanaa rakkautta, jota on pitkään halunnut. Täyttymyksen kaatosade. Puhtaat ikkunat kesäiltana.
Kaikki.

"sen naisen huoneessa oli
kylmä. Se tuuletti aina
tunteensa pois, juuri ennen
kuin tulin sen luo. Tai
sitten se luuli, että mennyt
tulee tuulen mukana sen akkunasta,
hymyilee rumaa hymyään ja
mädättää alleen kaiken."

tämä näyttää nyt kyllä hyvältä.
... harvinaista.

Kuuntelen Tehosekoitinta ja odotan töihin lähtöä.
Tänään tuli turpaan taas. Mutta ei se mitään. Se on vain osa, johon olen pikkuhiljaa kasvanut. Ei, ei tullut turpaan niinkään suoranaisesti. Se yksi valehtelija on vain saanut tehtyä omaa myyräntyötään selkäni takana. Sen se osaa. Sen se tekee suurella mielenvikaisuudellaan ja armottomuudellaan. Ja kuka siitä eniten sitten kärsiikään...?
yksi pieni ihminen, jota tässä voisi kutsua vaikka lapseksi.
Voi hyvä torvi sentään. Kyllä ihmiset on sairaita.

Huh. Muuten kaikki onkin sitten enemmän kuin hyvin. Olin yötä Eevan luona. Sen vieressä on hyvä nukkua. Kirjoitin aamulla runoa reikiä täyttävästä kielestä jonka jalat mätänee syksyisin.

Viikonloppuna oltiin jossain omituisissa hipoissa Tampereen Keskustassa. Minua hämmästytti suuresti se kuinka paljon ihmiset piiloutuvat "nimimerkkiensä" taakse. Vielä enemmän hämmästytti se, kuinka jotkut ihmiset pelkäävät kameraa. Minä videokuvasin siis lähes koko bileet. Hauskoja välähdyksiä ja hyvää materiaalia seuraavaan viritelmäämme Lassin kanssa.

Lassi on lisännyt muutaman yhteisen yritelmäviritelmämme youtube - sivustolle. Ja vaikka moiset tuotokset kovasti yhteiskuntakriittistä kamaa ovatkin.

Tästä eräs itsekeskeinen ihminen saanee varmastikin taas hyviä kiksejä ja ajatuksia siitä kuinka minut voidaan nostaa seinälle ja mollata maan rakoon...
Jepu jee...

"..mää tuon tänne kuule luettavaksi sellaista materiaalia susta, että kato vaan mitä tapahtuu kun susta aletaan tekeen luonneanalyysiä..."

Jeps. Sinun asemassasi...
_Se_ on sinun tehtäväsi. :D

"..Kielen jalat mätänee syksyllä
kun se tukkii
reikiä käsillään puolihuolimattomasti
rauhoittaakseen kohinan korvillaan.."

Oli enemmän kuin hyvä päivä <3

to me...

Kuinka sitä pieni ihminen tunteekaan olonsa kovasti vanhaksi näin torstai aamuna, kun hyppää eteenpäin tässä ajan kiertokulussa
yhdellä vuodella. Voi hitto. Joko siitä on niin kauan! Onko tämän liha - nahka - iho - veri - sisäelinsopan syntymästä todellakin.. niin kauan! Tuntuu lähes ikuisuudelta. Toisaalta, kaikki ne tehdyt asiat tämän elämän varrella, vanhentaisivat ketä tahansa kovasti paljon.

Ok. Mietitäänpä.

Minä synnyin joskus 1970-luvun lopulla. Silloin kun Kekkonen oli presidentti ja ihmiset söivät päivällistä ja iltapalaa yhdessä. Aamuisin syötiin puuroa ja juotiin kahvia. Juotiin kahvia vain, jos oltiin aikuisia. Päivälliset olivat ISOJA. Paljon perunaa, paljon salaatteja, paljon leipää.. ja perheen arvoista riippuen paljon kalaa, lihaa tai kanaa.. tai höyrytettyjä kasviksia. :) Talvet eivät olleet tällaisia. Niiden kylmyys oli silloin aivan eri luokkaa. Kesät olivat Ella Fitzgeraldin musiikin siivittämiä, kullanhohtoisia päiviä ja iltoja. Tai en minä tiedä. Minusta ehkä vain tuntuu siltä. Ehkä perheessäni vain kuunneltiin tavallista enemmän Jazzia ja 1960 - luvun Psykedeelistä rokkia.

Ei matkapuhelimia. Ei internettiä. Vaikka nyt tuntuukin ettei ilman näitä tulisi toimeen, niin jotenkin se aika kun niitä ei ollut, oli paljon lämpimämpää. Kesäisin kun heräsi, söi aamupuuron, ehkä leivän jonka päälle äiti oli paistanut kananmunan ja joi paljon kylmää maitoa, tuli lähdettyä heti näiden pakollisten aamutoimien jälkeen pihalle. Ei voinut vain istahtaa koneen ääreen, tai soittaa kännykällä sille ja sille kaverille, että missä hän on, ja päättää välimatkan perusteella, että onko voimia lähteä tapaamaan häntä, vai ottaako yhteyttä johonkin muuhun ystäväänsä. Oli vain lähdettävä pihalle. Jotenkin tuntuu, että noihin aikoihin tehtiin hirmuisen vähän sopimuksia, ja vielä vähemmän tyhjiä lupauksia. Asiat otettiin sellaisena kuin ne tulivat vastaan. En itseasiassa muista, että olisin oikein ikinä kehittänyt "valmista" mielikuvaa yhdestäkään päivästä noihin aikoihin. En myöskään muista, että olisin Ikinä spekuloinut yhdenkään ystäväni merkitystä oman itseni kannalta. He vain olivat. He vain tulivat ja menivät. Eivät he olleet olemassa minua varten. Kaikki oli jollain tavalla enemmän yhtä.

Jotenkin tuntuu, ettei kaikki voi johtua vain siitä, että aika kultaa muistot. Luulen, että "aikuisuus" ja tämä aika, jossa elämme ruokkii itsenäisyyttä, yksinäisyyttä, syrjintää ja julkista maniaa. Kaikki on isoa, kaikki on kaunista, kaikki on täynnä kaikkea, kaikella pitää olla merkitys, jonka mukaan kaikki on jotain, ulkoiset tekijät ovat ajaneet ohi arvojen. Kaikki musiikki on angstista.. ainakin jollain tapaa. Nykyään angstataan jopa angstausta vastaan. Yli 23v on jo vanha. Tunteettomuus on menestyksen avain. Ihmisillä on Halu olla jotain. Ihminen kuulee/näkee sanan "seksi" joka päivä keskimäärin 700 - 1500 kertaa. Kuinka moni tulee ajatelleeksi, että todellisuudessa tämä on sitä, mitä kutsutaan "leiväksi ja sirkushuveiksi"? Se mikä vetoaa enemmän vie kaiken huomion. Kuinka moni esimerkiksi tulee ajatelleeksi, että suomessa asuu 12 000 ihmistä kaduilla? Tai että 500 000 - 700 000 suomalaista on työttöminä? (suomessa on 2-3miljoonaa työikäistä/kuntoista kansalaista).
Kuinka moni tulee ajatelleeksi, että suomessa noin 300 000 ihmistä syö masennuslääkkeitä lääkärin määrämällä tavalla?
Kuinka moni tulee ajatelleeksi, että joka päivä maailmassa kuolee 500 000 - 4 000 000 alle lasta ja nuorta asioihin, joiden estäminen vaatisi n. 20sntin sijoitusta euroopan jokaiselta kansalaiselta per pvä.

Jokainen joka kehtaa sanoa, että teemme jo kaiken mihin pystymme, ei ansaitse mahdollisuutta sanoa sitä. Jokainen joka uskaltaa sanoa, että "jostainhan tätä väestöä nyt vain on karsittava" on mielestäni oikeutettu aloittamaan itsestään ja perheenjäsenistään.

Onnea yritykselle.

"Ja maailma on sun..."