Blogi

Pimeydessä sataa lunta. Hiljaisuus on ääni siinä missä mikä tahansa muukin ääni, ja tämän kaupungin laidalla palaa sellaisia valoja, joita ei voi erottaa selvästi mistään luonnonilmiöstä. Nuorempana minä asuin tässä samassa kaupungissa, mutta eri suunnalla. Silloin minä katselin tännepäin ja ajattelin jonain päivänä olevani vapaa ikäni turvin. Nyt minä tiedän mitä on olla tietyn ikäinen ja tietyllä tapaa vapaa olemaan ihan mitä haluan. Tulee kylmä yö, mutta ei kuitenkaan niin kylmä, etteikö sitä kestäisi. Taloa pitää lämmittää monta kertaa talven aikana, että kesä tulisi. Laitan Tanjan polttamaan puita takassa, koska olen laiska ja minulla on muutakin tekemistä. Olenko kertonut, että minä pelkään häkämyrkytystä? En varmaankaan, sillä tähän asti minä olen tupakoinut varsin reilusti.

Astmaatikkona minun on helppo samaistua tukehtumiseen. Häkämyrkytys olisi kuitenkin vain pois lipumista. Ei dramaattista köhimistä, ei kipua, eikä missään nimessä mitään sellaista mistä kannattaisi sen kummemmin mitään kirjoittaa. Vain rauhallinen uinahdus. Luiskahdus syvään uneen. Aristoteleen merkitys ihmiselämälle; pysähdys sellaisenaan, täydellisesti. Kirjoittiko kukaan muu siitä niin hienosti kuin Aristoteles? Ehkä joku muu, jota minä en tunne tai tiedä. Ihmiset tekevät päätöksiä siltä pohjalta mikä on heidän etunsa mukaista muiden näkökulmasta.

Eräänä kesänä me istuttiin jossain pihassa ja kuunneltiin rock'n'roll musiikkia. Sitten tuli iskelmää johon eräs nuorimies sanoi, että laittakaa tämä paska pois. Se piti Marilyn Mansonista, koska Marilyn Manson oli niin erilaista musiikkia sen mielestä. Minä sanoin sille, että sillä on hienot kuteet, johon se sanoi, että ne eivät kaikkien silmää miellytä. Niiden bileiden jälkeen olin sitä mieltä, että minun pitää löytää sokea nainen, jolla on isot tissit. Mutta minä löysinkin Tanjan. Ja parempi näin.

Niiden bileiden jälkeen olin myös hetken aikaa täysin sulkeutunut omaan asuntooni Tammelassa. Join ja pohdin mahdollisuutta löytää jokin muu suuntaus elämääni. Ja nyt minä asun Tanjan kanssa omakotitalossa. Ulkona on kylmä ja minä odotan Tanjaa lämmittämään taloamme. Eikä sillä, ettenkö minä osaisi, vaan sillä, että joskus minun lienee parasta antaa naisen olla nainen ilman, että hänen tarvitsee sitä sen kummemmin todistella. Sitä en tiedä, että pitäisikö minun olla enemmän mies kuin mitä olen juuri nyt.

Huomenna menen Lassin luokse ja laulan. Pitäisi keittää iltakaakaota ja lukea kirjaa koirankasvatuksesta, mutta en millään jaksaisi. Pitäisikö minun odottaa että Tanja tulee kotiin, jotta hän voisi lukea kirjaa koirankasvatuksesta? Silloin minä ainakin olen onnellinen. Ja silloin kun olen saanut kupin kuumaa kaakaota. Nelli makaa jalkojeni juuressa. Me otettiin uusi koiranpentu, joka on kaikkea muuta kuin koiranpentu. Siinä on saksanpaimenkoiraa ja valkoistapaimenkoiraa. Nyt meillä on sitten yksi kissa, kaksi koiraa ja kaksi lintua.. minä, Tanja ja Tanjan lapset. Ja meidän koti, jossa kaikki on olemassa.

Oma piha, oma talo. Oma autotalli ja lumilinna, jonka rakensimme Tanjan pojan kanssa.
Ulkona alkaa olemaan pimeää. Koira lepuuttaa päätään jalkateräni päällä ja hengittää raskaasti. On tehnyt jo pidemmän aikaa mieli minttukaakaota. Tai oikeastaan kuumaa kaakaota, ruisleipää, keitettyä munaa ja anjovista. Tarvitseeko mies muuta ruokaa? Perunamuussi ja hyvä makkarakastike haistattaa vitut kaikille kunnon feministeille. Vaikka tuskin sellaista edes on olemassa. Kaarina Hazardkin käänsi selkänsä ideologialleen oikeustoimien pelossa. Onkohan Tanja feministi? Minä en ole koskaan kysynyt siltä. Itse pidän itseäni humanistina. Sitten soitan Tanjalle ja kysyn, ehtiikö se bussiin joka lähtee 21.05. Ei ehdi. Sitten ehdotan, että tulee ykkösellä kalkkuun, josta voin hakea sen. Se lupaa soittaa jos ehtii. Sitten suljen puhelimen ja jatkan tämän kirjoittamista. En kuitenkaan kysynyt, että onko se feministi.

Sitten minä heräsin kesken unen, jossa olin kaivanut kuoppaa keskelle etelä-amerikkalaista hakkuualuetta. Näitä unia on helppo nähdä, koska niissä mikään ei ole kovinkaan absurdia. On vain ne alueet, joiden reunat ovat hakkuuporukan yhteisellä päätöksellä muuttuneet loppupäivän vapaaksi. Huomisesta on vaikeampi tietää yhtään mitään. Huomenna hakkuuaukea on levittäytynyt syvemmälle sinne, missä vielä tänään näkyi pelkkää saavuttamattoman raskasta, vihreää ja houkuttelevan myrkyllistä sademetsää.

Nousen ylös. Sängyn alta kiipeää esiin musta koira. Sen hengitys on raskaan innostunutta. Ulkona on vielä pimeää ja maailma on katulamppujen valaisemien yksityiskohtien muodostamia lammikkoja jossain keskellä ei mitään. Kun minä herään näin aikaisin aamulla, ajattelen ensimmäiseksi sitä miksi minua ei väsytä ollenkaan niin paljon kuin pitäisi. Sen minä lasken tottumuksen syyksi. Olen liian tottunut olemaan epäsäännöllinen.. se taisi olla menneen elämäni olomuoto.

Kävelen alakertaan. Rappuset narahtelevat jalkojeni alla sellaisella äänellä, että minun on pakko kuvitella kuinka ne ovat narahdelleet näin ennenkin.. ennen meidän muuttoa tähän taloon, jonkun muun jalkojen alla. Eikä tämä ole lainkaan pelottava ääni. Enemmän kahvinkeittimen ääni; sellainen ääni, jonka kanssa voisi istua keittiössä kesäiltana jazzin soidessa taustalla ja katsella naapurin rouvaa kuljettamassa heidän vanhaa koiraansa pitkin katua. Enkä minä oikeastaan kaipaa mitään muuta kuin kunnon ukkosta. Sellaista, jonka alla kaupunki näyttää samalta kuin kuolevan ihmisen iho juuri ennen ajan seisahtumista. Ei kuolema ole lainkaan pelottava kun siihen osaa suhtautua luonnonilmiönä sillä tavalla, että kaikki siinä on jonkin tietyn luonnonilmiön tuoksuista, tuntuista ja oloista. Myrsky on kaunis silloin kun siitä erottaa osia. Sekasorto kaiken yhtäaikainen tapahtuminen. Ja sellaiseen musiikkiin minä ahdistun.

Pariisin öissä oli hyvä kulkea. Aivan erilaista kuin missään muualla. Ruuan, hien, vanhan kulttuurin ja pakokaasun tuoksu. Vanhoja taloja, joiden kellareista nousi raadon haju. Seinen ranta. Vihreää nestemäistä taivasta valuu valon kaupungin halki. Ne hukuttivat siihen jokeen kuolleita Pariisilaisia, etteivät niiden ruumiit haisisi pariisin keväässä. Ja minä hullaannuin Pariisissa juuri Seineen. Mitä se kertoo minusta? Aamulla kun me heräsimme jossain lähellä Pere Lachaisen hautuumaata, kuului ulkoa oopperalaulantaa. Illalla kun menimme nukkumaan tappelivat paikalliset Neekerit pienillä sisäpihoilla: "Ah! Tout Le Monde!" "Merde!". Ja me naureskelimme pimeään yöhön siltä pieneltä pariisilaiselta parvekkeelta, josta olisi saattanut kavuta pienellä yrittämisellä naapuriasunnon ikkunasta sisään.

Aamulla sinä lähdit ostamaan tupakkaa ja aamupalaa, minä jäin vuoteeseen makaamaan ja tuijottamaan kosteusvaurion ja liikatupakoinnin tummentamaa huoneemme kattoa.. Palattuasia kerroit kuinka kukaan ei ymmärtänyt mitä yritit ostaa, mutta joku autuas nuori Pariisinkongolainen oli auttanut. Sitten joimme puolen desin pahvisista kahvikupeista mustaakin mustempaa kahvia ja söimme makeita kierrepullia Blvd. Voltairen tuoksujen ja äänten valuessa vanhan tupakan tuoksuiseen hotellihuoneeseemme.

Kuinka opettaa villimies puhumaan sellaista kieltä, jolla hänen kanssaan saattaa keskustella niistä asioista, jotka ovat kielen opettajalle tärkeitä? Kysymys sinänsä sisältää paradoksin, sillä Jos villimiehen opettaa puhumaan sellaista kieltä, jolla hänen kanssaan voi keskustella vain niistä asioista jotka ovat kielen opettajalle tärkeitä päädytään siihen, että kielen opettaja puhuu itsensä kanssa eikä saa sellaista villimiehestä mitään muuta, kuin suuntaa-antavan, perässävedettävän "niin tietenkin" - hahmon.

Kaarina Hazard, muistaako kukaan häntä? Nyt hänen nimensä on luultavammin enemmän tapetilla kuin koskaan ennen. Mutta puhuiko hän niinkuin Hänen kaltaiselleen oli tyypillistä? Ja miksi hänen nimensä on juuri nyt niin suuresti tapetilla? Tuskin kuitenkaan hänen elokuva uransa vuoksi, johon "minä-itse" en ole vielä ehtinyt sen syvemmin syventyä.

Niin, Kaarina Hazard hyppäsi useita askeleita eteenpäin julkimomittarissa haukkumalla erästä toista valtakunnan julkimoa jos jonkinlaisilla haukkumanimillä ja sanoilla.. tässä taannoin iltalehden kolumnissa. Minun oli tietenkin pakko lukea tämä kolumni, sillä se oli kuulemma täysin ihmisarvoa halveksuva, pikkusieluisen feministin kirjoitus, jonka tarkoitus tuskin oli mitään muuta, kuin raadonsyöjämainen laskeutuminen kuolleen ihmisen ruumiille, vetämään kiduksiinsa kaikki ne osat, joista pinnallinen, valiumilla ja punaviinillä puudutettu feministi saa virtansa. Kyseessä on tietenkin viime viikonloppuna kuolleen Tony Halmeen ruumis, jolle kielikuvan mukaan Kaarina Hazard laskeutui nokkimaan.. näyttämään, että "kyllä me naisetkin osaamme sanottavamme sanoa tällaisesta vitun sovinistista, joka silloin ja silloin haukkui itsenäisen naissukupolven feministeiksi". Se oli hieno homma.

Mutta mitä se sai aikaan? Suurin osa suomalaisista junteista otti itseensä. Miksikö? Koska ihminen oli kuollut ja heti ilmestyi sex-on-the-beach drinkkiä siemaileva feministi nokkimaan vielä lämmintä ruumista.. ja kirjoituksen mukaan ilmiselvästikin siitä syystä, että tarve saada ensimmäisenä nimeä kuolleen ihmisen nimellä oli mahdollista.

Toden totta. Itse en pitänyt Tony Halmeesta lainkaan. Minulle hän edusti olemassa ollessaan rasistisia, seksistisiä mielipiteitä, joiden uhmakkuus sai väkivaltaisen pelotteen juurikin sen vuoksi mitä Halme minulle edusti. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että minun mielikuvani Halmeesta perustui hyvinkin pitkälle juorulehtien kertmisiin, 80-luvun lopun gladiaattorit sarjan Steroidutuiseen väkivaltatodellisuuteen ja nyt viimeaikoina yllättävään nousuun Arkadianmäelle, sekä Tuksu-tukiaisen kanssa synnytettyihin lehtijuttuihin. Todennäköisesti.. hyvin todennäköisesti Halmeella oli jotain muutakin annettavaa, kuin nämä asiat, jotka ovat syöpyneet mieleeni vuosien varrella. Ehkä hän oli lähimmäisilleen hyvä ihminen. Ehkä hän rakasti äitiään todella paljon.

Ehkä hän teki paljon hyvää.. ehkä? En tiedä. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä suuremmalla volyymilla mieltäni kalvaa epäilys hänen aikaansaannoksistaan. Jokainen lause alkaa sanalla ehkä.. ja se johtuu minun omistani.. sisäisistä ristiriidoistani kyseistä miekkosta kohtaan. En osaa yhtään sanoa. Mutta se mitä minä osaan sanoa on, että minä en pitänyt Tony Halmeesta. Ja tähän voisin luetella useita julkisuuden henkilöitä, joita en tunne lainkaan.. ja joista en pidä.. Kaikki Ville Valosta Jyrki Kataiseen. Ei, minä en pidä heistä.. ja nyt voin liittää listaani myös Kaarina Hazardin.

Oli miten oli; Kaarina Hazardin kolumni oli kaikessa sydämettömyydessään epäonnistunut vitsi, joka laski Kaarina Hazardin merkityksen BB- tasolle. Ihmisenä en osaa hänestä mitään sanoa; ehkä hän on hyvä äiti? Ehkä hän on tehnyt paljon naisten aseman parantamiseksi.. ehkä? En tiedä.

Mutta kysymys on; kuinka opettaa Villimies puhumaan niin, että hän miellyttää meitä kaikkia?

Infant Terrible, kauhukakara. Yksi Marvelin hahmoista, Elan.. eksyi tähän maailmaan ja jäi lopulta vaeltamaan Amerikan kylmiin öihin, vain pitääkseen hieman hauskaa oman aikansa puitteissa.. Enpä tiedä. Ehkä me opetamme Villiä olemaan oman kuvamme kaltainen vain siksi, että haluamme osaksi hänen mielenkiintoista, epävakaata elämäntapaansa. Osaksi hänen askeliaan tässä turhauttavassa järjestyksessä, jossa kaikki on niin pirullisen siististi aseteltua, että merkityksiä löytää vain katsomalla itseään siellä missä itseään ei näe. Nietzschen mukaan me katsomme pimeään juuri sillä tavalla kuin pimeä katsoo meihin ja tästä mikään ei muutu. Mutta kuinka saamme itsemme puhumaan Villimiehen kieltä.. ja ennenkaikkea; kuinka opimme ymmärtämään toisiamme?