Blogi

Päädyin keskustelutilanteeseen, joka avasi minulle uuden katsantokannan vanhemmuuteen. Puhuin pitkän tovin S:n kanssa siitä, kuinka jokaisen vanhemman pitäisi kysyä lapseltaan lupa tehdä päättömyyksiä, tupakoida, elää epäterveellisesti, olla hurjapää, elää vaarallisesti, heilua hulluna humalassa jne.

S oli sitä mieltä, ettei hän ikinä voisi tehdä niin, että kysyisi tällaisiin asioihin lupaa lapsiltaan, koska hän on aikuinen ja on hänen asiansa kantaa vastuu omista toimistaan, ilman että kysyy lupaa lapsiltaan, esim. tupakointiin. Miksi hän sanoi näin? Hän selitti sen niin, että "minun ei tarvitse kysyä lasteni lupaa tupakoinnilleni, koska olen aikuinen".

Minun näkemykseni mukaan aikuiset eivät koskaan saa olla niin "yliminä" - henkisiä, että väheksyvät lastensa rakkautta itseään kohtaan (S on hyvä äiti, ja rakastaa lapsiaan paljon, joten tämä ei koske häntä) riskeeraamalla terveytensä ilman lastensa pyyteetöntä lupaa.

Lapsi rakastaa vanhempiaan varauksettomasti. Onko vanhemmilla siis oikeus/velvollisuus olla kertomatta lapselleen, että "äiti/isä nyt polttaa tällaista tupakkaa/juo tällaista viinaa, joka todennäköisesti tappaa äidin/isän jossain vaiheessa, mutta kun äiti/isä on aikuinen niin äidillä/isällä on oikeus tehdä näin!". Minun mielestäni jokaisen, joka on niin aikuinen, että pystyy vaarantamaan henkensä jollain niinkin turhanpäiväisellä asialla, kuin tupakoinnilla, pitäisi ehdottomasti seistä hetki jälkikasvunsa edessä, katsoa suoraan silmiin jälkikasvuaan ja kertoa, mitä "tupakka todella saa äidin/isän keuhkoissa ja vartalossa aikaan". On tekopyhää kätkeytyä aikuisuuden taakse, vain koska on aikuinen ja tehdä lapselleen karhunpalvelus tupakoimalla/dokaamaalla niin paljon, että se vaarantaa äidin/isän terveyden.

Missään nimessä en halua ketään loukata sanomalla, että tupakoiminen, vaarallinen elämä ja välinpitämättömyys vanhemmuudessa ovat samoja asioita, kuin ne nuoret typyt, jotka kiskovat röökiä synnärin pihassa muutamaa viikkoa ennen aikaa, jolloin lapsen pitäisi syntyä.. ja mitä todennäköisemmin ovat tehneet tätä koko odotuksen ajan, eikä tästä voi kiistellä. Jotkuthan näistä äideistä dokaavat aamusta iltaan, vain koska heillä on siihen odotusaikana aikaa. Nyt joku saattaa ajatella, etteivät nämä asiat kohtaa. Mutta kun miettii tarkemmin niin ymmärtää, ettei niiden tarvitsekaan kohdata.

Eräällä ystävälläni on alkoholiongelma. Hän juo joka päivä. Hän tupakoi 70-90savuketta/pvä. Kerran kysyin häneltä, että "mitä aiot tehdä lapsesi kanssa tämän asian tiimoilta", johon hän vastasi "en minä juo lapseni nähden..". Sillä selvä. Hän ei juo lapsensa nähden ja se on hyvä, silloin kun lapsi ei ole läsnä.

Nyt me emme ole pitäneet yhteyttä kohta kuukauteen. En tiedä onko ystäväni enää elossa. Huonossa kunnossa hän jäi jonnekin sinne, missä hän asuu.. parantelemaan krapulaansa.

Kuinka kauan menee niin, että hänen lapsensa oppii ymmärtämään, että isä juo myös silloin, kun lapsi ei näe? Merkit ovat selvät.
Ja niitä ei kovin moni pysty ohittamaan.

Jollain tapaa kai kaipaan ystävääni ja keskustelujamme filosofiasta.. Niinä suuren humalan siivittäminä iltoina, kun olimme idealisteja.. koko maailmaa vastaan, ja pyörimme Nietzscheläisen omituisissa alitajunnan vesissä.. vielä silloin kun olimme nuoria ja juhlimme syyskuun pimenevissä illoissa Ikuisuutta, rakkautta ja rock'n'rollia.

Ehkä meistä jotkut vain jäävät niihin hetkiin. Toiset pysyvästi, toiset vain osittain. Jotkut meistä elävät niissä ikuisesti ja miksikäs ei; parasta aikaa elämässähän se oli. Jotkut meistä todellakin pysyvät "ikuisesti nuorina" juotuaan punaviiniä kuutamossa "pääkallosta". Tai ehkä se on vain se tunne, mikä meihin jää noina aikoina; se kuolemattomuuden kosketus, josta ei halua päästää irti. En tiedä. Mutta upeaa se oli. Ja toki itsekin niihin iltoihin kaipaan, mutta vastuu jostain on ajanut eteenpäin.

Kunpa kaikki meistä voisivat olla ikuisesti nuoria, voimakkaita ja eläviä.

Mutta..
Kaikkea ei saa nuoruudesta mukaansa..
vain ne merkittävimmät hetket..ihmiset.. ja ystävät.

Ne joita kaipaa.

Yövuorossa istuessaan voi joko tehdä töitä, tai miettiä merkityksiä elämän sisällölle. Tämä pätee myös moneen muuhun hetkeen päivän aikana, mutta yöaikaan ajatukset ovat jotenkin enemmän auki. Minä mietin mennyttä elämääni usein. En kuitenkaan niin paljoa, että se jättäisi jotain tästä päivästä varjoonsa. Menneessä elämässä olin jotain mitä en ole nyt, mutta tulevaisuudessa toteutan itseäni enemmän ristiriitaisesti kuin mennyt antoi odottaa. Tulevaisuus ei enää ole kuten ennen.

Jo pelkästään tämän vuoden aikana vastaani on kävellyt jos jonkinlaisia elämäntilanteita. Joissakin niissä olen onnistunut, mutta etupäässä olen kuitenkin epäonnistunut. Tämä on ollut hyväksi minulle. Ei siksi, että olisin epäonnistunut oppiakseni jotain, vaan siksi, että olen ymmärtänyt epäonnistuneeni useammin kuin ennen.

"A thinker sees his own actions as experiments and questions.. as attempts to find out something. Success and failure are for him answers above all." Nietzschen mukaan se menee näin. En tiedä onko Nietzsche oikeassa, mutta ajattelemalla asioita ei koskaan pääse niin lähelle totuutta, kuin uskomalla täysin sokeasti asiaan. Pelkästään se, että osaa ajatella, ei vapauta. Pitää uskoa siihen mitä ajattelee. Siihen pitää uskoa sokeasti. Vapautuminen on sokeaa luottamusta siihen, ettei mikään jää oman havaintokyvyn ulkopuolelle. Voisi melkein ajatella, että ulkopuolta ei ole. On vain kokonaisuus, jolta puuttuu särmät. Ja tämä ei ole saivartelua. Maapallo jossa elämme on kuitenkin niin pieni, että kaikella toiminnalla täällä, on hyvin merkityksetön, särmätön olemus, eikä sen ulkopuolelle jää kuin miljardeja ja taas miljardeja valovuosia ja kilometrejä matkaa, tyhjyyttä ja kaikkeutta. Mutta tämä kaikki on kuitenkin sisällä siinä, mihin ajattelu ja usko rajoittuu. Me emme voi ajatella, että uskomme sellaisen olemassaoloon, joka on havaintokykymme ulkopuolella. Sellaiseen, mikä jää ymmärryksemme tuolle puolen. Se on mahdottomuus vailla uskottavaa merkitystä.

Mitä sitten pitäisi tehdä, että elämästä tulisi jollain tapaa uskottavaa totuutta jokaiselle? Uskonto tarjoaa ratkaisua. Mutta mitkä ovat uskonnon ongelmakohdat? Se, että ihmisellä on vapaa tahto. Ei ole pakko uskoa, jos löytyy jotain parempaa. Mutta hetkinen! Tämähän on myös tieteen tapa lähestyä asiaa. Totuudet ovat olemassa vain niiden omassa ajassa, vain omaa aikaansa varten. Kun löytyy parempi malli ratkaista asia, niin totuus muuttuu, tai ainakin paranee? Totuuden paranteluun ovatkin monet hurahtaneet. Etupäässähän totuutta muunnellaan jotta saavutettaisiin se tila, jossa itsellä on hyvä olla. Pieneksi menee uskottavan elämän totuus, jos tälle tielle lähdetään.

Entäpä jos elämää lähestyttäisiinkin itse elämän lähtökohdista? Ajatellaan, että kaikki elämä on tärkeää. Kaikki elämä on säilyttämisen arvoista. Tässä tulee kuitenkin raja vastaan. Resurssit eivät riitä, koska tasapainoa ei ole. Elämän lähestyminen itse elämän lähtökohdista siirtyy hyvin pian statuspuolelle. Tilaan jossa elämä sinänsä unohtuu ja muuttuu arvoksi.

"He who has a why to live can bear almost any how." F.N.

onko siis merkitysarvo jo sinänsä arvo? Todennäköisesti on. Mutta tällä periaatteella vesi on aina vettä, tuli se sitten missä tahansa muodossa alas talvipäivänä. Eikä sitä ole lumeksi kutsuminen. Mikä siis on elämän merkitys ihmiselle? Onko se se, miksi jokainen.. kukin meistä sen luo? Vai onko se jotain mikä meihin on istutettu?
Minä veikkaan molempia.

Me voimme lähestyä elämän realiteetteja tiettyjen kaavojen mukaan. Mutta silloin meidän täytyy hyväksyä se, että realiteetit joita olemme asettaneet elämälle muuttuvat kanssaihmisten ja vastaantulevien tapausten mukana. Me voimme myös lähestyä elämää ja sen realiteetteja ajattelemalla että "take it as it comes", jolloin meille jää ainoaksi huoleksi pysyä kylmäpäisenä läpi tunnemyrskyjen, jotka meitä elämän varrella odottavat. Kävi miten kävi; elämä alkaa jossain kohdassa ja yleensä aivan väärässä ajassa. "Take it as it is" - ota se sellaisena kuin se on NYT, voisi olla hyvä mantra jokaiselle. Liian moni hukkaa elämänsä tekemällä jotain sellaista, mikä vie pois elämästä. Pois tästä päivästä. Kauemmas omasta itsestä. Miksi?

Olen sitä mieltä, että me emme kasva henkilöinä. Me kasvamme uudeksi. Me kasvamme itsemme ulkopuolelle. Ja se ei johdu mistään muusta kuin siitä, että se on helpompaa tässä ajassa ja paikassa. Vaikeampaa olisi muistaa mitä elämä on. Ja vaikeaa.. elämää sinänsä.. harvempi ihminen todella haluaa.

Kun kirjoittajalle sanotaan, että sinä kirjoitat paskaa.. niin pitääkö se ottaa kritiikkinä, vai provosointina? Kun ihminen, jonka mielentuotoksia on tullut kritisoineeksi lähtee sille linjalle, että "sinä et tiedä mitään mistään" ja alkaa nimittelemään sinua, niin tuleeko silloin vain ajatella, että tällaiset ihmiset ovat vain pinnallisia idiootteja, joiden kanssa kannattaa suosiosta jättää jutustelu vähemmälle ja poistua takavasemmalle, vai kannattaako lähteä selittelemään heidän mielenlaatuaan heille itselleen. Todennäköisesti mielenkiinto siihen, miksi joku hermostuu jostain kirjoittamastasi asiasta ajaa sinut improvisoimaan hänen kanssaan. Tulee ehkä kiertäen kysyneeksi: "miksi".

"Miksi" on mielenkiintoinen osa-alue kysymysten loputtomuudessa. Todellisuudessahan pitää ajatella, ettei ole todellisia kysymyksiä.. on vai vastauksia, joita tulee parannalle. "Miksi", on kysymyksistä paljastavin, tarkin ja merkitsevin. "Miksi", on kysymyksistä tarkimmin rajoittunut. Paskaa kirjoittava ihminen joutuu pohtimaan usein, että "miksi vitussa minä kirjoitan tällaista paskaa".

Puhuttaessa siitä, miksi "miksi" on kaikista tarkimmin rajoittunut kysymys, voidaan aina vedota siihen, että "miksi" tarvitsee aina jonkin kaltaisen selityksen mahdollistaakseen olemassaolonsa. Selitystä ei voi antaa, eikä sitä voi vaatia, mikäli tiedusteltavaa asiaa ei ole olemassa. Sama pätee tietenkin moneen muuhun kysymykseen, mutta ei niin voimakkaasti, kuin sanaan "miksi".
Se joka väittää vastaan keksiköön sanan, joka tarkoittaa jotain, muttei perustu mihinkään. Se joka valehtelee olkoon iäksi tuomittu alimpaan helvettiin. Miksi joku ihminen on jonkinlainen on helposti selitettävissä.
Ensinnäkin; joku ihminen on jonkun tietyn kaltainen silloin, kun joku on hänestä sitä mieltä. Mutta se, että joku on jostain jotain mieltä, ei sinänsä ole totuus. Totuudeksi sitä ei tee mikään.

Totuus on yksilöllinen uskomus siitä, mitä maailma ympärillä on kanssaihmisten näkemyksen mukaan. Totuus on myös sitä, mitä haluaa muiden olevan omien etujensa vuoksi. Toisin sanoen; totuus on vain paras mahdollinen vaihtoehto tässä hetkessä, ja ensisijaisesti minulle itselleni. Mitä on paras minulle itselleni? Se on mielihyvää, halua olla jotain enemmän kuin muut. Taisteluasemat. Taisteluasemat, joissa minä voitan sinut.. mutta ei koskaan kokonaan. Ihmiselle joka haluaa hallita, pysyvä voitto ei ole pääasia. Lopullinen voitto ei merkitse mitään. (Miksi meillä on sotia?)

Vain se merkitsee, että kilpailu jatkuu. Koska silloin, kun kilpailu jatkuu, tällainen ihminen tuntee olevansa elossa. Pyrimmekö me rauhaan? Pyrimmekö me irti siitä mikä meihin on istutettu? Mikä se on? Sellainen ihminen, joka sanoo olevansa tyytyväinen itseensä kaikin puolin, on eräänlaisessa shokissa. Välitilassa, jossa hän etsii poispääsyä.

Erään tunnetun Filosofin mukaan me (ihmiset) olemme kuin kiviä, jotka vierivät alaspäin. Me vierimme alaspäin, kunnes pysähdymme kokonaan, lopullisesti. Sitä ennen kaikki pysähdykset ovat vain hetkittäistä olemista tilanteessa, jossa etsimme poispääsyä hetkestä.

Palatakseni kysymykseeni; miksi meillä on sotia.. huomasin tuossa Dilemman, sillä mikäli meillä ei ole sotia, niin meillä on pysyvä rauha, jolloin pysyvyydestä tulee ainoa merkitsevä tekijä näiden kahden välillä. Toinen katoaa kokonaan. Se voi tarkoittaa ainoastaan yhtä asiaa; mikäli jäljelle jää vain rauha, on ihmisten kehitettävä jotain muuta kuin sotiminen rauhan vastineeksi. Sodalla tällaista vastinetta ei ole, koska sota sinänsä tähtää voittoon jossa rauha on voittajan sanelema. Ehkei rauhan tekeminen kenenkään kanssa olekaan suotuisaa. Ehkä rauhan tekemisen pitääkin lähteä jokaisesta itsestään. Mutta onko sota sitten koskaan oikea tapa lähestyä muita? Onko väkivalta hyväksyttävää missään tilanteessa? Minkälainen yksilö ei halua antaa itselleen mahdollisuutta tutustua itseensä.. antaa rauhan löytyä omasta itsestään? Kysyjä, on aina vastauksen tietäjä. Muiden tehtäväksi jää parannella vastausta. Vastaaja on aina väärässä, koska hän on lopulta itsekkyyden huipentuma, omassa ahtaassa mallissaan.

Minä en voi puida asiaa sen enempää. Rauhan ja sodan ongelma on se, että ne ovat aina toistensa merkityksiä, ainakin niin siihen saakka, kun toinen voittaa. Eivätkä nämä tekijät koskaan ole toisiaan vastaan.