Blogi

Näin kun kevät tulee, ottaa pieniä askeleita kohti kesää. Huomaa yhä useammin istuskelevansa Auringon puoliksi valaisemassa huoneessa kirjoittamassa Runoa tai Novellia, ja kuuntelemassa John Coltranea (Olé, Coltarane!), Thelonius Monkia, Ella Fitzgeraldia (Cry Me A River) tai muita Jazzin suuria nimiä.

Jazz rauhoittaa ja vie jonnekin syvemmälle mustaan etelään. Hyvää kirjoitusmusiikkia. Hyvää musiikkia kun tuntuu pahalta, kun on ikävä, kun rakastaa, kun inhoaa.. kun kesä on jo pitkällä, ja yöt ovat lämpimiä kuin vesi. Kesäöitä, jolloin saattaa istuskella parvekkeella, kuunnella kaupungin huminaa, lukea kirjaa kynttilänvalossa, polttaa suitsuketta, juoda viiniä.. ja vain istua. Tällaisia kesiä, joista nyt puhun on ollut elämässäni muutama. Ne ovat olleet hyviä kesiä. Ei aivotonta kännäämistä. Puhdas parveke. Lämmin yö. Suitsuketta. Hyvä kirja. Ehkä pieni kävely lähipuistoon kuuntelemaan kaupungin ääniä.

Nyt minulla on ikävä. Ikävä naista. Ikävä kevättä. Tuntuu hyvältä kun on ikävä.
Tuntuu hyvältä kun on joku jota kaivata.

Vaikka tällä hetkellä kaikki meneekin jossain määrin päin helvettiä elämässäni, on kuitenkin hienoa huomata, kuinka hyvältä tuntuu kaivata toista ihmistä. Aikuista ihmistä.

Aikuisten välistä kaipausta. :)

Tule jo takaisin sieltä.. ja minä vanhenen paikallani.

"Tule jo takaisin
tänne puistoon
Levitä kostea mattosi
minulle maattavaksi
vettyneen päivätaivaan
alla veltto pehmeä lootuspeltosi
paljasta."

Minua haluttaa.

<3

Or is it..not?

Minkä takia me teemme virheitä? Oppiaksemme niistä? Kokeaksemme niiden mukanaan tuomaa varmuutta siitä, että on olemassa myös mahdollisuus rikastuttaa omaa elämysmaailmaamme niiden avulla? Vai siksi, että virheitä pitää vain tehdä?

Itse kuulun ihmisryhmään jonka tarkoitus on tehdä virheitä vain siksi, että virheet kuuluvat elämään. Virheitä, koska niitä ei kuulu tehdä. Se ei ole inhimillistä. Se on elämää.
Inhimillisyyden ja elämän ero on huimaava. Inhimillisyys on tae siitä, että asiat hoituvat aina jollain tapaa suotuisasti. Elämä on sitä, mikä tekee asioista suotuisia inhimillisyyden toteuttamiselle sen kaikissa muodoissa.

Omituisinta inhimillisyydessä.. elämän kannalta on se, että ainoastaan inhimilliset olennot pystyvät epäinhimillisiin tekoihin.

Kaikki mitä saa aikaan on jollain tapaa toisten ansiota. Tähän lopputulokseen olen tullut katseltuani maailman menoa monelta eri kantilta. Se, mikä suututtaa ihmisiä heidän oman elämänsä mitättömyydessä on se, että he eivät pidä elämääsi erillisenä tapahtumana, erillisenä ulottuvuutena kaikkien elämien joukossa, vaan osana heidän elämäänsä. Jokaisella on oma merkityksensä tässä aitauksessa, mutta vain niin pitkään, kun sillä on merkitystä sille, joka haluaa oman merkityksensä erottuvan yleisestä merkitysvirrasta.

Jollain tapaa on pyrittävä tekemään asiat "omalla tavallaan" vaikka todellisuudessa nämä "omalla tavallaan" tehdyt asiat ovatkin tapoja, joilla pyritään miellyttämään, tai tekemään suuri, lähtemätön vaikutus kanssaeläjiin. Itsekeskeisyyskin on pitkälle vietynä hyvin hienojakoista tarvetta hyväksynnälle yhteisössä. Itsekeskeinen, välinpitämätön ihminen haluaa huomiota, jolla hänen tavoitteistaan tulee merkityksellisiä, ehkä jopa visionäärisiä letkautuksia tai huomioita. Puhdasta energiaa kaiken yläpuolella. Kaiken kattavaa yhteisön romantisointia juuri itsekeskeisen henkilön hyväksi. Täydellistä riippuvaisuutta yhteisöstä.

Olen kovasti väsynyt kaikkeen. Työ on alkanut ahdistamaan jatkuvuutensa vuoksi; tuntuu siltä, että kukaan ei arvosta sitä mitä me teemme. En kyllä yhtään ihmettele. Enhän minä itsekään arvosta itseäni, koska hyväksyn näin huonon palkan, alati kasvavan vittuilun siitä, kuinka olen työpaikkamme ainoa mies, pomoni nykyään varsin nuivan asenteen kaikkea kohtaan ja väsymyksen, jota kaikki muu elämä + tämä huonosti palkattu ja paskamainen ala tarjoaa. Vaikka enhän minä voi työyhteisöäni/työtovereitani syyttää. Tämä nyt vain on tämän alan vitsaus. Niin... ja sitten se kaikki muu elämä, eli elämä työn ohella.. Kuinka olenkaan ajanut itseni sellaisten ihmisten keskelle, jotka ovat niin riippuvaisia huomiosta, että he päätyvät tekemään täysin tahdittomia ja skitseofreenisia tekoja.. ja ennen kaikkea sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla ei ole mitään mahdollisuutta puolustautua heidän mielenvikaisuuttaan vastaan.

Toisaalta; olen myös onnellinen. Olen tavannut ihanan ihmisen. Jonkun joka jakaa tunteensa. Jonkun joka vaikuttaa hyvin aidolta kaikkine vikoineen ja hienoine puolineen. Hyvä ihminen. Pidän.

Ajan asioita eteenpäin. Toimin isoilla linjoilla, joita kuitenkin pyrin tutkimaan varsin millitarkasti. Jokainen kohtaamani asia vie yhtä paljon eteen- kuin taaksepäin. Tekisi mieli juoda viiniä, mutta en jaksa. Aurinko piristää, mutta häikäisee.

Kevät ottaa ensimmäisiä lapsenaskeliaan.
Pakkanen nipistelee kasvoja ja tekee huurretta partaan.

Torstai.. on kuulemma toivoa täynnä.

Lapsen oikeus isään ei ole lapsen perusoikeus. Lapsen äidin oikeus arvottaa isän ja lapsen välisen suhteen merkitys lapselle on äidin oikeus. Tämä on käynyt selväksi liian usein.

Oikeudessa äiti on asiantuntija isän hoitotaitojen ja tunne-elämän suhteen. Äiti voi niin halutessaan määrittää ja arvottaa isän merkityksen ja ihmisarvon, ja varsin usein Oikeus päätyykin äidin näin tehtyä, myöntelemään äidin oikeutta tehdä näin.

Vaikka lainsäädäntö sanoo, että Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa, niin äiti voi halutessaan vaikeuttaa isän ja lapsen välistä vuorovaikutussuhdetta ja sen kehittymistä.

Tässä voidaan myös puhua etä- ja lähivanhemmista, jolloin ei päädytä siihen yleistykseen, että suurin osa lähivanhemmista olisi äitejä. Mutta niin se vain on. Yli 90% lähivanhemmista on äitejä.

Kysynkin tämän asian tiimoilta seuraavaa:
Mihin syyllistyy oikeuslaitos hyväksyessään lapsen oikeuksien nollaamisen äidin TAHDON perusteella? Mikä on se tekijä, joka oikeuttaa äidin NOLLAAMAAN lapsen oikeudet olla henkilö, ihminen, yksilö? Ja ennen kaikkea; mikä on se OIKEUS jolla äiti vie lapsen isältä IHMISARVON kieltämällä lapsen ja lapsen isän vuorovaikutussuhteen kehittymisen, omiin mielipiteisiinsä nojaten?
Ja viimeiseksi; miksi se on NIIN yleistä, että isän pitää hakea lapsellensa lupa oikeuden kautta toteuttaa oikeuttaan tavata molempia vanhempiaan?

Mihin sinä olet valmis asioiden korjaamiseksi?

Tänään on -30 astetta pakkasta. Ei huvita lähteä ulos, mutta jossain vaiheessa on pakko. Hammaslääkäriin on aika kello 13.30 ja sitä ei sovi jättää väliin. Tästä päivästä tulee miljoona kertaa parempi kuin eilisestä.. kaikin puolin.

Eilen minulle tehtiin selväksi, että kirjoittamani asiat, ihan yleisesti ottaen, saavat minut näyttämään mielisairaalta, tai ainakin joltain sellaiselta, joka vivahtaa mielisairaaseen ihmiseen. Mistä minä kirjoitan? Yhteiskunnasta. Sosiaalisesta ympäristöstä ja ajasta, jota vietän tässä sulkeutuneessa, sisäänpäin lämpiävässä uomassa. Ehkä minä siis kirjoitan niin, että tekstini tekevät minusta mielisairaan oloisen ihmisen, mutta siltikin.. ne ovat kuitenkin ajan kuvia ympäröivästä todellisuudesta. Niin varmaan useimmat tekstit, joita näissä blogeissa on. Pentti Saarikoskelle on niin moni Bloggaaja velkaa. Minäkin.

Mitä on olla rehellinen itselleen? Se on sitä, kun tekee pyyteettömästi kanssaihmisiään kohtaan oikein. Se on sitä, kun ajaa heikomman asiaa.

Ystäväni sanoi eilen, että minun tulee nöyristellä, koska muuten en saa tahtoani läpi, todellisuutta esiin, valehtelijaa ulos kuorestaan. Nöyristellä valehtelijan edessä. Ei.. en minä voisi ikinä nöyristellä valehtelijan edessä. Ei se ole oikein ketään kohtaan. Ei varsinkaan niitä joita valehtelijan tekoset rankaisevat eniten. Niitä, jotka eivät osaa puolustautua valehtelijaa vastaan. Ei minun tehtäväni ole elää valehtelijan aitauksessa, valehtelijan sääntöjen mukaan. Ei kenenkään pidä elää siellä. Se on pikkusieluisten ihmisten karsina, jossa totuus on kaunis pinta julkisuudessa. Elokuvaelämää. La Law. Lööppihakuisuutta ilman lööppejä. Merkityksetöntä. Tyhjänpäiväisyyden ja sisällöttömyyden täyttämistä muiden ihmisten tuskalla.

Niin. Pentti Saarikoskelle on moni velkaa.

Go ahead.. make my day.