Blogi

Istuskelin aamupäivällä Koivuniemellä. Siellä on tunkkaista, niinkuin kai aina niissä paikoissa, joihin posti saapuu. Se on niin, että niissä paikoissa joissa haisee sokeri, rasva ja paistettu liha on kaltaiseni ihminen (eniten) kotonaan. Niissä paikoissa on työmiehen leima. Ehkä minua inhotaan juuri siitä syystä niin paljon, koska olen proletaarinen älykkö. Työtätekevän kansanluokan kirjoittaja. Sellainen ihminen jolta puuttuu kyky rajoittua. Lähempänä villikoiraa kuin ihmistä. Vaikka todellisuudessahan minä olen hyvinkin lempeä ihminen, mitä siis tulee esimerkiksi naisiin. Niin. Niin sen täytyy olla. Ei minua hävetä sitä myöntää. Vaarini jalanjäljissä on hyvä kulkea. Sen miehen nahka oli paksu kaikessa muussa, paitsi rakkaudessa. Se ei kestänyt ollenkaan epäonnea rakkaudessa. Muuten se oli maailman paksunahkaisin mies. Ja todellinen auktoriteetti. Vaarin jalanjäljissä on helppoa ja ryhdikästä kulkea. Se mies todellakin oli rohkeampi kuin kukaan tuntemani ihminen. Sotilas. Se oli todellakin sotilas, joka inhosi sotaa ja aseita. Se inhosi vihanpitoa ja oli aina valmis sovittelemaan asioita niin, että heikomman oli hyvä olla. Ja se mies inhosi sotaa. Se kertoi aina, että se oli nähnyt tarpeeksi tappamista yhden elämän ajaksi, eikä sen takia tarvinnut enää yhtään sotaa. Ja niin se kai menee. Sellainen ihminen, joka on nähnyt todella sodan, ei tarvitse sitä.

Mitä minä tekisin tänään. Minulle soitettiin Koukkuniemestä. Sieltä tarjottiin töitä kesäksi. Ei minua kiinnosta, mutta tarvitsen kipeästi rahaa velkojen maksuun ja ruokaan. Ensi kesänä pitää todella alkaa harrastamaan kalastamista ja omavaraisuutta. Ilman sitä ei pysy ruuassa. Viiniä minä olen valmistanut niin paljon, että sitä riittää koko kesäksi. Mutta nyt on Talvi. Tulisikohan minusta kalamies, jos todella yrittäisin.

K:n kanssa puhuttiin eilen asioita halki. Minä kerroin elämästäni, joka ei missään nimessä ole reilassa, ja on aivan liian helppoa elettäväksi. K kertoi kuinka se aikoo panna miespuolista työkaveriaan, koska se on niin kuuma ja koska se on varattu. Se on kuulemma täysin eri luokkaa, kuin kukaan muu. Tässä kahvilassa on valkoiset pöydät. Minun tekisi mieli piirtää pillu tähän pöytään. Ohi kulkee mies, joka näyttää siltä, ettei se ole ollut aikoihin selvinpäin. Olenko minä tarkkailija? Hiljalleen olen tulossa täyteen, mutta tyhjenen näille papereille, joihin raapustan kalamaisia kuvia eri merkityksineen.

Jokainen vastaantulija muistuttaa isääni. Me emme ole keskustelleet aikoihin mitään. Vaihtelemme vain kuulumisia. Onko minulla ikävä mitään tätä nykyä? Päätöksiä on tehtävä, ennen kuin ymmärtää olevansa ainoa merkitsevä olento.

Tänään minä ehdin kävelemään Tampereen päästä päähän. En sanonut sanaakaan. Teki mieli soittaa Maijalle kun olin Aleksanterinkadun kohdalla. Mihin nämä ystävyyteni ovat menneet? Minusta on tulossa uusi, eivätkä nämä päivät muutu millään tavalla.

Pitkästä aikaa istun Pikilinnassa. Juon kaakaota, koska minusta tuntuu, että pääni ei nyt kestä yhtään huikkaa alkoholia. Tai ehkä se ei ole pää, vaan koko muu olemassa oleva minä. Kello on jo paljon. Kohta 23.20. Minulla taitaa olla flunssa tai kuumetta. Kuuma kaakao piristää kuitenkin kummasti olotilaa. En minä tiedä mikä minulla oikeastaan on. Joskus silloin menneisyydessä pystyi sanomaan ihan selvästi koska on kipeä ja koska ei. Tätä nykyä ei ole ollenkaan niin varma siitä, mikä milloinkin on vointi. Sitä vain on ja elää hetkessä. Opinkohan minä koskaan. Pitäisi varmaankin kirjoittaa muutama runo, ettei pää syövy kokonaan pois. Ironista sinänsä, että koko nuoruutensa sitä hokee, että "tartu hetkeen", "elä hetkessä", ja katselee kuinka 30-40vuotiaat nuoret aikuiset elävät. Sitten kun on itse 30-40vuotias, sitä elää aina vain hetkessä, eikä havittele huomista kuten joskus nuoruudessa. Itse en enää näe mitään mieltä yrittää tehdä mitään huomisen varalle. Tässä on hyvä olla ja kirjoittaa. Mikä ajaa huomista kohti nuoruudessa? Ei se ole elämää hetkessä. Se on yritystä muuttaa huominen paremmaksi kuin tämä päivä. Loputonta kiimaa.

Minä istun pöydässä jossa haisee alkoholi. Ei sinänsä mikään ihme. Paljon tyhjiä tuoppeja ja muutama olutpullo. Tuoppikerhon viiri ja miniatyyrinen lippusalko. Näin meitä ohjaillaan. Voikohan mitään paikkaa uudelleennimetä niin, että puolustaa sen hyviä puolia. Edessä vasemmalla istuu ruma mies hyvännäköisen naisen kanssa. Miehellä ei varmastikaan seiso. Se näyttää insinööriltä, vaikka onkin pukeutunut boheemisti. Saakohan inssit koskaan pillua? En tiedä. Minä en ole insinööri ja siihen olen tyytyväinen. Toisaalta; insinöörinä voisin olla rikas ja materiaalisesti onnellinen. Insinöörionni vaatii materiaa ollakseen oleva. Eikä mitä tahansa materiaa, vaan sellaista, josta saa tehtyä jotain mikä toimii. Henkisesti luulen olevani toimiva. Kenties olen paljon enemmän, mutta tuskin tässä tarvitsee siitä alkaa kilpailemaan. Minun tekee mieli syödä jotain, vaikkei minulla olekaan nälkä. Kirjoitan liian hitaasti, koska minulta puuttuvat oikeat sanat. Minä päädyn kirjoittamaan sanoja ja ajatuksia niistä asioista, joita minä en ole. Pitäisi todella kirjoittaa se runo. Minulta puuttuu inspis. Minulta puuttuu alku. Tarvitsenko minä todellakin alun improvisoidakseni jotain kielellisesti täysin epäkorrektia?

Onkohan minulle tulossa sikotauti? Minkäköhänlainen sairaus se olisi sairastettavaksi tässä iässä, tässä elämänvaiheessa? Nämä kysymykset eivät taida oikeasti olla kysymyksiä. Minä en yritä tosissani.

Jos kirjoittaisin vaikka pitkän tarinan runomuotoon elämästäni. Mikä sen nimeksi tulisi? Tyhjyyden Täyttäminen Itsensä Peilikuvilla? Ojannotko? Panoparaati? Kyllä sen pitäisi olla jotain runollisempaa kuin yksikään noista. Pikkuhiljaa kynä luistaa paremmin. Kirjoittaminen saa vauhtia. Kirjoitan kuin pikajuna, vaikka en pidäkään pikajunaa niin kovin kirjallisena koneena. Jos minun pitäisi päättää, niin kirjallisia koneita olisivat laivat ja polkupyörät.

-

MARTINILASISSA KALANPÄÄ on
sellaisen MIEHEN TARINA.
Puhuvatko ne Saksaa keskenään
tällaisessa paikassa, jossa keuhkosairaiden ON LÄHES
MAHDOTONTA HENGITTÄÄ?
Niin monta kelloa

nuoripari puri toisiaan samaan tahtiin salin toisessa päässä.
IKKUNOISTA NÄKEE SATASEITSEMÄN VUOTTA vanhan kaupungin.
Niillä kaduilla ei tuollainen mies olisi pärjännyt.
MINÄ
ISTUN
JUMALAN tai KUNINKAAN Pöydässä. MINÄ?
ja kirjoitan Runoa..
..jolta puuttuu kaikki runon puitteet.

Hevosenpaskassa ui likaisia
matoja.

McDonald'sissa istuminen on tämän päivän akateemisen väestön tapa viestiä boheemisuudesta. Todellisuutta kaikessa epämiellyttävyydessään. Eilen olin töissä liikaa aktiivinen. En pitänyt ollenkaan taukoa, ja nyt sitten tuntuu siltä, ettei ole mitään tekemistä. Ihmettelen vain olemisen sietämätöntä keveyttä ja mietin miksi kaikki on niin valoisaa. Kävin istuskelemassa eräässä puistossa. Oli liian kylmä istua. En siis istunut kauaa. Se Taija asui tässä lähellä joskus. Se puisto oli hautakivien ympäröimä ja täynnä muistomerkkejä siitä kuinka meistä jokainen kuolee joskus. Me nussittiin sen T:n kanssa kerran, ja siten meistä tuli ystäviä. Se oli kai varmin tapa poistaa kaikki mahdollisuudet aloittaa mitään sen suurempaa kummankaan osalta.

Minä rakastan tunnelmaa joka puistoissa on. Se on jotenkin niin täysi. Paljon enemmän kuin yhdessäkään baarissa. Mitä hiljaisempi puisto, sitä täydempi tunnelma. Eräs nainen käveli ohitseni ja moikkasi minua. En tunnistanut sitä. Ehkä se tunsi minut jostain, tai sotki johonkin toiseen. En tiedä. Se ulkoilutti isointa koskaan näkemääni koiraa tänä vuonna. Minulle tulee koirista mieleen vapaus, koska ne on niin kahlittuja omistajaansa. Kirjoitanko minä koskaan mistään millään tietyllä tavalla, vai olenko minä vain apina joka toistaa sanoja muiden iloksi. Kävin pesulla. Käteni tuoksuu puhtaalle. Lapselle. Joskus tuntuu, että kirjoitan elämää osaksi ympäröivää todellisuutta. Ja mikä minua todellisuudessa kiehtoo? En minä tiedä. Ei kai oikein mikään. Mutta kun se on niin olevaa.

Tämän päivän epäolennaisuuksissa näkyy historian puoleensavetävyyden peruspilarit. Pitäisi mennä pihalle uudestaan. Etsiä joku kahvila. Mutta ei tällaisena päivänä voi mennä kahvilaan. Kaikki kahvilat ovat kiinni niinä päivinä kun niiden pitäisi olla auki. Jos olisin lapsi, piirtelisin seiniin. Ja pian minä lähden tästä maasta. Ei tule ikävä takaisin. Tämä maa on niin täynnä tätä maata, ettei siihen voi kuin jäädä kiinni, ja kiinnijääminen on vanhenemista henkisellä tasolla. Pitäisi nähdä asiat niinkuin lapsi näkee ne. Minä olen sitä mieltä, että jokainen tuntemani ihminen on jossain vaiheessa nimennyt minut filosofiseksi, runolliseksi taiteilijasieluksi. Hieman myöhemmin he ovat kuitenkin päätyneet kritisoimaan tätä. Idols-Mian kerrotaan nähneen elämän kaikki pahat puolet. Se oli 19 kun kuoli. Paljon se on ehtinyt sitten kiertää. Nähnyt afrikan nälkäänäkevät. Nähnyt Thaimaan tyttökaupan. Nähnyt Amerikkalaisen unelman romuttumisen. Nähnyt etelä-amerikan huumebisneksessä käytetyt kuulustelukeinot. Nähnyt vanhempien avioeron. Nähnyt kaiken. Kaikki elämän pahat puolet. Se kyllä syö. Lehdistö taisi kuitenkin hieman liioitella tuossa "kaiken näkemisessä". Idols-Mia ehti luullakseni näkemään aika suppean osan elämää. Kriisi on kuitenkin kaksoismerkitys, ja se pitäisi olla ihan jokaisen itseään kunnioittavan lehdistöhenkilön tiedossa. Se, että kriisi romuttaa, se luo myös uutta. Ja joidenkin kohdalla se ei vaan mene niin. Jotkut näkevät sitä hyvää niin paljon, ettei paha ehdi mukaan.. ja päinvastoin. Olikohan Idols-Mialla lapsia?

Mitä minä muistan tästä enää ensi syksynä? Tuskin mitään. Luonani oli viime torstaina todella mielenkiintoinen nainen. Se toi minulle Narsissin. Minä sanoin, että "se kuvastaa kuulemma minua". Joten se nainen otti kaikki vaatteensa pois ja sanoi, että "jos oot narsisti, sano, ettet halua minua". Minä menin parvekkeelle ja kaadoin punkkupulloni alas. Tullessani takaisin sisälle sanoin, että oksensin juuri verta, ja että parempi sinun lähteä menemään. Mutta ei se mennyt pois. Se väitti, että minä en vain halua olla sen kanssa tekemisissä. Sitten me mentiin baariin.

Se mikä tekee baareista epätodellisuuden syvimpiä ojannotkoja noudattavia epätarinoita on merkityksen vapauttava syke. Mitä elämä merkitsee baarin olemassaolemisen kannalta? Se taitaa olla epäsymmetriaa jo sinänsä. Vapaudesta on tullut jonkin arvoista, joten sitä ei enää oikeastaan ole. Missä menee raja, ja tarvitaanko sitä enää? Olosuhdearvio elämästä on tehtävä syiden mukaan. Ei niiden jälkeen.

"Joki virtaa väärin
L
I
N
N
U
T EI laula. Enää.
Kun on pistävä
tuoksu
Tuhka"

Ulkona on kevät. Ilma väreilee niinkuin hetkeä ennen ensilunta. Tuoksuu puhtaalle, pakkaselle. Keväälle. Minä kirjoitan runoja, joista ei koskaan tule mitään ja haaveilen asioista, joilla ei ole mitään merkitystä. Minä en löydä itseäni, koska en tiedä mistä etsiä.

Pitäisi kirjoittaa Novellisarja loppuun, mutta en jaksa. En saa aikaiseksi. Voisin kadota maasta hetkeksi.

Pienen hetken kun istuu paikallaan tajuaa, ettei mikään ole oikein muuttunut. Minä etsin yhä jotain, minkä nimeä en tiedä. Taannoin luin ensimmäistä virallista blogiani, jonka jätin kuitenkin kesken. Sitä kirjoittaessani looin nahkaani. En vaan edelleenkään tiedä miksi.

Eilen istuessani baarissa, baarimikko, joka oli nainen kysyi, että otanko jotain lisää. En kehdannut vastata niinkuin halusin. Silloin minulla oli kiire. Piti puolessatoista tunnissa käydä paskalla, juoda kuppi kahvia, kirjoittaa sähköpostia työpaikalle ja syödä muutama appelsiini, että jaksaa. Ja lopultahan minä ehdin kaiken. En vain oikein tiedä miksi.
Tuntuu siltä, että minä keräsin koko kakkosella alkavan vuosikymmeneni materiaalia. Nyt olisi aika ruveta kirjoittamaan oikein tosissaan materiaalia ylös, tai ainakin korjaamaan sitä sellaiseksi, että löytyisi uusia ongelmia, joilla voisi täyttää tulevien päivien sisällöt niin, ettei olisi tylsää.

Minä olen puhunut aivan väärillä sanoilla koko ikäni. Ehkä vain siksi, etten ole löytänyt oikeita sanoja kaikkien olemassa olevien sanojen joukosta. Minä istun ja paksuunnun pikkuhiljaa, vaikka minun pitäisi kävellä ja ajatella asioita. Kirjoittaminen on upeinta elämässä ja minä olen orja. Tunnelma on mahtava kun vanhat sotajoukkoja kannustavat laulut soivat ryyppyporukan puheensorinan ylitse. Puhuminen on, ja tulee aina olemaan aivan liian yliarvostettua verrattuna kirjoittamiseen. Sillä kalojahan me kaikki lopulta tässä sanameressä ollaan.

Monesko päivä se oli? Torstai? Minä istuin WM:ssa. Minun piti silloin mennä Piikaan & Renkiin juomaan kaakaota ja kirjoittamaan, mutta se oli kiinni. Minun piti nähdä Annia silloin illalla. Muistaakseni en ollut kovin varma, että jaksaisinko. Tuntuu siltä, että kaikki päivät täyttyvat aivan liian nopeasti ja aivan liian täyteen. Ei oikein meinaa löytyä niitä hetkiä, jotka täyttyvät siitä ihanan merkitsemättömästä oleilusta.
Olen huomannut odottavani huomista aivan liian usein. Ja kyllä! Kyllä minä tiedän, ettei se mitään ratkaise. Se taitaa olla niin, että tätä nykyä pitää rakastaa ollakseen sisällä. Se on kiepsahtanut ympäri. Loistava markkinointikikka.

Torstaina mietin perjantaista Lahteen menoa. En ollut päättänyt millä menen. Junalla en ole mennyt aikoihin. Juna voisi olla varteenotettava vaihtoehto. Samoin bussi. Bussi on kuitenkin halvempi, mutta bussissa on vaikea kirjoittaa. Mitä laskuja minulla on loppukuuksi? Ainakin autolaina. En minä tarvitse autoa. Minä olen hyvässä kunnossa pitkästä aikaa. Kevät nostaa mielialaa ja olen syönyt terveellisesti viimeaikoina. Kävellyt metsissä ja kaduilla. Etsinyt uusia kahviloita joissa voi kirjoittaa. Siellä soi silloin loistava musiikki. Mitä se oli? Se oli outoa musiikkia. Tai en minä tiedä.

PEILISALI SAVUN KESKELLÄ.
Lintu ei
mahdu
lentämään
Palavahaluisia maailmanmatkaajia
ja sade tai ukkonen.
Nykytaide

ainaisuus isän jälkeen nimetön
hän kirjoittaa
MINÄ en näytä OLLENKAAN SILTÄ, miltä saattaisi olettaa.
Käärme ikkunasta hiukset
kiinni nämä lipuvat huoneet
Pyhä
Koirankolo
MUOVIKUORINEN MAAILMANKAIKKEUS SULAA
NIINkuin Dalin Kellot

paljasjalkainen veli
Lintuna kattohuoneen sisällä.

Mitä niillä on sanottavana?
kyselevät kaupungista samalla
kun musiikki riisuu nahkansa
p
r
o
letaarin tanssiessa. Minä luen ihon pinnalle tatuoitua vanhaa ohjetta
maailmanvallasta.
Pyörremyrsky ruuvautuu irti
Niin OHUT MIES KÄVELEE KADUN YLITSE
E
T
T
E
I Liikenteen äänet resonoi sen iholta ollenkaan.
Kalevankadun autojono värjää alkukevään kevättuulet moniväriseksi.
Nurkkabaarin aivohallinto happamassa mallassienirihmaston syleilyssä.
Tämä on menneisyyden sankarimerta.