Blogi

Edellisessä merkinässäni käsittelin varsin suppeasti ja yliolkaisesti eksistentialistista näkökantaa elämänosa-alueille, joille eksistentialistinen näkemyskenttä heittää osittain omantakeisen leimansa. Nyt on aika kritisoida omia näkemyksiään omien ajatustensa rakentavaksi kritiikiksi. Olen ehnyt useita ylilyöntejä käsitellessäni Jumaluutta osana todellisuuden merkitystä ilman, että olisin kritisoinut valmiiksi näkemyksiäni, joiden merkitys on, ja tulee aina olemaan; oletuksellinen.

- Sokea uskominen johonkin asiaan on ainoa oikea tapa lähestyä asioiden merkitystä. Kaikki epäilys oman olemassaolonsa merkityksestä on silkkaa huuhaata ajateltuna, että olemassaololla on jokin muu merkitys kuin puhdas olemassaolo. (Experientia docet stultos//19.7.2008 14:31)

Puhtaalla olemassaololla tarkoitan tässä tietenkin olemassaolon piiriin kuuluvia olemassaolevia mahdollisuuksia niiden todentamiseksi siltä pohjalta, että merkitys olisi täydellinen, puhdas ja jakamaton.

Olemassaolon merkitys on aina ainutkertaista, verrattuna lähtöpisteeseen tai olemassaolon jälkeiseen olemassaoloon. Se, että ajattelutapamme ei yllä merkitykseltään materian yläpuolelle, johtuu siitä, että materian yläpuolta ei yksinkertaisesti, meidän ajattelutapamme mukaan ole.

Materian merkitys sinänsä on olematon, sillä me voimme aina jollain tapaa kiertää olemassaolevan materian ajattelemalla materian ulkopuolelle.. vai voimmeko? Tämänhän minä sanon olevan mahdotonta?

Värien merkitys on suurelta osin siinä, että värit muodostuvat väreistä, joka vaihtelee värien tummuus- ja vaaleusasteen mukaisesti. Ajatellaan kuitenkin hypoteesi, jossa merkitys on olemassaoleva, itse olemassaolon vuoksi. Puhtaan olemassaolon merkitys on juuri tätä. Asioilla on merkitys vain, koska asiat ovat, ja tulevat aina olemaan olemassa. Toisinsanoen; me voimme nähdä taloja, mutta voimmeko me nähdä taloja niiden seinien läpi? Tai värien maailmassa; voimmeko me selittää värien merkitystä niiden tummuus- ja vaaleusasteen mukaan? Voimme.. teoriassa.

Tämän olettamuksen voi siirtää tarkoittamaan ja merkitsemään mitä tahansa olemassaolon tarkastelua. Voidaan sanoa, että minä, suuressa ajatteluongelmassani en näe metsää puilta. Mutta kuka näkee? Voidaan sanoa, että ajattelen siis olen, mutta kuka todella ajattelee? Tilausta löytyy varmasti jokaiselle ajattelumallille ja ajattelumallien lopullinen oikeellisuus voidaan kyseenalaistaa perehtymällä siihen, kuka ajattelumallin antamasta vastauksesta eniten hyötyy. Mutta kuka hyötyy eniten? Onko eniten hyötyvä puoli se, jolle vastauksen tuottama hyöty on suoranaista, vai se, joka saa hyödyn pidempiaikaiseen käyttöön ja mahdollisuutena kultivoida omaa elämäänsä yli alkupisteen.. materian tuolle puolen? Tämä tietenkin siinä tapauksessa, että hyöty on materiaa jossain muodossa? Mutta onko kaikki materiaa?

Aine eli materia määritellään usein substansseiksi, joista kaikki havaittavat fysikaaliset objektit ja maailmankaikkeus koostuvat. Valo, energian aiheuttamat ilmiöt ja voimat eivät ole ainetta, mutta niiden olemassaolo tarvitsee materiaa ymmärryksemme tueksi. Ilman materiaa ei voi olla aineettomia tiloja, ja tämä on fakta. Substanssin esimerkkinä voidaan ajatella poikamiestä. Poikamiehen substanssi on naimattomuus, sillä naimisissa oleva poikamies ei olisi poikamies. Substanssin vastakohtana pidetään aksidenssia, joka vaatii jonkun substanssin ollakseen olemassa. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu juuri se, jonka pitäisi luoda merkitykselle arvolähtöinen olemus, sillä Substanssi on olio joka voi olla olemassa itsenäisesti, muista olioista riippumatta.

Tämä voidaan tulkita niin, että olevalla asialla on olemus ilman, että se tarvitsee materiaalista todellisuutta oman olemassaolonsa täydellistämiseksi. Yksinkertaista, eikö totta? Sillä Substanssi on olio joka voi olla olemassa itsenäisesti, muista olioista riippumatta. Toisaalta taas Valo, energian aiheuttamat ilmiöt ja voimat eivät ole ainetta, sillä niiden olemassaolo tarvitsee materiaa ymmärryksemme tueksi. Ontologinen idealismi ratkaisumallina tarjoaa vaihtoehtoa, jonka mukaan kaiken perimmäinen merkitys/luonne on henkinen. Henkistä tapaa lähestyessä ei voida kuitenkaan määritellä asioiden oikeellisuutta varmaksi, sillä meistä jokaisella on mahdollisuus kokea henkinen olemassaolo, luonne yksilötasoisena tapahtumana, joka taas johtaa siihen, että täydellinen ratkaisumalli, kokonaisuutena, jää puutteelliseksi.

Tietenkin voidaan ajatella, että henkinen luonne on yleismaailmallinen tila, mutta se ei mielestäni tarjoa oikeanlaista ratkaisua, sillä henkinen luonne on rikkonainen siirryttäessä ideain maailmasta olevan pariin ilman, että puhutaan ihanteista. Ihanteilla tarkoitan tässä sitä, miten asioiden pitäisi olla täydellisessä, absoluuttisessa todellisuudessa. Absoluuttinen todellisuus saattaa ehkä kuulostaa hieman harhaanjohtavalta, sillä se käsitetään Isäksi, Pojaksi ja pyhäksi hengeksi. Toisaalta, se voidaan muuttaa vähemmän rajoja rikkovaan muotoon, jolloin puhutaan Minästä, minun jäljestäni ja halusta, toiveista, haaveista ja odotuksista. Psykologian parissa voidaan puhua fyysisestä - psyykkisestä ja sosiaalisesta yhteenliittymästä; ihmisestä itsestään. Kysymyksenasettelua pitääkin lähestyä siltä suunnalta, jossa meistä jokainen on itse. Mikä on sinun merkityksesi niiden asioiden suhteen, joissa asialle pitää antaa arvo, tai luonne.

Substanssi on olio joka voi olla olemassa itsenäisesti, muista olioista riippumatta, mutta esimerkiksi Valo, energian aiheuttamat ilmiöt ja voimat eivät ole ainetta, sillä niiden olemassaolo tarvitsee materiaa ymmärryksemme tueksi.

Tähän tulen palaamaan tuonnempana ja paremmalla ajalla. Ristiriidat olemassaolon merkityksestä ja arvolatauksessa rikkovat peruskysymyksen; mikä minä olen tässä! Merkityksen järkeileminen ei auta kun todellisuus on merkityksetöntä materiaalisten arvojen uudelleensummailua. Todellisuus, tai se mitä me siltä odotamme.. miten me sen näemme, on vain paras mahdollinen vaihtoehto ja kaikki vaihtoehdot eivät ole vielä edes tiedossamme.

Palaan asiaan tuonnempana.

Olemassaolossamme meidät on "heitetty maailmaan", jossa me olemme täysin vapaita valitsemaan olemuksemme ja arvomme siitä, että meidät on tähän pakotettu. Eilinen humala oikaisi suhtautumistani menneeseen olemassaoloon ilman, että jouduin myöntämään todellisuuden rajoille vapauksia.

Istuskelu Tempon terassilla avaa mielikuvia siitä, miten elämässä pitää suhtautua kaikkeen merkityksellisenä olemassaolona, ei niinkään olemassaolona sinänsä. Voidaanko näin edes sanoa? Olemmeko me vapaita valitsemaan olemuksemme ajassa, jossa sosiaalinen paine murskaa eksistentialistisen maailmankuvamme rakentamalla siitä täysin toimeentulevan sääntökokoelman?

Me saatamme olla sitä mieltä, että eksistentialistinen ahdistus johtuu tavasta ymmärtää eksistentialistinen olemassaolo merkityksellisenä tapahtumana kaikkien tapahtumien joukossa ilman, että eksistentialismista tulee mitään muuta kuin heittomerkein varustettuja sloganeita. Missä me olemme ei ole sama kuin se, missä meidän tulisi olla silloin kun oletamme olevamme jonkin merkityksen alaisuudessa. Oletus siitä, että taivas on taivaassa, uskonnollisessa merkityksessä, on ristiriitainen jo pelkästään siitä syystä että fysiikan lakien oletetaan ulottuvan uskon asioihin. Itseasiassa, uskonasioista ei koskaan pitäisi puhua sanoilla. Sillä heti, kun uskonasioista tulee osa olevaa maailmankaikkeutta, ollaan päädytty uskomisesta tiedon alueelle.

Eksistentialismissa yksilöllä on näin täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen. Mutta eikö tässä mennä jo elämän ulkopuolisiin asioihin? Sillä Eksistentialistinen maailmankuva perustuu ymmärrykseen eksistentialistisesta arvolatauksesta. Sokea uskominen johonkin asiaan on ainoa oikea tapa lähestyä asioiden merkitystä. Kaikki epäilys oman olemassaolonsa merkityksestä on silkkaa huuhaata ajateltuna, että olemassaololla on jokin muu merkitys kuin puhdas olemassaolo. Uskominen sinänsä menettää merkityksensä heti kun siitä aletaan tietämään jotain, mutta voidaanko näinkään ajatella, sillä ajattelussa tämän asian tiimoilta päädytään peruskysymyksen toiseen ääripäähän; uskomisen vastakappaleeseen, eli tietoon asioiden olemassaolosta. Eksistentialismissa yksilöllä on siis täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen vain olemassaolevan maailman, todellisuuden piirissä olevaan maailmaan ilman, että päädytään todellisen vapautuksen, täydellisen sokean uskon maailmaan. Jokin tässä ei kuitenkaan täsmää, sillä merkitystä täytyy kuvailla jollain muilla kuin olemassaolevan maailman keinoin.

Onko merkityksiä mahdollisuus kuvailla millään muilla keinoin, kuin olemassaolevan maailman keinoin, siinä pulma. Tosi eksistentialisti löytää varmasti jonkin aukon jolla näin voidaan tehdä. Ongelmaksi minun järjelleni jää kuitenkin se, kuinka esimerkiksi Jumalaa voidaan kuvailla sanomalla, että hän, tai Hän merkitsee jotain tässä maailmantilassa olematta olemassa tässä maailmantilassa, tai olematta olemassa fysiikan jonkinlaisena fysiikanlakien ulkopuolisena asiana, oliona tai ilmentymänä. Tosi eksistentialisti voi huomauttaa minua tässä siitä, kuinka minä itse sanoin, että uskonasioita ei pidä voida kuvailla sanoin, tai päädytään uskonasioista tiedon alueelle. Totta. Minä en voi kuvailla uskonasioita puhumalla niistä, koska silloin päädytään tiedon alueelle, mutta samaan hengenvetoon voidaan todeta, että uskonasioita, Jumalaa sinänsä ei ole olemassa. Tai ehkä Jumala on ollutkin olemassa, ja me olemme "tappaneet hänet", kuten Nietzsche kertoi. Jumalan kuolema on mysteeri, Mutato nomine, nimenvaihdos. Me emme tappaneet Jumalaa jumalana, vaan viattomuutemme uskossa Jumalaan.

Mutta kuinka tappaa viattomuus uskossa johonkin, jonka olemassaolo perustuu uskomukseen jonkin merkityksen olemassaolosta ainoastaan uskomusten, merkitysten, symbolien maailmassa. Tämä on teoria, jolla tuhotaan olemassaoleva teoria vailla käytäntöä. Paljon puhetta asiasta josta ei voi puhua. Jumalasta on tullut aikanaan merkityksellinen ainoastaan niille, jotka häneen ovat halunneet uskoa - ja tämä on fakta. Teoria Jumalasta on ollut uskonasia niille, joiden uskomusta ollaan koeteltu lähtökohtaisesti Jumalan olemassaolon merkityksestä. Mitä Jumalan olemassaolo merkitsee niille joiden usko Jumalan olemassaoloon on kieltävä? Heille asiaa nimeltä Jumala ei ole olemassa. Hyvä niin. Asia käsitelty siltä osin, eikä heidän ajatteluaan tarvitse Jumalan olemassaololla enää rasittaa. Pakanallisuus on hyve siinä missä Uskontokin.

Experientia docet stultos; kokemus opettaa typerille. Mutta missä menee raja? Eikö kokemus luo, viimekädessä rutiineja? Valmiita ajattelumalleja, toimintatapoja ja ennenkaikkea typeryyttä, oman itsensä nostamista toisten ajattelu/toimintamallien yläpuolelle? Onko eksistentialismi tullut tiensä päähän oman mahdottomuutensa vuoksi? Se mistä eksistentialismi on lähtöisin lienee, ja minä sanon lienee, koska en tiedä.. juuri Jumalan kuolema. Onko asia kuitenkin niin, että Jumala onkin kaiken ajattelumme perusta? On. Ja tämä on fakta. Me olemme aina olleet, ja tulemme aina olemaan laji, jonka menestyksen takaa ainoastaan se, että tavoittelemma mahdotonta olemassaolevassa todellisuudessa. Se, että nimeämme todellisuuden osat osaksi ymmärrettävää kokonaisuutta tekee meistä kuitenkin heikkoja. Tieto jonka hankimme muuttuu historiaksi heti kun siitä tulee painettua sanaa. Heti kun jokin asia on laitettu "ylös" ja "nimetty", se menettää merkityksensä. Miksi? Koska se saa merkityksen. Merkityksen saanut asia ei ole enää kehittymiselle merkityksellistä. Se voi säilyttää tämän hetken merkityksen ja ajattelutavan osana todellisuutta, mutta onko se lajimme keskeinen piirre? Säilyttää olemassaoleva todellisuus? Pysähtyä?

Jumalan kuolemalla on suuri merkitys olemassaolomme tutkiskelussa. Me emme koskaan jää paikoillemme lajina, emmekä me tule koskaan hylkäämään ajatusta Jumalasta elämämme perimmäisenä tarkoituksena. Itsetutkiskelu, pohdinta siitä, että "onko tuolla mitään", saa meidät suunniltamme. Mutta kaikki tämä on ristiriitaista verrattuna siihen, mikä on uskomisen lahja älylle, ja älyn lahja epäilykselle omien uskomustemme sekasortoisessa maailmankaikkeudessa.

"Mutta jos itse tiedon muoto muuttuu, se muuttuu samalla muodoltaan joksikin muuksi kuin tiedoksi eikä se enää ole tietoa. Jos se muuttuu alituisesti, ei ole koskaan olemassa tietoa, ja tästä seuraa ettei ole mitään mikä tietää eikä mitään mikä tiedetään" PLATON

Alapuolella on jatkuva meteli. Minkälaisen maailman me otamme vastaan? Elämänhallinta ei ole koskaan sitä, mitä sen sanotaan olevan. Ja tätä on rakkaus. Me elämme viimeisiä vapaita aikoja ennen absoluuttisia vainoja. Sellaisia aikoja, jolloin kaikkia vainotaan kaiken nimissä, sillä niinhän on jo käynyt.

Inhimillisyys on jäänyt merkittömäksi pinnan alla tapahtuvaksi poreiluksi. Maailma on kumossa ja ne joiden tavoite on kaiken korjaaminen ja asioiden kuntoon laittaminen jää oman edun tavoitteluksi, kaiken peittelyksi hyvän asian varjolla. Vainot ovat alkaneet tasavertaisuuden nimissä. Me hyväksymme tasa-arvon havittelussa käytetyt aseet osana arkipäiväistä mentaliteettiamme. Me hyväksymme sen, että nouseminen "tasa-arvoon" sisältää ajatuksen alistamisesta ja luokkajaosta. Me emme näe itseämme ihmisinä vaan naisina, miehinä, työläisinä, työttöminä jne. Jotkut meistä näkevät itsensä myös gangstereina, menestyjinä, omistajina jne.

Ihminen on kaiken tämän sivutuote. Tarkoitan tällä, että mitä on olla ihminen? Mitä ihminen kuvaa sinulle? Minkälainen ihminen sinä olet; tämä on se mitä meidän pitää olla; Minkälainen ihminen? Me olemme kyseenalaistaneet inhimillisyyden syvimmän olemuksen; ihmisen sinänsä. Mutta voinko minä ajatella näin? Voinko minä ajatella, että ihmisyyden alistaminen jaetun inhimillisyyden piirteiden alle ei ole inhimillisyyden syvintä olemusta? Kyllä minä voin. Ja ihan syystä. Koska tällaista voidaan kysyä, voidaan olettaa, että inhimillisyyden alistaminen inhimillisyyden syvimmän arvolatauksen "ihmisen sinänsä" alle on mahdollista, samaan tapaan kuin inhimillisyyden alistaminen minkä tahansa arvolatauksen alle. Voidaan olettaa, että minun määritelmäni siitä, että ihminen on pohjimmiltaan unohdettu asia/olento määriteltäessä ihmistä on hyväksytty määritelmä. Ongelmaksi tässä kuitenkin muodostuu se, että voimmeko me hyväksyä sen, että minä väitän tämän asian unohtuneen luotaessa ihmiselle selviä statusmerkityksiä, arvohuipentumia samalla, kun ollaan unohdettu, että ihmisen syvin merkitys on ihminen sinänsä.

Kyllä me voimme, koska me voimme olettaa, että arvolatauksien merkitys on sinänsä oleellinen asia määriteltäessä olevan perustaa. Mutta tässä me joudumme pysähtymään asian alkulähteelle, eli ihmiseen sinänsä. Asiaan jonka minä väitän ihmisten unohtaneen. Asiaan jonka unohtaminen on tulossa kalliiksi kaikille lajimme edustajille. Miksi näin? Ihminen sinänsä on tärkein. Siitä yksinkertaisesta syystä. Lajin säilyminen on tärkeintä ja tällä hetkellä laji ei ole säilymässä. Se on pirstoutunut niin pieniksi osiksi, että sen yhdistäminen lajin säilymiseen on menettänyt merkityksensä. On vain partikkelien säilymistä tukevia malleja. Pseudoilmentymien syvin olemus. Mutta tämän ajattelutavan takaa löytyy tietenkin lukematon määrä oletuksia, joiden mukaan pseudoilmentymät, partikkelit ovat oma olemassaolonsa ja merkityksensä, ja todennäköisesti näiden ilmentymien olemassaolo luo jotain uutta olemassa olevan todellisuuden rinnalle. Eikä asia jää tähän vaikka kuinka puolustelisi.

Olemassaolo on sopeutumista, sanotaan. Olemassaolon mahdollisuus on sopeutumista uuteen. Ja siinä kaikki. Mutta tapahtuuko se ainoastaan pseudoilmentymien, partikkeleiden kautta meidän lajimme hyväksi? Keihäänkärki on keihään terävin osa. Jokin tässä rakennelmassa on menevä ensimmäiseksi lävitse. Jokin tässä rakennelmassa on suunniteltu sitä varten. Muut tulevat kyllä perässä. Mutta onko se niin? Kuvaavaa on se, että käytin esimerkissäni sanaa "keihäänkärki". Hallitseminen on aina tapahtunut perimmäisen pelotteen avulla. Kuolet jos et tottele. Hallitseva osa onkin poikkeuksetta se alue, se kulminaation piste, jossa kaikki kääntyy päälaelleen. Kun 99% väestöstä katsoo eteenpäin, niin hallitseva elin katsoo taaksepäin. Ja siinä on sen merkitys. Pitää "järjestystä" yllä. Mutta tekeekö se tämän itsensä hyväksi, vai kaikkien hyväksi itseään varten?

Vastausta ei tarvitse miettiä kovinkaan kauaa ymmärtääkseen, että yleinen hyvä on kaikkien etu sellaisessa maailmassa, jossa valtaapitävien menestys on taattu ainoastaan hallittavan kansanosan hyinvoinnista. Tilanne muuttuu, kun aletaan puhumaan maailmanmarkkinoista, joissa ei ole niin väliä sillä, kärsiikö jokin osa ihmiskuntaa välinpitämättömyydestä tuolla puolen maailmaa. Poissa silmistä on yhtä kuin poissa mielestä. Palataan kuitenkin tähän keihäänkärki teoriaan. Keihäänkärki ei missään nimessä ole hallitseva elin. Se on se osa, jota hallitseva elin käyttää hyväkseen omien etuisuuksiensa ajamiseksi. Tätä mallia ei voida kuitenkaan hyödyntää missään muualla kuin siellä, missä tälle mallille löytyy suurin käyttäjäkunta. Tässä puhutaan tietenkin kaikesta siitä osasta jota voidaan hallita pelolla, alistamisella, väkivallalla ja hyvinvoinnin luomalla illuusiolla kuolemattomuudesta ja itsevallasta.

Ei tarvitse olla suurikaan ajattelija huomatakseen, että television edessä istuminen päivästä toiseen, kaupassa käynti ja päivittäistarvikkeiden ostaminen, rakkaidensa parissa oleminen ja yletön tuhlailu on paljon mukavampaa, kuin 10m2 sellissä oleskelu vuodesta toiseen, tai yleinen halveksunta perusteltuna sillä, että "me muut joudumme maksamaan sinun tekosistasi nyt kalliimmin". Kysymykseen siitä, miksi rikoksia tehdään, voidaan vastata varmasti miljoonalla tavalla, mutta tässä minä esittelen vain muutaman syyn. Me asumme yhteiskunnassa, jossa sosiaalinen paine vaatii kansalaisilta tiettyä statusta, tiettyä arvomaailmaa, jotta jokin tietty arvomaailma säilyisi. Tämän arvomaailan laatija ei ole perustanut näkemystään kuitenkaan sille ajattelumallille, että yhteiskunta toimisi tasa-arvoisesti todellisuudessa. Tämä arvomaailma toimii suojellakseen paremmin menestyvän puolen oikeutta menestyä paremmin, jotta heidän menestyksestään voitaisiin hyötyä alemmilla tasoilla. Ja sitten taas heidän alapuolellaan on niitä, joiden pitää tulla toimeen tämän tason toimeentulosta. Tämän ryhmän alapuolelta löytyy se kansanosa, jonka toimeentulosta on pidettävä huolta, yleensä tekemällä työtä heidän parissaan ja heidän hyväkseen. Ei ole ihme, että suurin osa tämän tason ihmisistä on juuri niitä, joita viruu vankiloissa mitä ihmeellisemmistä syistä, joista muutamia mainitakseni ovat esim. varkaudet, murhat, raiskaukset, pahoinpitelyt jne. Tätä ajattelutapaa voidaan jatkaa niin pitkälle, kun tulee vastaan se ihminen, joka on "maailman hyödyttömin ihminen". Se, joka tulee toimeen kaikkien muiden toimeentulosta. Esittämäni rakennelma suosii epäjohdonmukaisuutta, sillä rakennelman merkitys piileekin nyt kaksoisarvolatauksessa. Maailman hyödyttöminen ihminen tulee toimeen kaikkien muiden ihmisten hyvinvoinnista siksi, että hänellä on siihen mahdollisuus. Ihminen sinänsä pyörähtää haudassaan kun sanon tämän, mutta ihminen sinänsä ei ole olemassa. On vain tapoja, joilla on inhimillisiä piirteitä. Ainoana todellisena inhimillisenä piirteenä voidaankin pitää epäinhimillisiä tekoja, niitä tekoja joita vain inhimilliset olennot voivat tehdä. Tämä tietenkin vain sillä oletuksella, että me olemme tällä planeetalla ainoita inhimillisiä olentoja. Maailman hyödyttömin ihminen on ihmisistä se, joka on enemmän "ihminen sinänsä" kuin kukaan muu lajimme edustajista. Ihminen sinänsä on vapaa tahto, ja hänellä on mahdollisuus toimia itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Se, mihin hän kohdistaa tämän tapansa toimia, on osoitus hänen mielekkyydestään toimia "ihmisenä sinänsä".

Se, että tämä ihminen on arvoasteikossa kaikkien muiden alapuolella, ei pidä sinänsä paikkaansa, sillä alapuolelle kohdistuu suurin rakenteellinen paine. Ongelmaksi muodostuukin, että miltä pyramidin tasolta löytyy se ryhmä, joka tulee toimeen kaikkien muiden olemassaolosta, toimeentulosta, kärsimyksestä ja hyvinvoinnista? Onko maailman hyödyttömin ihminen rakennelman alhaisin, vai menestynein tekijä, ja ennenkaikkea se, mihin hän suuntaa omien toimiensa merkityksen.

Olen tutkinut useamman päivän ajan johtomerta kirjahyllyni takana. Oikeastaan se on kasa erittäin kauniita johtorykelmiä, joiden suunta vie tietokoneelta seinään ja seinästä joka puolelle asuntoani. Tuulee niin kovaa, että linnut lentää väärinpäin ulkona. Tässä ajassa ja paikassa on tultava ihmiseksi, ettei liidä niiden matkaan. Tammela nukkuu kesken päivän. On kuuma, vaikka tuulee. Minun pitäisi lähteä johonkin. Olla hetki hiljaa ja miettiä. Tai sitten vain kuunnella liikenteen resonoivia ääniä katujen muodostamien kanjonien seiniltä. Kuinka moni tulee ajatelleeksi, että jos kaupunki täyttyisi vedellä, niin kaikki kaduilta huuhtoutuisi jonnekin järven pohjaan. Ehkä merelle asti.

Päässäni soi "you will fly alone". Se ei ole musiikkia vaan mantra. Ulos ei ole asiaa ennenkuin on käynyt jossain muualla. Musiikki on jazzia parhaimmillaan. Miten löytää täältä kohtuus ilman että on aloittanut kaiken alusta? Yritän puhua asiaa itselleni, mutta sanoja on vaikea muodostaa kun ei ole pintaa josta ne tulisivat takaisin. Vieläkään ei sada, eikä minulla ole ollut kylmä aikoihin. Näiden seinien sisällä pitää hengittää vain ulospäin. Yhtä kaikki; minun on tehtävä päätöksiä, joiden kanssa toimeentuleminen vaatii epäjärjestystä sellaisessa maailmassa, jossa metrejä mitataan rutiineilla. Mikä sen naisen nimi oli, johon tutustuin 2003 sinä yhtenä iltana? Se oli Minna. Minä näin sen tänään. Se oli mennyt naimisiin ja sillä oli vuoden 2008 mallia oleva auto. Sillä se leveili minulle. Se sanoi, että "hyvin menee". Minä sanoin, että minulla ei nyt ole varaa edes leipään, niin se nauroi minulle. Pitäisi saada jostain sen verran rahaa, että voisi ostaa kahvia ja leipää. Työntekeminen tulee nykyään niin kalliiksi, että elämiseen ei oikein meinaa riittää. Joskus nuorempana minä varastelin ruokaa kun kaikki rahani menivät vuokraan. Silloin minä olin työtön ja luin kirjoja kaikki päivät. Silloin minä osasin kirjoittaa runoja ilosta, kun mitään muuta ei uskaltanut toivoa.

Minkälainen päivä tulee huomisesta? Palkka tulee vasta kuun lopulla. Vielä pitäisi siis sinnitellä. Ehkä minä kestän. Onhan minulla makaronia ja tonnikalaa. Ketsuppi loppuu pian. Ylihuomisesta eteenpäin pitää siirtyä käyttämään polkupyörää työmatkoilla. Työpäivät pitenevät tästä syystä melkein kaksi tuntia, mutta toisaalta; se tarkoittaa että joka päivä on kaksi tuntia vähemmän aikaa olla tekemättä mitään. Minä näen usein unta kaloista, joiden perhe on kuollut auto-onnettomuudessa. Sitten minä esitän suruvalitteluja kalaperheille, eikä minusta tunnu edes pahalta. Miten kuolemaan pitäisi suhtautua? Mitä on elämä syntymän ja kuoleman välissä? Sellaiselle ihmiselle, joka ei usko Jumalaan, sen pitäisi olla kaikki kaikessa, mutta yleensä se on juuri päin vastoin.

Täytyy elää enemmän.

Kun minä herään tällaisena aamuna en ymmärrä miten kenelläkään on aikaa olla ja istua. Kuinka kukaan ehtii "nauttia aamupalaa". odellisuudessa nauttiminen on kaikonnut kaikesta arkipäiväisestä toiminnasta, ellei sitten arkikieltä lueta osaksi todellisuutta. Arkipäivän asteikolla kahvin nauttiminen on pakollinen paha, joka pitää suorittaa ennenkuin jaksaa lähteä ulos. Kolumnin nauttiminen päivän lehdestä on sula mahdottomuus, mikäli aikoo ehtiä töihin. Olen vajonnut täysin nautintotyhjälle vyöhykkeelle, jossa todellisuutta mitataan televisiosarjojen juonenkäänteillä.

Roikkuminen menneessä on kiinni tästä hetkestä, mutta toisinaan minusta tuntuu, ettei tätä hetkeä ole. On vain tämän hetken merkitys jossain todellisuuden ulottumattomissa. Kaiken nimeämisestä konkretian keinoin on tullut teorian kannattavin voima; teorioilla rakennetaan käytäntöjä, joiden merkitys jää teoreettiselle tasolle. Se on kuulemma ihmismäistä toimintaa ja kuvastaa ihmisen merkitystä luomakunnan kruununa. Televisiossa puhutaan kieltä, jota kukaan ei ymmärrä. Kuolinilmoituksia ei erota mainoksista ellei katso hintaa. Minkälaisen maailman me omistamme? Mitä siihen kuuluu?

"Poliitikkona on Suomessa yhä turvallista olla, mutta turvajärjestelyihin kiinnitetään entistä enemmän huomiota, kertovat poliitikkojen turvallisuudesta huolehtivat ammattilaiset." Kirjoittaa aamun helsingin sanomat.

Minä kirjoitin noin vuosi sitten, että "politiikan suosio on nähtävissä poliisien määrästä kadulla". Mitä enemmän tarvitaan kansakunnan suojelioita kaduille, sitä happamampaa, mädäntyneempää on poliittinen ilmasto. Sitä huonommin kansa voi.

Tämä ei ole uutta. Tästä ollaan puhuttu aikaisemminkin. Todellisuuden mittarilla tutkailtuna politiikka edustaa pelkästään itseään; ihmiset politiikan ulkopuolella kärkkyvät armopaloja ja saavat sen mitä ansaitsevatkin. Valitsemmeko me kansanedustajat edustamaan asiaamme?

Minun näkemyksemme asiaan on, että me valitsemme meitä itseämme, omaa ajattelumalliamme vastaavan illuusion kollektiivisesta maailmasta, jossa muut edustavat meidän rakennelmaamme.

Rakannelmaa on kuitenkin kasattu alusta pitäen ylhäältäpäin. Pohja alkaa pettää, ellei ole pettänyt jo.. ja kaikki mikä on päällä, kaikki mikä "vaatii tulosta", painaa päivä päivältä enemmän. Pyramidimme on kääntynyt ylösalaisin; se seisoo terävä kärki alaspäin. Ongelmana tässä on kuitenkin se, että terävä kärki on tekijäpuoli.. leveä kärki edustaa omistajia.

Tällaisesta rakennelmasta hyötyy useimmiten se ryhmä, joka takaa asioiden jatkumisen tässä illuusiossa, joka siis oikeastaan edustaa realismia tänä päivänä. Mutta asiat eivät ole millään tavalla muuttuneet. Luokkajako on kantava trendi; aina on ollut herroja ja orjia, tätä nykyä herroja on vaan paljon enemmän kuin orjia.

Minäkuvan vääristyminen on niin yleistä, ettei se ole enää lainkaan huono asia. Tutkimusten mukaan vääristynyt minäkuva on menestystä suosiva tekijä tämän päivän yhteiskunnassa. Menestyksen avain on toisten häviäminen menestyksen kilpajuoksussa.. ja tämä mahdollistaa "haaskalintujen" lisääntymisen yhteiskunnallisena ilmiönä, sillä kun jokin taho menestyy, on hänen menestykselleen hyödyntäjiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että nämä menetyksen nuoleskelijat olisivat väärässä kärkkyessään armopaloja. Eivätkä ole menestyneet tahotkaan; se on vain yhteiskuntamallimme, joka suosii pisterealismia. Pisterealismi on kehittämäni sana, joka tarkoittaa sitä, että yhteen kohtaan syntyy piste, joka alkaa laajenemaan oman ideansa ympärille.

Keskipiste pysyy selvimmin havaittavana ja tummimpana alueena pisterealistisessa ajattelutavassa. Kaikki pisterealistisen ajattelutavan ulkopuolella on vaaleampaa. Itseasiassa; mitä kauemmas ajattelutapa lähtöpisteestä leviää, sitä vaaleammaksi käy yhtenäinen väri, joka tässä tapauksessa edustaa siis pisterealismin perusajatusta. Mutta ainoa asia mikä pisterealistisessa ajattelutavassa hallitsee koko käsitekarttaa on lähtöpiste, ja näitä lähtöpisteitä on useita. Mitä useampi lähtöpiste, sitä selvemmäksi käy lähtöpisteiden merkitys, sitä laajemmaksi leviää lähtöpiste. Loppujen lopuksi kuvio on niin levinnyt, että lähtöpisteet ovat vallanneet lähes kaiken, eikä niitä enää juurikaan erota toisistaan.

Nopeasti voisi tietenkin ajatella, että tähänhän sen pitääkin päätyä. Kaikki ovat hallitsijoita? Eikö vain? Kaikki ovat itsensä hallitsijoita. Mutta koska ja milloin se riittää? Jonkun pitää tehdä työ, ja individualismi toimii ainoastaan silloin, kun muut palvelevat yksilön merkitystä siinä illuusiossa, jota me kutsumme individualismiksi.

Suomalaisesta politiikasta pitää kuitenkin mainita se, että suomessa poliittiset henkilöt, ministerit, kansanedustajat, jopa presidentti.. voivat kulkea melko vapaasti alueilla, joihin heidän vastaavat virkaveljensä, kollegansa esim. Yhdysvalloissa eivät koskaan uskaltautuisi. Näin ainakin näennäisesti. Tämä on siis ainakin se mitä meidän on annettu ymmärtää. Todellisuus on kuitenkin jotain ihan muuta, ja siihen kajoaminen olisi suomalaiselle mentaliteetille nousemista "isää vastaan". Mielummin me tottelemme ja nöyristelemme, kuin todella lähtisimme vastustamaan päätöksiä. Me emme näe ongelmaa siinä, että armopalat joita "ylhäältä" putoaa.. pienevät, koska meillä on mahdollisuus ostaa ulkomaisia merkkivaatteita, joiden laatu on vessapaperin tasoa. Me emme valita, vaikka ruuan hinta on kuusinkertaistunut viimeisen kuuden vuoden aikana. Ei. Me hyväksymme hiljaa sen, että hinnat maailmalla ovat nousseet. Mutta näkeekö tässä kukaan ristiriitaa? Me liityimme liittoon, joka nosti reilusti elinkustannuksiamme ja tuplasi, ellei jopa triplannut johtoportaan, päättäjiemme palkat? Ja se joka väittää vastaan, voi tutustua palkkakehityksen sekä elämiskustannusten suuntaan tämän liittymisen jälkeen.

Minä en vastusta EU:ta, ja vielä vähemmän minä vastustan systeemiä jossa elämme. Tämähän on varsin hulppeaa ja mukavaa elämää. Kaikki on käden ulottuvilla ja heti saatavilla. Täällä ei toistaiseksi voi kuolla nälkään.
Mutta tulevan merkit ovat selvillä ja ne huolestuttavat..
..mutta toisaalta.. maailmassa ihmiset tulevat paljon vähemmälläkin toimeen, joten ei huolta.

Alle dollarilla per. päiväkin kuulemma selviää.

Kärsimys on kasvattavaa, ja ennenkaikkea kärsimys on ymmärrystä lisäävä asia. Mitä enemmän ihminen kärsii, sitä tietoisemmaksi hänen kerrotaan tulevan ympäristöstään. "Ajattelen siis olen" tokaisi René Descartes oman Kartesiolaisen kehänsä nollaukseksi. Hän teki sen ihan varmasti saadakseen pillua joltain maksulliselta katunaiselta, ja ymmärsi vasta myöhemmin sen merkityksen. Filosofit eivät ole tylsää porukkaa. Kuluttajat ovat. Eilen yöllä minä nukuin kaksi tuntia. Heräsin siihen kun ovisummeriani soitti "moi". Filosofi olisi kiivennyt suoraan parvekkeelleni ja pyytänyt lupaa polttaa kolme vuotta vanhat tupakan jämäni tuhkakupeista, vaikka todennäköisesti hän ei oikeasti polttaisikaan. Ystäväni Lassi oli tällainen mies. Se oli luonteeltaan filosofi. Minä kaipaan Lassia. Me emme ole pitäneet aikoihin yhteyttä, koska se oli oikea tapa lopettaa taiteellinen avioliittomme. Ja ei. Me emme olleet oikeasti aviossa. Teimme yhdessä musiikkia ja taidetta, josta ei koskaan tullut taidetta muille kuin niille, jotka saivat tekemistämme asioista syyn sanoa tekemiämme asioita "huonoksi taiteeksi". Itseasiassa; me emme koskaan kutsuneet musiikkiamme, elokuviamme tai yhteisiä ideoitamme taiteeksi. Ne olivat jotenkin vain asioita, joiden tekemiseen tuli päädyttyä.. ilman mitään syytä. Heräteostoksia platonisella tasolla.
Lassista pitää tosin sanoa, että se poltti, joten se olisi todennäköisesti polttanut parvekkeellani olleet tupakantumpit jostain paljon salaperäisemmästä syystä, mutta käytännön filosofian tasolla syy tällaiseen toimintaan ei olisi pienentynyt lainkaan. Sateet ovat saapuneet. Niillä ei ole mitään merkittävää sanottavaa nyt kun on vielä kuivaa.

Suihkussa ollessani mietin, että pitäisikö minun jatkaa lääketieteen/hoito/terveysalan parissa opiskelua vielä paljon pidemmälle. Tämä on mielenkiintoinen, mutta niin hyljeksitty ala, ettei tätä alaa tarvita ennenkuin tätä alaa todella tarvitaan. Hoitotyön tekijöiden lakon laittomuutta perusteltiin sillä, että lakko on hengenvaarallinen kansalaisillemme. Palkankorotuksien älyttömyyttä perusteltiin kuitenkin sillä, että hoitohenkilökunta ei ansaitse parempaa palkkaa niin merkityksettömästä työstä, kuin mitä he tekevät. Näkeekö kukaan tässä minkäänlaista ristiriitaa? Sellainen ala, jonka lakkoa ei voida hyväksyä, koska se olisi hengenvaarallinen kansalaisillemme.. ei ansaitse palkankorotusta tekemästään työstä, koska työpanos on niin pieni ja merkityksetön? Minä näen tässä jonkinlaisen ristiriidan, mutta ehkä se on vain minun näkemykseni asiasta.. sillä minähän työskentelen alalla.

Minä muutan 2009 syksyllä Hämeenlinnaan opiskelemaan. Sitten minusta tulee ihminen. Tai en minä tiedä. Sitten minusta tulee opiskelija, joka on oikeastaan lapsi, jos puhutaan ihmiskielellä, tai sen merkityksillä. Lokit opettavat poikasiaan lentämään, joten kaupungin miehet tulevat ja rikkovat lokkien pesät. Saarikoski kirjoitti joskus siitä kuinka lapset heittää kävyillä metsässä sienet rikki; minä näen sen 50metrin päässä elävästi. Kaupungin miehet rikkovat lokkien pesiä. Poikaset ovat jo lähteneet pesistä. Puistopuiden väri ei ole täällä vihreä vaan ruskeanharmaa. Niiden Lehdet kuitenkin on vihreitä.

Nykänen joutui sairaalaan sydänongelmien vuoksi. Se on hypännyt kai ihan liian monta hyppyä. Nyt se aikoo jatkaa elämäänsä ihmisenä. Sen kohdalla voidaan puhua kuluttajien typeryydestä. Niin se menee. Nykänen edustaa samoja arvoja kuin 80% suomalaisista. Siksi se on tuollainen. Omituisinta tässä on kuitenkin se, että helpompi on löytää se 20% joka ei "missään nimessä edusta samoja arvoja kuin Nykänen". Minä en kuulu kumpaankaan ryhmään. Mielestäni on helvetin tyhmää kuulua johonkin ryhmään vain siksi, että ryhmä on olemassa.

Suurin osa suomalaisista on tällaisia ihmisiä, jotka eivät kuulu johonkin ryhmään. Ja minä en kuulu tähän porukkaan, koska minua voidaan kritisoida aitoudesta. Ehkä jopa sanoa tyhmäksi jääräksi. Pisarat muodustuvat sumusta ja meret muuttuu sumuksi. Ja se on ainoa asia mikä merkitsee. Suurin osa ihmisistä sisältää 80% vettä, tai nestettä, joka on enimmäkseen vettä. Tähän ryhmään minä kuulun. Ehkä meissä on siis jotain samaa kuitenkin. Näkemykset vaihtelevat ja sillä on merkitystä. Se erottaa meidät toisistamme. Minä olen vapaa, älykäs ja idiootti. Sinä olet varmasti jotain ihan muuta. Ja se erottaa meidät toisistamme, mutta samalla se on ainoa meitä yhdistävä tekijä. Mikään ei ole oikein sen enempää kuin väärinkään, jos ajatellaan metamorfisella tasolla, tai realistisesti, niin päädytään siihen, että kärsimys ei lisääkään tietoutta. Ei yhtään sen enempää kuin nautintokaan. Nautinto ei lisää tietoutta yhtään sen enempää täydellinen passiivisuus, tunnottomuus, tai tunteettomuus.. suuret tunteet tai oleminen. Ehkä joku saattaa havaita tässä minun kartesiolaisen kehykseni. Minä puhun kaiken olemassaolosta.

Kaiken olemassaolo on vahvuus siinä missä se on heikkouskin. Sillä ei siis ole merkitystä sen enempää kuin siksi, että sillä olisi jokin suurempi merkitys.

Kaikki on, sillä selvä. Asioiden olemassa oleminen on merkityksellistä. Me emme halua tietoisuutemme, arvomaailmamme, jäävän messutapahtuman tasolle.

Normaalin päivän arvoitus on siinä, kuinka vapaaksi sen saa tehtyä yrittämättä tehdä siitä mitään. Eilinen oli juuri sellainen päivä, jolloin mikään ei onnistunut sen enempää kuin täydellisesti. Aamulla töissä uumoilin illasta tulevan varsin tylsä, mutta juotuani ensimmäiset kolme olutta työpäivän jälkeen, ilta näytti aivan joltain muulta kuin tylsältä. Oluesta siirryin suoraan punhaviiniin ja punaviinistä viskiin. Loppujen lopuksi huomasin olevani alasti parvekkeellani ja huutamassa lintujen kielellä linnuille salaisia asioita tai ainakin matkimassa lintujen tapaa laulaa. En ole kovin varma. Se mitä tapahtui illalla.. tapahtui tai ei. Mitään en voi varmuudella sanoa. Linnut laulavat edelleen ja aurinko paistaa. Maailmalla syttyy kohta uusi sota, eikä kukaan halua estää sitä pistämällä päättäjiä etulinjaan. Yöllä kävin kahdesti paskalla. Kaikki on elossa. Minä pelkään ensi yötä.

Helena viestitti joskus aikaisemmin päivällä, että hän tarvitsee rahaa. Normaalisti lainaisin hänelle rahaa, ja niin tein tälläkin kertaa. Aluksi tappelin tyttöystäväni kanssa puhelimessa siitä, kuinka me tappelemme nykyään kaiken aikaa. Sitten päätin aloittaa todellisen juopottelun ja soittaa tai viestittää hänelle hieman myöhemmin uudestaan. Loppujen lopuksi päädyin yöllä lähettelemään usealle ihmiselle sisällöltään salaisuuksia sisältäviä viestejä. En kuitenkaan tajunnut sitä sillooi tehdessäni niin, mutta näin jälkeenpäin ajatelle minä lähettelin idioottimaisia tekstiviestejä ihmisille, joita en ole nähnyt vuosiin.. tai ainakaan päiviin. En tiedä. Viestien sisällöstä minulla ei aamulla ollut minkäänlaista aavistusta. Onneksi Teija kuitenkin viestitti ja kertoi että olin lähettänyt hänelle viestin, jonka sisältö oli omituinen ja sisälsi salaisuuksia, joita hän ei voinut ymmärtää. Anni ei ollut myöskään ymmärtänyt lähettämieni tekstiviestien sisältöä.. eikä ollut Taijakaan. Naiseni oli ymmärtänyt, että olin ollut ryyppäämässä.

Missä me olimme eilen. Aluksi Petri tuli asunnolleni. Istuskelimme ja joimme alkoholia kohtuuttomia määriä. Sitten oli vuorossa miesosio, jonka aikana katselimme Bear Gryllsin seikkailuja Amerikan Yhdysvalloissa, jossain rajaseudulla.. ja kehuimme itseämme, kuinka mekin selviäisimme syömällä tuhatjalkaisia ja lohta. En ole täysin varma, mutta muistaakseni kokeilin soittaa Riders On The Storm - kappaletta uruillani vasta sitten, kun promillemääräni oli kivunnut lähemmäksi kolmea promillea. Tai mistä minä tiedän. Siltä minusta tuntui mitattuani promillemääräni promillemittarilla.

Alebaarissa opetin Petrille kuinka naisia isketään. En tosin muista miten, mutta muistaakseni kerroin oivia iskurepliikkejä naisten iskemiseen. Tässä vaiheessa olimme siis siirtyneet jollain tapaa älykkäästä miesjutustelusta syvälliseen miesmentaliteettiin. Siihen jota kaikki naiset inhoavat, paitsi hyvännäköiset ja älykkäät naiset. Sellaiset naiset, joiden kanssa on ilo keskustella. Sellaiset naiset, jotka kokoavat vapaa-aikansa ratoksi palapelejä tai kutsuvat miesystäväänsä ääliöksi.

Alebaarista lähdön jälkeen meillä oli iso ongelma. Aloimme olemaan niin humalassa, että seuraavan paikan pitäisi olla sellainen, johon pääsemme varmasti sisälle. Portieerit ovat siinä mielessä pikkusieluisia runkkareita, etteivät he päästä humalaisia sisälle baariin, koska humala on aina väärin ja inhottavaa. Se on inhottavaa ja irstasta. Hikisiä naamoja ja piimäntuoksua hengityksessä. Tuijottavia silmiä ja mitäänsanomattomia letkautuksia. Kaikkea sitä mitä parisuhde tai politiikka ei ole. Joka tapauksessa; tärkeintä oli siis löytää baari, johon pääsisimme sisälle ilman, että portieeri estäisi aikeemme juopua lisää. Kävimme useammassa baarissa kääntymässä, kunnes löysimme sen baarin johon saatoimme hetkeksi pysähtyä. Sputnik. Ennen sputnikiin menoa kiertelemille kuitenkin ratinan omituisia rantakatuja syyttäen vastaantulijoita lähes kaikesta mahdollisesta ja keskustellen filosofian syvistä pseudoilmentymistä. Tyypillistä "meidän porukan" kesken. Ystäväni ovat kaikinpuolin älykästä sakkia.

Sputnikissa päädyin jonkinsortin väittelyyn siitä, että analysoinko minä kaikkea vai en. En muista tarkalleen miksi päädyin moiseen väittelyyn, mutta lopulta Marianne tuli paikalle ja pelasti päiväni kertomalla, kuinka päädyn aina kaikkien kanssa väittelyyn ja alan lopulta analysoimaan ihmisiä oli heissä sitten analysoitavaa tai ei.

Lopulta minut heitettiin pihalle sputnikista. Ilta oli ollut loistava. Oksensin sputnikin miestenvessaan neljästi, kadotin puhelimeni, jonka löysin sitten kotiinpäästyäni, söin raakaa kalaa ja tappelin naiseni kanssa.

Olen palannut kotiin. Maailma pyörii ja huomenna on perjantai. Jossain kaupungissa on juhlat. Minulla ei ole ollut aikoihin kylmä.