Blogi

Kesä.
Aamu.
Miltonin kadotettu paratiisi.
Missä ikkunassa. Minun silmäni.
Tämä on katkottua viisautta.
Ulinaa, Jazz, Jazz, Jazz.
Dave Brubeck; far more blue.
Kadulla. Ulkona.
Kesä.
Miltonin kadotettu..
paratiisi.

Dave Brubeck - Far more drums.
Se ui pitkin pöydänpintaa
niillä äänillä, joilla menneet tanssijuhlat JÄRJESTETTIIN.
siniset vaatteet
Ilmeissä hämmästystä
niissä
minä olen sinussa. Ulkopuolella avoin. Kuilu.
Ulkona,
siellä.
Sisäsyntyisyys on
kaunista kun kasvaa
iloisemmaksi.

Kuinka väärin se on että kaikki on oikein.
Minun sormeni hyppäävät näissä väärinpäin.
Ulkona.

Ei koskaan sisällä
ei enää

Kalamaisiin vaatteisiin sonnustautunut
myrskyn alla
merenpinta nousee
metsän tasolle.

odotan sitä hetkeä, jolloin
kaikki taas alkaa uudestaan.

Voiko mitään lukea kunnolla
rytmissä.
onko missään niin selvää rytmiä kuin tällaisessa
jossa kaikki on aina ollutkin.
Katselen aamulla

kuinka
kaupungin kadut valuvat viemäreihin.

Tänä päivänä aivan yllättäen
Minä istun ja kuuntelen kuinka
Jazz soi. Naapurin nainen.
Huutoa. Missä metsässä sinä olet
Kasvimaan alakuloiset neekerit.
Minä katson kuinka ne kantaa
Mustaa nahkasäkkiä olallaan
Ja ajattelen, että siinä on sellainen
Malli tulevalle, josta niiden pitäisi
Luopua.

Ilmastointiventtiilin luukusta kuuluu
Kuinka talo puhuu tuhannella äänellä
Eilisen päivän meiningeistä.

Minua ei hymyilytä näin suihkun
Jälkeen ollenkaan kun olen kostea.

Taulut roikkuu seinillä epäjärjestyksessä.
Rumpusoolo. Takoo niin kuin musta sydän etelässä
Joskus. Jazz. Pohjamudassa makaa maailman kaunein
Lapsi. Sieniä silmissä.
Linnut laulaa etelän laulua.
Hullu huora, neekerihuora, natsihuora!

Minä olen jazzari siinä missä sinäkin, sanoo eräs
Ja kasaa sanomalehtiä ikkunalaudalle. Tekisi
Mieli tanssia kanssasi näillä askelilla. Ja sitten
Kaikki pysähtyy hetkeksi. Minä en ole ollut täällä
Tänään ainakaan. En muista. Kuka sinä olet. Tämähän käy hienosti, huutaa
Kätilö kun äiti on kuollut synnytyksessä sellaiseen asentoon, että
Se näyttää salaattipöydältä jolle on levitetty sisälmyksiä.
Yksi
Kaksi
Kolme

Sitten täysi hiljaisuus. Mikä sinun nimesi on, on yleensä viimeinen
Asia, jota kysyn. Miksi? Koska se on merkityksetöntä.
Veitsen värinen ikkuna. Onko kukaan koskaan kiivennyt sellaista seinää pitkin josta pääsee ainoastaan talon sisään kysyy talonmies. Minä olen Jumala, sanon puhelimessa.
Sitten ne hirttävät minut siihen asentoon josta Pietari tuli tunnetuksi ristillä.
Me puhuttiin hetki siitä kuinka Pascalin vaaka kumoaa Jumalan olemassaolon,
Kunnes minä sanoin, että laita siihen Jumalan paikalle hedelmä.
Naiseni keittää perunoita keittiössä. Minä istun ja luen raamattua. Täällä haisee vanha
Tupakka. Jazz. Gershwin. Ei se tehnyt jazzia. Suklaata ja punaviiniä. Kaikki mitä nainen tarvitsee on Vittu. Tiedättekin varmaan jo, että tein lapsen naisen kanssa, joka oli mielisairas sillä tavalla. Mahonkinen alusastia. Saippuakuplia kesäpäivänä. Odotettavia asioita.

Ja sitten.. täysi hiljaisuus.

Ennen aamua on pakko herätä, ettei mikään jää väliin. Sen tietää vain niinä aamuina, kun haluaa löytää jotain merkittävää tästä päivästä. Nyt on maa harmaa. Ei yhtään lunta maassa. Minä tein matkan etäiseen pikkukylään silloin kun lunta alkoi todenteolla tulemaan. Seuraavaksi minusta tuli kuumeisen houreinen ja istuin paluujunassa täristen ja peläten sydänkohtausta tai kuumehorkkaa, jonka aikana tukehtuisin tai teloisin itseni pahasti Junavaunun teräviin penkinkulmiin. Missä olimme silloin kun vettä satoi ja lähiseudun pato murtui puolessa tunnissa kokonaan, peittäen tulvavedellä alleen kaikki seudun pellot. Emme me asuneet näillä seuduilla silloin, mutta paluu menneeseen onnistui kaikin puolin helposti katsomalla metsäisiä pellonreunoja, joiden mätänevillä reunoilla kaatuneet puut ikäänkuin leijuivat vieläkin veden pinnalla, vaikka kaikki vesi olikin jo aikaa sitten kadonnut.

"Juna viheltää äänellä, jonka pitäisi kuulua kirkkaasti tämän vaunun sisään, mutta sen vihellys jää hyvin heikoksi. Mikään tuossa äänessä ei rohkaise ajattelemaan, että "minä istun junassa" tai että "tämä on junamatka jonnekin". Menneisyys on mennyttä ja tulevaisuus on kaikki mitä sen päälle, mitä sen jälkeen on tulossa. Tässä hetkessä kaikki on ei mitään niin pitkään kuin tämä hetki kestää."

Sinä päivänä satoi vettä. Heräsin aivan liian myöhään. Minulla oli asioita, joita piti saada valmiiksi paljon ennen iltaa, mutta mikään ei kannustanut minua saamaan itseeni tarpeeksi virtaa niiden asioiden tekemiseksi tehokkaammin. Välähdyksiä sieltä täältä. Minä kotonani, minä linja-autossa istumassa ja puhaltamassa ikkunaan sydämelle tai peace-merkille piirtoalustaa. Höyrystyneen ikkunan pinta on maailman silmä kaiken rakentamamme sieluun.

Ja sitten minä olen synnyinkaupungissani. Sataa vettä. Kaikki on märkää. Pitää mennä ostamaan Viiniä. En ehdi. Asioita hoidettavana. Seuraan hetken kuinka nuori tyttö puhuu puhelimessa riettain sanoin tulavasta viikonlopusta. Jos lapseni äiti saisi tietää kuinka paljon hän valehtelee itselleen lapsemme kautta, ei hän enää kestäisi omaa vajavaisuuttaan. Minä näen tuollaisessa tytössä oman lapseni ehkä kymmenen, kolmentoista vuoden kuluttua. Ja siitä minä en voi syyttää itseäni. Se on kaikinpuolin pelottavaa.

Koiraa ulkoiluttava nainen. Siniset toppahousut, mustat saappaat. Rusakan punaiset posket. Jotkut ihmiset eivät näytä ihmisiltä mitenkään erityisen selvästi. Niin.. ja tietenkin; hupputakki. Siinä minun kotiseutuni lapsuusnäkymä.. 27vuotta sen jälkeen kun olin viisi vuotias.

Jossain menee ambulanssi. Linnut eivät ole laulaneet nyt kolmeen kuukauteen. Talvi tekee tuloaan ja ne ovat olleet tarpeeksi kaukaa viisaita ja kuolleet pois ennen kuin lehdet ovat edes kokonaan pudonneet.
Kesäisin niiden kanssa voi jakaa maailman. Yöt, illat ja aamut. Nyt ne omistavat kaiken sen minkä vuoksi me tehdään ikämme työtä ja menetetään joka ikinen aamu, päivä ja ilta, saavuttamatta minkäänlaista vapautta edes omassa porukassamme, saati oman päämme sisällä. Eivät ne jääneet tänne kastumaan kylmään sateeseen. Ei. Tai oikeastaan; miksi ne siitä meille kertoisivat.

Koiran haukunta hiljenee kaiken muun alle. Minkäänlaisia suuntaviivoja ei ole. Lapsuusaikojeni kotiseutu jää harmaan, viileän syyssateen peittämäksi. Tällaisina hetkinä maailma tuoksuu märän koiran ja kalan sekoitukselle; melkein puhtaalle.

****

"kuka minut tänne toi
kuka tänne toi
kuka maailman päälleni kaatoi?
kuka keksi sanat
syyttömyys
pysyvyys ja
puhdas läheisyys"

"vapauden jalat katkotut
ovet seisaallaan,
suut ristiin sidotut
niissä maisemissa
ei ole vapautta kun tietää
mitä vapaudelta haluaa
näiden aamujen alkaessa uudestaan"

Muutamia vuosia sitten kävelin kesäyönä metsätietä pitkin. Silloin ei satanut vettä. Oikeastaan siitä on nyt jo lähes kymmenen vuotta. En enää tarkkaan ottaen muista missä se tapahtui, mutta metsätie se oli.. jossain Kurun suunnalla. Olin eksynyt, mutta se ei millään tavalla tuntunut pahalta asialta. Metsät tuoksuivat sinä kesänä omituisen selvästi metsälle. Minä pidin siitä. Se otti minut valtaansa sellaisenaan ja minun oli vaikea pidätellä itseäni. Ehkä, ehkä jos se olisi osannut puhua jollain muulla kuin metsän tunnelmalla, se olisi rohkaissut minua kuuntelemaan sen aikaa, että olisin ollut varma omasta itsestäni sen läheisyydessä. Silloin minä tajusin ensimmäistä kertaa "sen" merkityksen.
Metsä hengittää ainoastaan ulospäin. Sisäänsä se imee salaa. Sitten kun me kaikki olemme menneet pois on metsä onnellinen.. mutta lopulta se kaipaa meitä pimeän samettisen vihreisiin öihinsä tanssimaan ja keksimään uutta maailmaa. Lapsiaan, joista ei koskaan tullut mitään muuta kuin Äitimaan vartaloa turmelevia, menestyksenhaluisia ja verenhimoisia opportunisteja. "Sen" merkitystä on lähes mahdoton selittää. "Se" vain on. Joissakin asioissa "sitä" on, joissakin ei. Ja ei; "Se" ei ole negatiivinen. "Se" on sopeutuva.

Ota aikaa yölle, älä etsi valoa - se kuuluu usein unissani. Ja siihen minä pyrin. "Sopeudu". Heikolla itsetunnolla varustettu ihminen ajattelisi, että "Sopeudu tai kuole", mutta todellisuudessa elämä on jatkuvaa sopeutumista. Ne jotka eivät sopeudu, sopeutuvat toisin. Kuolema.. kuolema on tylsä, kylmännihkeä tapahtuma, joka päättyy yhdeksässä tapauksessa kymmenestä yhtä merkittävästi kuin kolikoiden laittaminen säästöpossuun. En näe kuolemassa mitään niin merkittävää, että sitä ihailevat tahot olisivat millään tavoin arvostettavia.

Ota aikaa yölle - ole yössä läsnä. Valoa me tarvitsemme hallitaksemme yötä, ja se on lajimme suurin virhe. Meidän tehtävämme on elää. Levittää elämää. Sopeutua! Rakastaa elämää elämänä. Vielä kun itsekin oppisin tämän niin hyvin, ettei minun tarvitsisi joka käänteessä pysähtyä muistuttamaan itseäni siitä, niin olisin matkalla onnellisuuteen. Liian helposti tulee elettyä täysin eri elämää kuin todellisuudessa elää.

Minä käyn kokopäivätyössä, minulla on ihania työkavereita, minulla on mielenkiintoinen työ. Vapaa-aikani on tavallisen tylsää; minä kirjoitan, luen, keitän kahvia, juon kahvia, kävelen pihalla, pidän yhteyttä ystäviini.. harrastan lähes kaikkea mitä on mahdollista harrastaa; enkä ole vieläkään menettänyt kykyäni ihmetellä..

mutta "se"

vaikka joskus olenkin luullut käsittäneeni, että mitä "se" todellisuudessa on.. huomaan joka ikinen kerta törmätessäni "siihen", ettei minulla ole minkäänlaista mielikuvaa "sen" merkityksestä.

Minä tiedän olevani älykäs. Omistan laajan perustietopohjan, olen lukenut ja kiinnostunut elämästä. Ilmiöt ovat sopeutumisen arvoisia haasteita, ja siinä olen varmasti paljon suurempi kuin moni muu.

..Mutta..

minä en ole vielä valmis ymmärtämään "sitä".

"Ota aikaa yölle, ole yössä läsnä.
Tämän kuun alla
Näillä rannoilla, kun
sadepisarat tanssii merenpintaa.
On molemman puolen vapaudet meitä kaikki kiihottavia,
ennenaikaisia onneloita.
Anna aikaa hetki, anna hetki pimeässä,
sillä poistumisesta on tehty meille
todellinen huviretki.
Kun kaikki katsoo silmin vettynein sitä
joka vapaana makaa maailman sylissä
vailla ajan taikaa.."

Platonin luolavertaus kertoo, että meidän todellisuutemme on oikeastaan muotoja, jotka havaitsemme todellisuuden kuvina. Kehitteleminämme ajatuksina todellisuuden esiintymisestä sellaisenaan ideain maailmassa vailla epäilystä niiden todenperäisyydestä. Ei voida olettaa, että todellisuuden ulkopuolella olisi jotain mikä jää luolavertauksen ulkopuolelle ilman, että todellisuutta olisi. Merkitys luolavertauksessa on yksiselitteisesti se, että kaikki on olevaa siinä missä kaikki on jonkinlaista, tai jonkinkaltaista. Esimerkiksi Liekki.. on jonkinkaltainen. Se voidaan ymmärtää oman olevaisuutensa mukaan liekiksi juuri sellaisenaan ilman, että sitä tarvitsee selittää sen kummemmin, ilman että siirrytään kategoriasta toiseen. Jumalan olemassaolo on juuri Liekin kaltainen idea, joka synnyttää oman olemassaolonsa merkityksen sen mukaan mitä olemassa oleva tarjoaa meidän nähtäväksemme tai koettavaksemme Jumalan olemassa olosta. Asian selittäminen materialistisen maailman mittapuulla saattaa tuntua kuitenkin varsin typerältä, jopa hyökkäävältä niitä kohtaan, joille materian ulkopuolinen todellisuus on vain materialisoitavaa yleistodellisuutta. Mutta kuinka esittää kysymyksiä olevassa olevista asioista ilman, että niistä on jonkinlainen ymmärrys. Olen sitä mieltä, että totuus on vain paras mahdollinen vaihtoehto ja että kaikki on nimettyä, jonka vuoksi ideain maailman toteutuminen estää meitä ylittämästä materiaalisen todellisuuden rajoja. Kysymyksen asettelussa tapahtuu automaattisesti metafyysinen virhe, kun aletaan esittämään kysymyksiä, joilla ei ole vastausta, joiden pohjalta kysymyksiä voidaan esitää. Toisinsanoen; ei ole järjellistä, ideain maailman mukaista esittää kysymystä jolta puuttuu vastaus. Toisinsanoen; kysymyksiä ei ole olemassa ilman vastausta. Tässä voidaan mennä niin pitkälle, että on olemassa vain vastauksia joita kahlataan läpi kysymysmuodossa. Mutta tällöin päädytään juuri Platonin luolavertaukseen. Todellisuus ilmenee meille niinä piirteinä, kuin se todellisuudessa ilmenee, mutta vain niissä määrin joissa sen on järkevää meille esiintyä. Tämähän tarkoittaa loppuviimein sitä, että me olemme kaikki eläimiä, joilla on käsitys Jumalasta sellaisenaan ilman, että Jumalan merkitys muuttuu oleellisesti niiltä osin, joihin sen merkitys on koskaan perustunut tai tulee perustumaan. Olevan perusteet ovatkin siis juuri luolavertauksen mukaan olemassa ainoastaan ideain maailmassa, jonka mukaan kaikki ON, ilman, että mitään voidaan epäillä järjellisen maailman rajoissa. Mutta onko luolavertauksen ulkopuolinen todellisuus (?)merkitysarvoltaan olemassa olevaa, vai pyrkiikö se tasaamaan todellisuuden merkityksen aina omalle tasolleen; ideain tasolle? Rene Descartes on kirjoittanut "Ajattelen, siis olen olemassa!".

Kartesiolaisen Dualismin mukaan "sielu ja ruumis ovat erillisiä, ja kommunikoivat jotenkin keskenään". On kuitenkin huomioitava, että Kartesiolainen Dualismi ohittaa omassa merkityksessään itsensä yhdistämällä kaksi kategoriaa, joiden mukaan olevasta lähtevä merkitys on ja tulee aina olemaan osa olevan merkitystä. Toisinsanoen, me ymmärrämme, että lähestyvä Juna lähestyy meitä, mikäli seisomme Junaraiteilla. Mutta meidän ulkopuoliseen todellisuuteemme ymmärryksemme ei juurikaan vaikuta. Jokainen junaraiteilla seisova voi kokeilla, muuttuuko todellisuus ymmärryksemme mukaan millään tavalla, vaikka kuinka ymmärtäisimme Junan lähestyvän meitä. Ei muutu. Ymmärryksemme merkitys on siis aina jollain tapaa materialistinen, ellei tämä tapahdu sitten vain ja ainoastaan ideain maailmassa. Fyysisen todellisuuden ymppääminen ideain maailmaan onkin filosofinen ongelma, josta pitää pystyä irtautumaan mikäli haluaa pysyä ideain maailmassa, ja vain ideain maailmassa. Mutta tämähän on mahdottomuus; me emme voi olla ideain maailmassa ilman, että ideain maailma sisältää ymmärrettäviä partikkeleita, kokonaisuuksia, joiden mukaan ideain maailmaa voidaan tulkita ymmärrettävällä tavalla. Mutta tällaisessa tilanteessa pitää pystyä kysymään itseltään; tarvitseeko ideain maailmaa ymmärtää ymmärrettävällä tavalla? Jos ideain maailma on olemassa, niin tarvitseeko se materiaalisen todellisuuden ollakseen oleva, joka jo sinänsä on suora mahdottomuus. Ymmärrettävää on, että ideain maailman merkitys on siinä, että me poimimme ideain maailmasta ideoita, joilla muokkaamme aktuaalista, fysikaalista todellisuuttamme enemmän ideain maailman kaltaiseksi. Rajankäyntiä siis on. Mutta muuttuuko kategoria missään vaiheessa?

Ajatellaan pyöreää kiveä. Pyöreä kivi putoaa jonkin luonnonvoiman saattelemana alkuihmisen eteen ja murskaa pähkinän. 20 000 000 vuotta myöhemmin tämän alkuihmisen jälkeläinen painaa nappia ja hydraulinen puristin murskaa 25vuotta vanhan auton. Onko kategoria muuttunut? Ei. Kategoria on jalostunut fyysisiltä ominaisuuksiltaan sellaiseen muotoon, jossa se palvelee fyysistä, olemassa olevaa todellisuutta uudella tavalla. Entä ideain maailmassa? Jokainen voi asettaa tähän omat mallinsa ja huomata, kuinka yksinkertaisten periaatteiden mukaan ideain maailman ymmärrettävyys toimii siirryttäessä materiaaliseen todellisuuteen.

Ongelmana on, että ideain maailma toimii, kuten niin moni ymmärrystä vaativa (vai pitäisikö sanoa "vaaliva") asia, melkeinpä kaavamaisesti eteenpäin. Ajattelun ja ideain maailma ovat emansipoituneet niin tehokkaasti kaikesta muusta, että niiden ei enää oletetakkaan olevan osa fyysistä todellisuutta, vaan luovan ensisijaisesti teorioita, joilla fyysinen todellisuus muuttuu enemmän ajattelun kaltaiseksi ja ideain maailmaa mukailevaksi todellisuudeksi.

Friedrich Nietzsche on kirjoittanut "Jumala On kuollut!" mikä oikeastaan tarkoittaa, että se mitä ei voida täysin neutraalisti hyväksyä sellaisenaan vain olevaksi, ilman, että sitä jollain tapaa hyödynnettäisiin, on olematonta. Se, että tarvitsemmeko me fyysistä todellisuutta osaksi ideain maailmaa on henkilökohtainen ongelma jokaiselle, joka haluaa elää elämänsä sellaisenaan, ilman että miettisi todellisuuden merkitystä jonkin muun kuin rakkauden kautta. Henkilökohtaisesti olen jopa sitä mieltä, että ideain maailma ollaan ymmärretty väärällä tavalla. Ehkä Platon tarkoittikin ideain maailmalla aitouden olevaisuutta, jossa ajattelu ja idea eroavat toisistaan kaikessa ja todellisuus näiden ulkopuolella on vain todellisuutta.. ja lopulta kaikki on aitoa.