Mikä on tämä tyhjyys
joka minua nimettömänä
ympäröi.
Kenen nämä kasvot
joita olemattomuudessa
näen.
Miksi liikkeet
on tutut
vaikka en sinua tunnekaan?
Pisaroiden takana
suunnatonta vapautta..
..Aivoitus kuolemattomuudesta vie monirantaiselle merelle.
Sadan päivän hiljaisuus sisältöä etsiessä
Uuden ajan alku..
..kaikki sanottu.
Mutta siltikin
tulen aina ihmettelemään..
..Mikä on tämän
tyhjyyden ydin..
Ilman sen suurempaa merkitystä pitää heti aluksi oikaista omaa näkemystään sosiaalisesta yksinäisyydestä kokonaisvaltaisena tilanteena.
Edellinen blogimerkintäni käsitteli yksinäisyyttä ilmeisesti varsin yleismaailmallisena, kaiken kattavana olotilana, jonka kroonisuus siis on käsitettävissä ulkoiseksi yksinäisyydeksi, koska ulkoinen yksinäisyys on kaikkien sosiaalisten suhteiden välistä yhteistyötä. Ilman sosiaalisia suhteita ei ole yksinäisyyttä, tämä on totta. Yleinen yksinäisyys ulkoisesti, kaikkien suhteiden synnyttämä yksinäisyys on oikeastaan ainoa oikea tapa ajatella yksinäisyyttä minkäänlaisena ilmiönä, sillä yksinäisyyden merkitys on, ja tulee aina olemaan sosiaalisiin suhteisiin nojaava ilmiö. Mielestäni on täysin totta, että yksinäisyyttä ei ole ilman sosiaalisia suhteita. Se mikä uupuu on, että ihmiset eivät halua olla vapaita; ihmiset tarvitsevat neuvoja, joilla heitä viedään "johonkin suuntaan", vaikka suunta olisi vain heiltä pois.
Kroonisen yksinäisyyden lähtökohta on aina yksilöllisyys. Sitä, että yksinäinen on yksilöllinen, eli ainutlaatuinen. Sosiaalinen todellisuus on kuitenkin tarpeen puhuttaessa yksinäisyydestä. Yksinäisyys sinänsä tarvitsee sosiaalisen todellisuuden, sillä ilman sosiaalista todellisuutta ei voi olla yksinäisyyttä. Sisäinen yksinäisyys muodostuu, kuten kaikki psyko - fyysis - sosiaalisen olennon elämässä, yhden "jalan murtumisesta". Sisäinen yksinäisyys on, ja tulee aina olemaan myötäsyntyinen ilmentymä, jossa esimerkiksi sosiaaliset suhteet kuolevat, psyykkisten ongelmien, tai fyysisten ongelmien vuoksi. Tämä ei ole mitenkään harvinaista. Psyykkiset ongelmat ajavat ihmisen yksinäisyyteen, josta ulospääseminen vaatii psyykkisten ongelmien korjaamista, mutta samaan tapaan myös sosiaalisten suhteiden ja fyysisen todellisuuden korjaamista. Sisäinen yksinäisyys syntyy siis yleismaailmallisen yksinäisyyden kautta. Sosiaalisten suhteiden olemassaolo on siis oikeastaan ainoa merkitsevä tekijä sisäisen yksinäisyyden syntymiselle. Myötäsyntyisen yksinäisyyden merkitys on mittava kaiken yksinäisyyden syntymiselle. Kaikki muu tämän ulkopuolelle jäävä on aktuaalisti kopioitua. Yksinäisyyden syntyminen, ilmentyminen tarvitsee aitoutta. Ihmiset eivät halua olla vapaita, vaan tarvitsevat ohjeita, neuvoja joita seurata, vaikka nämä ohjeet ja neuvot veisivät heidät tuhoon ja turmioon, niinkuin aina on tapana. Ohjeiden ja neuvojen merkitys yksinäisyydessä on toisella tapaa suuresti merkityksellinen.
Yksilön todellisuutta säätelee hänen tarpeensa olla sosiaalisten suhteiden yläpuolella. Se mihin osaan omaa sosiaalista todellisuuttaan hän sijoittuu, on tärkeää. Yksilön koko persoona muodostuu loppuvaiheessa tätä asiaa myötäileväksi, ja kumma kyllä; muokkaavaksi olennoksi. Tässä voitaisiin puhua karismasta, tai "siitä". Mutta puhutaan kuitenkin yksinäisyydestä.
Tarve olla enemmän kuin sosiaalinen todellisuus tarjoaa on eräänlainen yksilöllisen, tai ehkä sisäisen yksinäisyyden särö.
Tässä on merkittävä tekijä puhuttaessa yksinäisyydestä. Tarve olla enemmän kuin sosiaalinen todellisuus tarjoaa, suhteutettuna siihen, minkälaiseksi yksilön sosiaalinen todellisuus muodostuu hänen persoonansa ensin myötäiltyä tätä? Mitä tapahtuu sitten, kun myötäily muuttuu myötäillyn todellisuuden muokkaamiseksi. Muuttuuko todellisuus myötäilijän persoonallisuuden mukaiseksi, valheelliseksi todellisuudeksi, jonka tehtävä on tehdä todellisuudesta hänen ainutlaatuisuutensa mukainen kuva? Vai tuleeko todellisuudesta häneen vaikuttaneiden tekijöiden sosiaalinen summa? Tabula rasa ei toimi. Kaikkea ei voida luoda tyhjästä, joten todellisuus muodostuu aina olevassa olevasta todellisuudesta, kun puhutaan yksinäisyydestä. Tämähän ei eroa oikeastaan niiden ihmisten todellisuudesta, jotka eivät ole yksinäisiä. Kysymyksen asettelu siitä, että ovatko kaikki yksinäisiä, vai ovatko kaikki lopulta yhteisöllisiä, "ei - yksinäisiä" ihmisiä on yksilön oma päätös. Vaakakupit ovat tämän asian suhteen tasavertaisia. Yksilön päätös siitä kumpaa kuppikuntaa hän edustaa on osoitus hänen sosiaalisen todellisuutensa latauksesta. Voidaan sanoa, että mikäli yksilö sanoo, että me olemme kaikki lopulta yksin, hänen elämänlaatunsa on hyvin materiaalinen, kylmä ja nihkeä. Hän ehkä näkee todellisuuden, kuulee todellisuuden ja maistaakin sen. Mutta hän ei tunne todellisuudessa mitään muuta kuin fyysisiä aistimuksia. Hän ei tunne todellisuutta kohtaan mitään. Uskooko hän todellisuuden yleensä olevan olemassa, vai onko todellisuus vain särmiä, osasia, partikkeleita.. kylmää todellisuutta? Materialisti ei näe yksinäisyyttä myötäilevässä ajattelutavassa mitään muuta kuin pintaa, osia, palasia.. ja ennenkaikkea kylmää todellisuutta...
(jatkan kirjoitusta tuonnempana..)
Tämän blogimerkinnän aloittaminen oli ongelmallista, sillä mitä tahansa otsikkoa tälle mietinkin, tuli minulle ensimmäisenä mieleen, että puhuuko se itseään vastaan. Olenko minä huomionhakuinen kirjoittaessani kritiikkiä huomionhakuisuudesta? Olenko minä huomionhakuinen kirjoittaessani näkemyksiä siitä mitä ympäröivässä todellisuudessa tapahtuu. Ehkä minä olen. Mutta olenko minä sitä niistä lähtökohdista, joihin kirjoittamani tekstin sisältö osoittaa? Pyrinkö minä olemaan huomionhakuinen kirjoittaessani yksinäisyydestä, huomionhakuisuuden kroonisena syynä, vai kirjoitanko minä huomionhakuisuudesta vain purkaakseni näkemyksiäni siitä kirjoittamisen kautta?
Tietenkin; ei ole kovin perusteltua kirjoittaa yleisesti luettavaa blogia ja väittää, että kirjoitan blogia vain purkaakseni mieltäni. Ei, siihen en koskaan lähtisi. Se olisi blogi, jonka kommentoiminen on estetty. Itseasiassa; olisin tyytyväinen, jos blogiani kritisoitaisiin sen sisällön vuoksi, asiallisesti. Esittämiini asioihin nojaten ja ennenkaikkea kritisoivan puolen omien näkemysten mukaisella tavalla. Mollaaminen ei kuulu tähän kategoriaan. Ei ole kovin asiapitoista lähteä laukomaan, että "kirjoitat paskaa", ja jättää perustelematta millä tavalla kirjoitan paskaa. Mielipide sekin; usein minä kirjoitan paskaa, mutta toisaalta; 500e:n jättikatkaravut muuttuvat paskaksi muutamassa päivässä. Eikä kovin moni ole valmis maksamaan 500e:a jättikatkarapupaskasta, eli ulosteesta, joka on muodostunut sulaneesta jättikatkarapuateriasta. Fine by me. Samaa tavaraahan se on, jos ei uskalla perustella, mitä eroa paskalla ja jättikatkaravuilla loppujen lopuksi on. Ihminen joka ei perustele, syö paskaa siinä missä jättikatkarapujakin. Mutta se tästä metafyysisestä innoituksesta ja asiassa eteenpäin...
Yksinäisyyttä lähestytään useimmiten neutraalisti yksinäisen ihmisen suunnalta. Voidaan sanoa, että yksinäisyys jo sinänsä on jonkinlainen spesifi merkitys, eikä sillä ole olemassa sen kummempaa arvoa. Mutta huomionhakuisuus yksinäisyydessä, omien arvojen ristiaallokossa on asia, joka vie ihmistä toimintamallista toiseen, joskus jopa niin pitkälle, että muiden silmin katsottuna tämä toiminta vaikuttaa mielenvikaiselta.. järjettömältä toiminnalta. Yksinäisyyden dilemma on siinä, että yksinäinen ihminen tarvitsee usein esimerkin ymmärtääkseen, mitä yksnäisyys on.. ja omituisinta tässä on se, että mitä selvemmin yksinäinen ihminen eläytyy, sitä yksinäisemmäksi häntä luonnehditaan.
Yksinäisyyden monet lajit, jos puhutaan yksinäisyydestä karkeasti, voivat olla niitä, joilla yksinäisyyttä luonnehditaan. Ihminen voi olla yksinäinen niin, että häntä tuskin huomataan; hän elää omituisiin aikoihin, hän elää omituisilla tavoilla, hänen toimintansa poikkeaa täysin ympäröivästä todellisuudesta.. häntä voidaan sanoa jopa erakoksi. Toisaalta, yksinäinen ihminen voi olla huomioitu. Hänet ollaan havaittu yksinäiseksi hänen elämäntapojensa takia, hän on hieman erilainen elämäntapojensa, elinaikojensa, toimiensa ja kaikenlaisen olemassaolonsa vuoksi. Jollain tapaa nämä kaksi yksinäisyyden tapaa ruokkivat sitä, että tällainen ihminen on yksinäinen kaikkien niiden mielestä, jotka joko hyväksyvät yksinäisyyden lajityypin sellaisenaan; vaiteliaana mallina, erakkomaisuutena, omituisuutena.. puhtaana itsensä ilmaisun menetelmänä, tai niitä, joiden mielestä tällaisten ihmisten paikka on jossain muualla kuin yksinäisyydessä.. ehkä yhteiskunnan sillä tasolla, johon kaikki voivat kadota osaksi olemassaolevaa massaa.. melkeinpä ironisesti voisi sanoa; hyväksyttyyn yksinäisyyteen. Yhteistä näille kaikille yksinäisyyden lajeille on kuitenkin se, että niiden ainoa merkitsevä perusajatus on, että yksinäinen on erilainen, massasta poikkeava.. jotain muuta kuin me muut, joiden on vaikea olla hyväksymättä olemassaolevaa sosiaalisen paineen ulkopuolella. Mekin haluamme olla jotain ainutlaatuista. Jotain mitä nämä yksinäiset ihmiset ovat; arkipäivän ulkopuolella oleva ilmiö.
Arkipäivän ulkopuolella oleva ilmiö on terminä kuitenkin hieman harhaanjohtava, sillä arkipäivän ulkopuolella oleva ilmiö on hyvinkin arkipäiväinen ilmiö. Olisi melkein järkevämpää puhua Sosiaalisen todellisuuden ulkopuolella olevasta ilmiöstä, joka sekin on väärä termi, mutta tässä tapauksessa hyvin selvästi tarkoitusperänsä mukainen. Erakko on yhteiskunnasta syrjään vetäytynyt ihminen. Sana tulee kreikan kielisestä sanasta eresmos, jolla tarkoitetaan "aavikon asukkaita". Erakoista todennäköisesti kuuluisin on Pyhä Antonius, jonka myötä erakkoelämästä tuli jollain tapaa muodikasta. Omituista kyllä.. Pyhä Antonius saavutti erakkomaisella elämäntavallaan kunniaa yleisellä tasolla; sosiaalisella tasolla, joten häntä ei oikeastaan voida pitää kovinkaan erakkomaisena luonteena. Mutta olisiko Pyhästä Antoniuksesta koskaan tullut mitään, ellei hän olisi saavuttanut suosiota Erakoitumisensa johdosta? Ihan yhtälailla, voidaan kysyä: sekö on erakoitumisen tarkoitus?
Itseilmaisun äärimmäinen merkitys on yksinäisyydessä. Äärimmilleen vietynä ihminen tekee kaikkensa ollakseen yksilöllinen tässä sosiaalisessa todellisuudessa jossa elämme. Ihminen haluaa, tavalla tai toisella, erottua edukseen, mutta miksi? Koska hän ei halua olla keskiverto. Me olemma niin yksilöllisiä, että tekomme ajavat meitä toimimaan poikkeuksellisesti sosiaalisen todellisuuden ideaalissa. Me haluamme oman ainutlaatuisuutemme esille niillä ehdoin, joiden mukaan ainutlaatuisuutemme lipeää sosiaalisen todellisuuden vietäväksi, ja mitä todennäköisemmin juuri sille elämän osa-alueelle, jolla kaikki ovat yksin. Kuulostaa ehkä uskomattomalta, mutta jokainen voi tehdä kokeen, jolla tämä selviää hyvinkin helposti. Mikäli pystyt keksimään jonkin substantiivin, joka tarkoittaa jotain, mutta ei perustu mihinkään, olet yksilöllinen, ainutlaatuinen ihminen. Nyt joku saattaa sanoa, että miten tämä nyt sen todistaa, etten ole ainutlaatuinen.. totta puhuakseni; se ei ole minun ongelmani.
Yksinäisyyttä ruokkii tarve olla oma itsensä kaikkien muiden joukossa, mutta saman aikaisesti se tuhoaa oman periaatteensa yksinäisyydessä. Pyhän Antoniuksen kirous on siinä, että yksinäinen ei voi olla yksinäinen ilman huomiota. Mutta kuinka moni tarkoituksellisesti yksinäinen, sosiaalisesta rakenteesta tahallisesti, tai oman halunsa mukaisesti eroava ihminen todella haluaakaan yksinäisyydellään muuta kuin huomiota? Oma näkemykseni on, että harvempi kuin uskotaan. Omien sääntöjen luominen on yleistynyt sitä mukaa, kun yhteiskunnallinen elämä vaikean sosiaalisen verkostonsa ohessa on monimutkaistunut ja muuttunut, yllättävää kyllä kollektiivisesti yksinäisemmäksi. Yksittäisen ihmisen on alinomaan yhä hankalampaa saada kiinni omaksi lukemistaan arvoista. Menneet perhearvot kuolevat heppoisasti kun vastaan astelee perusarvoja mollaava, yhteiskunnallisesti hyväksytty koneisto. Yksilö, ihminen.. ei voi enää luottaa mihinkään muuhun kuin omiin sääntöihinsä, joita hän pyrkii kuitenkin soveltamaan jollain tapaa olemassaolevaan sääntökokoelmaan, joka pitää olemassaolevaa yhteiskuntamallia yllä..
(jatkan merkintää tuonnempana..)
Lähde
13.9.2008, klo 02.22.
Ratina
..kenties minusta on tullut
tätä kaiken jatkuvaa toistumista
tarkkaileva.
Epävarma ainoastaan niissä asioissa, joiden avulla
olen jo kertaalleen itsestäni
irtaantunut.
Onko se väärin?
"Hei, mennään katsomaan taivaita tänä yönä!"
"On liian kylmä.. eikö mentäisi mielummin kotiin.."
Onko se väärin?
Minkälaiseen todellisuuteen voi luottaa tässä
maassa?
Tarjottimet kiiltää
vesi.
Puhdas vesi.
..kun itse muuttuu menneisyytensä mukana
kohti tulevaa, on kiinni aina
ympäristönsä hulluimmassa osassa.
Mikään
Mikään ei ole tässä ja nyt.
Vain tyhmä väittää sellaista.
Elämä orjana
preesenssin ikuisessa lumossa.
Ilman mahdollisuutta
paeta
valintaa pohjamudissa klassisen musiikin
säestämänä.
Nyt on talvi. Istun yksin pimeässä asunnossani ja kirjoitan. Tekee mieli tupakkaa. Lähden pihalle kulkemaan. Missään ei näillä nurkilla ole ketään.
Kylmä tuuli on jokseenkin rauhoittunut, vaikka tälle päivälle ollaankin luvattu myrskyä. Sataa vettä. Lumi on sulanut lähes kokonaan ja talveksi tätä päivää ei voi uskoa hyvällä tahdollakaan. Ehkä lunta tulee vielä jonain päivänä tämän talven aikana, tai sitten ei. Odottaa saattaa, mutta varmuudella ei mitään voi sanoa.
Yökahvila. Ihmisiä, jotka eivät ole syystä tai toisesta päätyneet kotiin. Menenkö minä tähän halpaan? Tilaan paistettuja munia, pekonia, juustoraastetta, perunaraastetta ja ison kupin mustaa höyryävän kuumaa kahvia. Avaan huomisen lehden, vaikka vielä eletään tätä yötä. Alleviivailen asioita huopatussillani ja mietin miten saisin itsestäni irti hieman enemmän tämän elämän suhteen. Mikään ei ole kuin ennen ja tulevaisuus vaikuttaa paljon avoimemmalta juuri silloin, kun on keksinyt, ettei mitään ole odotettavissa. Voi vain olla ja odottaa. Loikoa jossain ja kirjoittaa merkityksettömiä asioita merkityksettömistä asioista, ja ennen kaikkea iloita siitä, ettei mikään ole varmaa.
Lattialla vilistää torakka. Se astelee nopeammin kuin mikään tuntemani eläin. Ja sillä on selvästi kiire kotiin. Ehkä se on tulossa baarista ja sitä odottaa vaimo, jolla on miljoona pientä torakansuuta ruokittavana. Ehkä se on tulossa töistä. Yhtä kaikki. Kuka siitä loppujen lopuksi välittää mistä tähän aikaan kukaan meistä on tulossa. Kaikki menevät kotiin tai töihin, eikä sillä ole merkitystä enää sen jälkeen. Torakan käynti on veneen liike. Ei minkään muun eläimen kaltainen.
Makuelämys sumentaa ajatukset. Kananmunan lämmin, mutta raaka keltuainen maistuu eliksiirille. Rasvainen pekoni kasvattaa mielihalua seksiin, hörppy kuumaa kahvia ja paahtoleipä mansikkahillolla tekevät terää. Paistettu sipuli kuitenkin kruunaa kirjoittavan, lehdestä sanoja etsivän ihmisen aamun. Se joka väittää, ettei tällaisia aamiaisia syövän ihmisen suonet tukkeudu on väärässä. Mutta se, joka näitä syö, kuolee hymy huulillaan ja onnellisen tietämättömänä mistään muusta kuin elämyksistä. Makean ja suolaisen sekoitus täydellisessä harmoniassa. Äidinmaitoa aikuisille ja turhautuneille! Sellainen ihminen joka osaa ja haluaa löytää tällaisen paikan, saa jotain enemmän, kuin se joka tietää mistä saa parhaimman, nopeimman ja tyylikkäimmän latten aamutuimaan.
-Me pyysimme teitä poistumaan. Ettekö kuullut kun sanoimme, että liike suljetaan ja pihamaalla loikominen on asiattomilta kielletty!
Jossain kauempana joku sai kuulla kuinka maailma on aidattu paikka, ja kuinka se mitä tekee on sen merkitys mitä on.
Minä juovuin pelkistä sanoista ja katselin kuinka linnut nokkivat puunkuorta samalla kun ambulanssimiehistö pumppasi hylkeen kokoisen miehen rintaa sillalla.
Kaupungin laidalla on suo, tai jotain mistä tulee mieleen suo. Sinne sanotaan hukkuneen joskus kokonainen armeijan yksikkö, kun ne kokeilivat hyökätä tänne. Ne oli nuoria miehiä kaikki tyynni, mutta sinne hukkuivat suohon aseineen, sotisopineen päivineen. Eikä niitä voinut kukaan auttaa. Enkä minä tiedä, pitääkö se tarina uskoa vai ajatella ihan vain legendana, jolla peloteltiin kaupungin lapsia menemästä tuolle suolle. Ihan hyvä temppu, mutta täällä minä olin. Katselin suolle päin.
Soissa on oikeastaan jännää se, kuinka ne eivät niinkään näytä miltään siihen verrattuna, miltä ne tuoksuvat, ja mitä tuoksu tuo niistä mieleen. Jotkut suon osat tuoksuvat puhtaalle, katajanmarjoille, kukkasille, elämälle ja ilolle siitä, mitä ne kätkevät sisäänsä.
Toisinaan tuoksu suon läheisyydessä on hapan. Merkittävän hapan ja apea.
Ja mikä siitä tekee silloin pahan? Onko hapan tuoksu paha? Tämän suon tuoksu oli sekoitus rautaa ja kusta. Ei niinkään vanhaa kusta vaan puhtaan, vasta virtsatun kusen tuoksu. Minä astelin suolla luottavaisin mielin. Toivoen, ettei näiden kosteiden lämpimien mättäiden alle kätkeytynyt mitään sellaista, mihin olisin saattanut upota silmänräpäyksessä, tai hitaasti ilman toivoakaan pelastuksesta. Jalkani kuitenkin upposivat joitakin kymmeniä senttejä tähän kosteaan maahan, ja jokainen askel kuulosti jonkinlaiselta ideavarkaudelta. Melkein kuin joku olisi imenyt ajatuksia päästäni pienellä mehupillillä.
Käveleminen suolla ei ole mikään kokemus. Se on elämää parhaimmillaan. Sitä saattaa kävellä koko elämänsä pitkin siloteltuja pintoja, mutta heti kun astuu tämän mädän koiran ruholle, niin tajuaa mistä elämässä todella on kyse. Ja minä upposin tähän tahattomaan raatoon. Polviani myöten olin sisällä tässä maailmassa. Ja se upotti. Otti sisäänsä kuin nainen. Antoi minun upota vähä vähältä ahtaaseen lihaansa. Ja minä kuljin edemmäs. Minä kuljin edemmäs tällä suolla. Kauemmas kaupungista, pois siitä ainoasta joka saattoi tulla avukseni.
Kaupunki ei enää edes näkynyt tämän maasta nousevan kosteuden takaa. Olin omillani ja se tuntui hyvältä. Mutta minä upposin. Minä upposin tähän maahan, eikä kukaan minua tulisi menneisyydestä auttamaan.
Tämä on pelottavaa, mutta samalla täyttä elämää. Minä elän kerrankin niin paljon kuin vain yksinkertaisesti voin. Minä olen nyt tässä ja kiinni! Ei poispääsyä! Ei apua, ei yhtään mitään. Ja minä hukun. Uppoan tähän paikkaan hitaasti, mutta niin varmasti, etten tiedä itkeäkö vai nauraa. Tunnen kuinka jalkani lipeävät syvemmälle kosteaan hautaan. Tunnen kuinka ne lipeävät mitä todennäköisimmin suohon uponneiden puiden oksilta, ja minä jatkan matkaani tähän maailmaan. Haluanko minä edes yrittää pelastua tästä? Tämä on lämmin, kostea hauta. Tämä tuntuu hyvältä, mutta samalla pahalta. Liukas, kostea, lämmin syli. Lihaa, mutta maata. Ja minä pääsen syvemmälle. Syvemmälle tähän ja saatan jo tuntea, kuinka aikoinaan uponneet sotilaat kutsuvat minua jossain tämän sylin pohjalla liittymään ikuisuuden kosteisiin bileisiin...
(Osa Novellia - Kaupungin laidalla maailma loppuu)
