On omituista, kun huomaa elävänsä ihan oikeaa elämää. Se ei tunnu hyvältä, eikä se tunnu pahalta. Se on oikeastaan tunne, jolta puuttuu selvät piirteet. Sitä voisi oikeastaan kutsua tunneryppääksi. Asioiden monimutkaisuuden hetkelliseksi selviämiseksi.
Tämä päivä on ollut luomisen osalta hyvä, mutta samalla kuitenkin täynnä tyhjää loikoilua. Olen kirjoittanut paljon. Etupäässä runoja, mutta myös ”OJAA”. Tekisi mieli mennä Paapan Kapakkaan istuskelemaan ja kuuntelemaan jazzia.
Aamulla maa oli valkoinen Tammelassa. Yöllä on ollut pakkasta. Ilma on raikas. Sama omituinen lintuparvi kiertelee Tammelan kattojen yllä jo monennetta vuotta peräkkäin. Ne lehahtelevat pitkänä ja leveänä parvena ympäriinsä. Aivan kuin niillä ei olisi lainkaan päämäärää, mutta kuitenkin niin selväsuuntaisen yhtäaikaisesti, ettei niiden toimintaa voi kuin kammoksua.
Eilen me kahviteltiin Ravintola Mr. Pickwickissä Marjan kanssa. Tai oikeastaan juotiin Breezereitä. Juotiin Breezereitä ja keskusteltiin siitä, kuinka minun pitäisi olla rokkistara. Marja sanoi, että hänen mielestään minun pitäisi olla tunnettu rokkari. Minun mielestäni kaikki rokkarit ovat egoistisiä vittupäitä, enkä minä ole egoistinen vittupää. Marja on hirmuisen mukava ihminen ja eilinen oli hyvää aikaa. Tänään olen viimeinkin terve. Ei kuumetta. Ei kurkkukipua. Menneisyydessäni minulla ei ole mitään hävettävää… ja se hieman kaduttaa. Olisi pitänyt olla enemmän ilkeä. Olisi pitänyt sanoa useammin ei.
..tänään olen katsellut kuinka linnut lentävät talojen yllä ympyrää.
Voiko ihminen olla liian vapaa?