Sielun avaamista ja mentaaliprosessointia enimmäkseen runollisin keinon, koska siten voi kirjoittaa itselleen herkkiä asioita verhoten ne tekotaiteelliseen paskaan. Tai jotain.
Eilen olin kaverin ja lasten kanssa Korkeasaaressa...sen jälkeen mua väsytti ihan ihmeellisen paljon.
No olihan se ruumiinlämpö asteen enemmän kuin yleensä...vieläkin tuntuu sitä kuin olisi höyryjuna ajanut yli, keho ihmeen raskas.
No, eiköhän mee ohi =)
No joo oikeessa oot
mieluiten kahden kesken kun täällä asioita oikoo
mutta se ei ollut mun valinta
olisin kyllä halunnut puhua kunnolla
enkä mä taas ollut se joka ekana luovutti
kun jotain taas joku ahdisti
ja jos haluaa rakentaa jotain kestävää
ei pois työntäminen ole järkevää
ei voi vaatia keltään
että pitäisi sitä käytöstä sietää
kun toinen ei usko yhteiseen tarinaan
mutta silti mun pitäis roikkua lahkeessa
Ja oikeessa oot siinäkin että yhdessä pitäisi rakentaa se maa
johon juurensa juurruttaa
mutta se tarvitsee luottamusta
eikä asioiden välttelyä ja pakenemista
ja jos oikeesti tahdotaan toisen kanssa olla
on itsekästä vaatia että toisen polla
kestää hylkäämistä kerta toisensa jälkeen
en mä tätä jaksa, ei se käy järkeen
mä tarviin sellaisen miehen joka tietää mitä tahtoo
ja se tahtois mut, ei pikku rypyistä katoo
että kyllä sinäkin sen draaman osaat järjestää
eikä se ole mitään vakaata käytöstä
ehkä siinäkin sua pelottaa
heittäytyä tuntemattomaan
mutta samalla sä estät sen
koko tulevaisuuden
kun et itse usko meihin
särkyy mun sydän, uppoaa jäihin
Sinun mielestäsi on järkevää
olla paperilla jotain tärkeää
mutta et tajua yhtä juttua
kuorien alla pitää olla sisusta
ja siinä mä sun mieleen olen jäänyt
vaikka en ole hienoja kouluja käynyt
että pidän susta aidosti
vaikka muut kutsuukin sua oudoksi
en tavallinen minäkään
mutta en sietänyt sitä pätkääkään
että aloit turhista jänkkäämään
musta hetken tuntui etten ole mitään
pois ja lähelle ja pois ja lähelle
ja mä hermostun ja sanon että pois mene
yhtä paljon kuin sinäkin
pelkään minäkin
pitäis jomman kumman olla maa
johon juurensa juurruttaa
ja kyllä se syö luottamusta ja itsetuntoa
kun toinen sanoo ettei ole varma tästä jutusta
Silti mä jotain sinussa kaipaan
olen jumissa kun tiedän että jotain taikaa
oli siinä kun käveltiin käsikädessä rannalla
sä näytit mulle rantoja vieraita
ja sait puut syttymään
näytit hyvältä ja mä näin mielessäni kesähäät
ei mua katso muut niinkuin sinä
kuin näkisit mut enkelinä
joka lentää sun elämään
ja tekee siitä kevyempää
mutta sitten sä saatana taas ahdistut siitä
kun mun opinnot ja historia ei sulle riitä
olet päässäsi kuvitellut naisesi olevan muuta
ei sillä olis toisen miehen lapsia eikä kädessä luuta
Mutta mä en jaksa enää
en ole roikkuja ja haluan eteenpäin mennä
ja mua pelottaa ettei tää ole ohi vielä
kun ei jaksais itkeä taas sun perään
Kyllä mä silti oikeasti susta tykkään
raivon partaalle vaan mut ajatuksillasi lykkäät
ja piikki lihassa on sulle mun ylianalysointi
impulsiivisuus ja virtuaalinen liehakointi
pelkään että kahlitsisit mun sielun
koska luontoon mä enemmän kuulun
Ei tule tästä jutusta lasta
mutta tulee kyllä paskaa
ja se sattuu minuun ja sattuu sinuun
ja sattuu vittu puuhevosiin
...en ole sitten mikään roikkujanainen ollut koskaan. Jos ei musta pidä kiinni, en mä jaksa odotella, oon ihan kauheen kärsimättömäksi tullut, etenkin nyt kun on ollut mulla tätä aaltoilua taas ilmassa.
Kesyttämätön.
Kun ihmisten kanssa on tekemisissä, aika nopeasti tulee selville sellainen tietty opittu käyttäytymiskaava...koska itse taas koen muuttuvani joka hetki, sellaisten ihmisten kanssa mulla tulee vaikeuksia kun tiedän millaista käytöstä he minulta odottavat ja missä asioissa mun pitäisi joustaa ja jopa niin pitkälle että mitä mun pitäisi sanoa...mutta ei ihmiset silloin opi ja mäkin saattaisin miellyttämishaluissani nussia omaa minuuttani. Sillä tavalla olen aikuis-iässä ollut "älykäs" että aika nopeasti hoksaan mitä multa odotetaan ja tiedän miten pääsisi "helpoimmalla".
Mutta sori, mulle on tärkeämpää nykyisin kuunnella mun omaa sydäntä ja mieluiten kerään ympärilleni sellaisia ihmisiä jotka hyväksyvät mut sellaisenaan eivätkä yritä ohjata mua mieleisekseen. Se on väärin. Inhimillistä mutta väärin.
Hän näki asiat mahdollisuuksina tai voitettavina haasteina. Sitten hän kohtasi pessimistin, joka näki asiat esteinä. Positiivista ihmistä alkoi vituttamaan toisen nillitys ja hänestäkin tuli negatiivinen...mutta koska positiivinen oli kuitenkin luonnostaan, taas jotenkin alkoi näkemään asiat parempina...kunnes taas toinen alkoi nillittämään ja alkoi vituttamaan. Kuitenkin he olivat tekemissä toistensa kanssa koska positiivista säälitti toisen yksinäisyys ja pessimisti halusi seksiä. Sitten tuli Barbababa ja Barbamama ja he näyttivät mitä on kun taipuu katkeamatta.
Juttelin hyvän ystäväni kanssa joka oli jutellut toisen kanssa ja siinä tuli esille se että kyky tuntea empatiaa ajaa tavallaan vääriin suhteisiin...mielenkiintoinen näkökanta ja tunnistan sitä kuviota itsessänikin. Löytyy munkin parisuhdehistoriastani väkivaltaa, päihdeongelmaa, läheisriippuvuuskuviota...mutta toisaalta sitä löytyy mun lapsuudestanikin, olen lähtöisin rikkinäisestä kodista. Mitä enemmän olen tunnistanut näitä kuvioita itsessäni , sen lyhempään mun suhteet ovat kestäneet, koska vedän puoleeni kyllä rikkinäisistä lähtökohdista olevia, mutta enää en koe niitä käyttäytymismalleja automaattisina. Suurimmalle osalle tietty opittu ja totuttu käyttäytymismalli tuottaa turvaa, vaikka se olisi haitallinenkin niin itselleen kuin muille.
Olen säälinyt, halunnut ymmärtää ja auttaa ja ehkä vähän pelastaakin...kyllä mä sen myönnän. Sitä vaan sitten miettii että sekoitanko mä säälin ja myötätunnon ihastumiseksi ja rakastumiseksi ja tuleeko torjuneeksi sellaisia ihmisiä jotka voisivat tarpeen tullen ottaa minutkin syliin ja sanoa että olet turvassa...täytyy kyllä sanoa että aika paljon se energia on mennyt toisen ympärillä pyörimiseen vaikka itsekin kaipaisi jotain.
Ja nyt tosiaan puhun koko parisuhdehistoriastani, en välttämättä mistään viimeisistä tutustumisista.
Niin ja palatakseni siihen että onko tullut torjuneeksi niitä oikeita joihin en ole ehkä kiintynyt kun heissä ei ole mitään pelastettavaa...aika pelottava ajatus mitä pitäisi kyllä jokaisen rikkinäisistä olosuhteista olevan miettiä. Taustalleen ei voi mitään, sen minäkin olen hyväksynyt, mutta haaveena onkin ollut löytää sellainen joka on myös samanlaisista olosuhteista, mutta kykenee kyseenalaistamaan jopa omat käyttäytymismallinsa ilman että defenssit nousevat pystyyn. Sellainen samanlainen kuin minä, joka kokee turvaa enemmän asioiden jakamisesta ja samalla puolella olemisesta, kuin siitä että itsekkäästi pitää kiinni opitusta, vaikka se ei ole ennenkään mihinkään hyvään vienyt.
Pitäis olla sellainen joka uskoo siihen että kaikki järjestyy...se olisi mullekin sitä suurinta turvaa.
Aika hienoa huomata että mulla on oikeastaan kaikki aika hyvin. Nuorempana olin aika epävakaa, mutta mua pukee ikääntyminen...sitä jotenkin seestyy ja rauhoittuu, mikään ei tunnu niin musertavalta ja osaa katsoa asioita monesta näkökulmasta. Toki vieläkin olen aika tunteellinen, mutta ei mulla enää mitään isoja ongelmia ole ollut kohta viiteen vuoteen, siis sellaisia jotka tuntuisivat ylitsepääsemättömiltä. Aika hyvin moninkertaiselta itsarikandinaatilta...
Oppinut jollain tavalla luottamaan elämään. Lisäksi olen viimeaikoina tehnyt itseäni selkiyttäviä päätöksiä, kuten se etten päätä mitään vaan katson mitä se elämä mulle heittää ja sopeudutaan sitten siihen.
Mutta mulla on paljon annettavaa muille.
...tää hetki on tässä ja nöyränä elämälle.
hyvä suunta, hyvä suunta, siivonnut mun sisäistä työpöytää ja laitellut palikoita oikeista rei´istä...olipas tuo reikä vaikeaa vääntää tuohon muotoon että piti ihan joku heitto pistää siihen väliin.
