Mielenkiintoista huomata olevansa jonkin asian tekemisessä niin kiinni, ettei yksinkertaisesti kykene lopettamaan, vaikka talot sortuisivat ympärillä ja kuusitoista merirapua tanssisi polkkaa käpyjen kanssa. Ja vaikka havaitsee oman tilansa, ei kykene pystymään mihinkään muuhun.
Tai pystyy. Pystyy keskustelemaan ja kuuntelemaan, kunhan tekemistä ei lopeta. Se ei ole edes pienin mahdollisuuksien meren hippunen. Lopettaminen-sanaa ei yksinkertaisesti siinä tilassa ole.
Vaikka olisi varsin tietoinen pakollisista muista teoista hyvinkin lyhyen matkan päässä lähitulevaisuuden nurkan takana, ja vaikka kuinka rempoisi ja riuhtoisi itseään hartioista ja käsistä, sitoisi hinausliinan keskivartalon ympärille ja toisen pään kiinni panssarisisuun ja samanaikaisesti kampeaisi jalkapohjiaan sorkkaraudalla irti maasta, niin käynnissä olevaa tointa, kuten esimerkiksi helmien siirtelyä ja tutkiskelua, ei yksinkertaisesti voi jättää kesken.
Lopulta huomaa päivän menneen ja mahdollisesti yöperhostenkin menneen nukkumaan.
Jos helmet eivät ole silloin järjestyksessä tai jokaista sivua tarkasteltu halutulla pieteetillä, voi ehkä havahtua ja herätä transsista. Tässä vaiheessa on ehdottoman tärkeää poistua hitaasti ja panikoimatta takavasemmalle katsomatta olkansa yli. Sillä jos helmimerestä pöydällä joku peijakas juuri onnistuu kurottamaan jäsenensä ilmaan ja liike rekisteröityy selkänsä etupuolelle tuijottajan verkkokalvolle, on uusi kierre valmis.