Eluko päätti syvällisen pohdinnan ja laajan riskikartoituksen tuloksena jättäytyä varhaiseläkkeelle jo tässä vaiheessa työuraa, jottei sitten ikivanhana ja raihnaisena tarvitsisi miettiä mihinkä sitä kaiken sen vapaa-ajan kuluttaisi, kun ei oikein mihinkään jaksaisi. Siinä vaiheessa olisi luonnollisinta palata elämäntyönsä pariin, josta saisi kummasti lisäenergonia jokapäiväiseen elämään.
Kukkein mielessä häivähti ajatus, kuinka toimiva ratkaisu olisikaan, jos hän yksinään pitäisi vähintään pääkaupunkiseudun ruodussa, ja kun Eluko sitten ajallaan, Kukkein räjäytettyä kotitekoisen eläkepomminsa, jatkaisi partiointia vanhuuden voimissaan. Samantien, tai käytännössä ennen ajatuksenviuhahduksen jäsentymissä kaksosten jakomielisyydessä, molemmat tajusivat, ettei partioinnista tulisi paritta mitään. Jos toinen on aivot ja toinen fysiikka, eli tässä tapauksessa lähinnä matkanjärjestäjä ja opas, niin yksin toimimisesta ei voida puhua, jos kuitenkin seisoisi tolpillaan tyhjä katse silmissä ja kuola suusta valuen miettimässä mitä puuttuu. Sitä paitsi edellä mainitun järjestelyn tuloksena vainupoliisit olisivat päätyneet pysyvästi niin eri leveleille, että olisivat enää tuskin koskaan onnistuneet saavuttamaan sitä samaa sekasortoista yhteisymmärrystä, joka heillä nyt oli.
Näin ollen Etelä-Suomen vainupoliisipiirin sääntömäärättömässä kevätkokouksessa päätettiin äänin 6-0, että koko yksikkö siirtyy määräajaksi vainuvuorotteluvapaalle. Vaikkei ajanjakson pituudesta ole pienintäkään käsitystä, niin silti mitä enemmän sitä enemmän ja sehän liittyy suoraan määrään. Kokouksessa olivat omaksi yllätyksekseen kerrankin paikalla kaikki hallituksen jäsenet Eluko ja Kukkei.
Onneksi pienoiset eivät tunne käsitettä pysyvä olotila, joten partiointipiiri tuskin jäänee huolenpidotta. Sattumanvaraisten pistokastarkastusten lisäksi juoksevien asioiden hoitoon toimiston juoksumatolle olisi mahdollista palkata väkevän työhistorian omaava, savannien oma vainuilija – Anita Siviili-intiaani.