Blogi

On se ihanaa. Kutkuttava ensihuuma. Kun ihan kaikki, mitä toinen sanoo, kikatuttaa kovin, perhosten liidellessä mahanpohjassa ja tekee mieli hajota tuhansiksi atomeiksi ihan vaan silkasta innostuksesta.

Ja ne illat! Valvomista yömyöhään. Seksiä monta kertaa. Toisen kainalossa makoilemista ja piiiitkiä keskusteluja kaikesta. Yöllinen suihku hien helmeillessä iholla sen niiiiiin ihanan seksin jälkeen. Pyrähtelyä pitkin kämppää nauraen ja kiljuen, pyyhkeiden tippuessa johonkin matkalle ja seksin jatkamista siitä, mihin se ennen suihkua jäi.

Naurua, naurua ja naurua. Toisen mielipiteen komppaamista. Yöllisiä naposteluhetkiä, sipsipussin rapinaa ja toisen rasvaisten sormien nuoleskelua.

Haikeat jäähyväiset aamutuimaan muutaman tunnin unien jälkeen, kun toisen pitää lähteä töihin. On se ihanaa!

JA ON SE IHAN VITUN HARMI, ETTÄ MINÄ OLEN SE NAAPURI, JOKA TÄTÄ KAIKKEA KUUNTELEE PAPERINOHUEN SEINÄN TAKANA SILMÄT RISTISSÄ JA RAIVOSTA KIEHUEN!!!!!!

Ei, tämä ei koske peniksenkehittimiä. Niin huonosti eivät onneksi asiani ole koskaan olleet, että niihin olisi tarvinnut tutustua. Ihan itekseen on kikkelintynkää puskenut otsaani ja ne, jotka sänkyyni ovat uskaltaneet, ovat onneksi voineet tulla sinne ilman kehitintä.

No niin, se siitä sossupornosta nyt heti!

Kun katsokaas kun minusta tuntuu siltä, että on olemassa sellanen miespumppu. Se pumputtaa tuolla jossain ja joskus se on armelias ja sylkee miehiä sisuksistaan. Olen huomannut, että se vetelee tyhjiä kierroksia. Aika paljonkin. Ja kauan. Ja sitten yhtäkkiä se saattaa sylkäistä eteeni kolmekin miestä (armeliasta, todellakin!). Joskus se toimii varsin kitsaasti, eikä sen syvistä syövereistä heru munakkaan riekalettakaan. Ja sitten se saattaa ehkä suoltaa yhden aivan mahdottoman tapauksen sisälmyksistään, jota ei voi ainakaan jälkeenpäin sanoa muuksi, kuin sietämättömäksi kuonaksi.

Toivoisin kovin, että joku kävis vähän rukkaamassa sitä pumppua. Toivoisin, josko se vaikka sylkisi sellasia potentiaalisia miehiä kitusistaan. Voiskohan sinne pumpun toimitsijalle toimittaa minulta sellasen toivomuslistan? Ei kiitos sitoutumiskammoisille, junteille, tyhmille, epärehellisille, alkoholisteille, ikuisille lapsille, paskanpuhujille, pelleille, suihkuallergikoille, pienimunaisille ja liian vanhoille. Kyllä kiitos miehille, jotka ovat valmiita luonteeltaan varsin mustavalkoisen eukon kelkankääntämisille, saarnoille ja ah, rakkauden ilotulitukselle joka toinen tunti.

Epäilen vahvasti, että miespumpun toimitsija on pienimunainen alkoholisti, joka kännissä säätelee vipuja miten sattuu ja katsoo, että tolle pienelle päärynvartaloiselle naikkoselle kelpaa tämmöset rajatapaukset.

KUN EI KELPAA!!!!

Yllättäen jalo naapurini suvaitsi taas tulla kotiin puoli kuudelta aamulla ja aloittaa aivan jumalattoman kovaäänisen kälättämisen poikaystävänsä kanssa, joten mitä tässä muutakaan sitte lomalla tekee, ku valvoo seittemältä sunnuntaiaamuna. Ihan vitun ihanaa. No, onpahan aikaa mietiskellä kaikenlaista.

Oikeastaan minun tekisi mieli kirjottaa siitä, mitä tekisin tolle kohta jo neljä viikkoa putkeen miltei joka yö möykänneelle naapurille, jos saisin sen hyppysiini, mutta koska tämä kirjoitus on kaikkien nähtävissä intternetissä, ni enhän mie tohdi. En halua perääni poliisia ja mielenterveyshenkilökuntaa ja vihaisia vanhempia lapsiensa luettua Maijan blogia.

Niinpä ajattelin pohtia ihastumista ja uusiin ihmisiin tutustumista. Sehän on vallan ihanaa. Tapaat jossain (vaikka baarissa) jonkun vallan lupaavalta vaikuttavan munakkaan (joo, tää on vaan tytöille ja sukkahousuja käyttäville homoille) ja toivot, että saat luovuttaa sille puhelinnumerosi ja että se oikeasti vielä käyttäisi sitä numeroa vaikka seuraavana päivänä, jotta voitte sopia tapaamisen. Ilmassa on varovaista odotusta.

Ja voi sitä aivotyöskentelyä! Voisko toi oikeesti tykätä minusta? Onkhaa mulla tukka hyvin? Pitääkhän toi mua ihan läskinä? Ei hitto, rellottaakohan mulla joku makkara...hmm...ei. Hyvä. Ei piru, sukkahousut valuu. Huomaakohan se, jos vähän kiskon niitä ylemmäs? Ei mut ehkä se antais vaan sellasen rempseen vaikutelman... Tykkääkhän toi rempseistä vai sellasista neideistä? Ei hitto nyt jos toi tulee mun luo ni mulla jäi jarrarit pesemättä pöntöstä. Voi paska jos toi huomaa, että oon ihan hetero rekkalespo.

No mutta. Kaikki menee silti oikein hyvin. Saat munakkaan kampitettua. Se vie sinut illan päätteeksi tanssimaan ja pyytää puhelinnumeroasi ja pussaakin vielä. Tässä vaiheessa äskeinen aivotyöskentelykohta toistuu noin 300 kertaa kiivaampana, kuin ensimmäisellä kerralla.

Ja voi! Hän käyttää sitä puhelinnumeroa! Te tapaatte! Se tulee teille! Ja vieläpä ihan kohta! Voi kärsä. Puoli tuntia aikaa, housuissa kamala majava ja pöntössä edelleen ne jarrarit. Vessaharja haaruihin ja venus pönttöön. Eiku. Puhelin pitää ottaa kylppäriin mukaan, koska se soittaa, kun se on lähempänä. Helvetinmoisen hutiloinnin ja raastamisen jälkeen haaruissasi on jotensakin räjähtänyt, puolikalju, mutta juuri ja juuri salonkikelpoinen majava, unohdat ajaa säärikarvat ja jannu on ovella, mutta jalassa on sentään suht kelvot kalsarit ja ne jarraritkin on pikaisesti hinkutettu pois. Tosin et kyllä ehtinyt käyttää vessanpesuainetta, hitto...

Kaikesta huolimatta teillä on ihan mukavaa ja vaikkei sitä majavaa näin pian tarvii käyttää, ajatus siitä, että se on edes suht kunnossa nostaa itsetuntoasi jo varsin mukavasti. Kolme viikkoa sitten niittimen nähneet säärikarvat ehkä hieman karvastelevat mieltäsi, mutta yrität pitää kinttusi kaukana jannusta. Samalla toivot, että se tykkää semmosista rempseistä hetero-rekkalespo-hässäköistä, joilla on säärikarvojen lisäksi vähän ylimääräistä vyötäröllään ja reisissään ja takapuolessaan ja leuan alla ja ja ja.

Aamulla jannu ei suorastaan vaikuta siltä, että se juoksisi viereltäsi pois. Olet kuin viulunkieli ja tarkkailet sen jokaista liikettä ja kyttäät silmämunat kovina, vaikuttaako se tympiintyneeltä/poisliukuvaiselta/ahdistuneelta. Jäpä kuitenkin jaksaa kyläillä ihan iltapäivään saakka ja kun hän viimein lähtee, sovitte, että "nähdään" ja "se soittaa". Ja sinä olet helpottunut, koska pääset viimein kakkoselle. Parasta persetreeniä on kamala paskahätä ja mies kylässä! (Jaa mitä minä tiedän persetreenistä? No juuri tasan tuon verran.)

Mutta. Iiiik! Tykkääsköhän se nyt musta? Nyt on menny jo 45 minuuttia, eikä se oo soittanu! Soittaakhaa se? Voi paska. Nyt jos se ei ookkaa kiinnostunu. Onkohan se? Olikohan ne säärikarvat kuitenki liikaa? Tai se, kun vahingossa pierasin yöllä? Olikohan mulla kuitenki etutukka vähä länässä...? Se näki kyllä mun reisiselluliititkin! Ihan varmaan näki, ku nousin sängystä! Voi eiiiii....!! Olikohan mun jutut ihan tyhmiä? Se ei kyllä nauranu sille yhelle kakkajutulle ihan niin kovaa, ku ois pitäny. Voi itku. Tunskohan se mun mahamakkarat? Näkyyks ne...? NÄKYY!! EIIIII....

Vielä illallakaan jannusta ei ole kuulunut. Alat tajuta, kuinka kako kaikkine mietteinesi olet. Ainoa toivosi on joku ystävällinen sielu, joka tajuaa kyörätä sinut hoitoon. Päätät ryhdistäytyä. Mokoma jannu! Sehän voi olla mikä lie hiippari! Juu, nyt loppu moiset jahkaamiset. Soittaa jos soittaa.

Ja sitten aloitat taas kaiken miettimisen alusta. On se niin ihanaa!

Tänä vuonna vietän jouluaaton yksin kotona. Osittain olosuhteiden pakosta, osittain omasta tahdostani. Heräsin ennen kymmentä varsin reippaana pikku emäntänä pyykille ja huseeraamaan puuron kanssa sun muuta. Joskus oon muuten huseerannu paremmallaki menestyksellä...

Klo 12.52 Keitin juuri riisipuurot pitkin hellaa. Siis juttuhan meni niin, että laitoin riisipuuron tulille. Jätin levyn neloselle ja ajattelin, että menen ihan kohta katsomaan, ettei se sitte kiehu yli. Kirjoittelin nettiin ihan kaikessa rauhassa, kunnes kuulin keittiössä pahaenteistä sihinää. Maito rillusi kattilasta kannen alta pitkin reunoja kuin puutarhaletkusta.

Koko kämppä haisee kärventyneelle maidolle. Siirsin puuron toiselle levylle. Teflonkattilan keksijälle tässä kohtaa kiitos ja kujerrus. Odotan innolla ensimmäisen levyn jäähtymistä ja sen jälkeistä jynssäystä. Siihen kun paloi kiinni maitoa ja hieman talouspaperiakin. Hmph. Taidan tuulettaa.

Klo 13.27 *NIPS* Olkkarin päävalonlähteestä palaa lamppu niin, että ritisee. Varalamppuja kaapissa?! Juu ei ole.

Klo 13.31 Olen jo nostanut Bridget Jones-vilmin pöydälle valmiiksi katselua varten. Säästän sitä kuitenkin iltaan. Se on minun jouluaaton kulttuurillinen herkkupala. Plaraan muita vilmejäni, mutta tajuan, että olen katsonut ne kaikki viime aikoina. Ainoat katsomattomat ovat Romeo ja Julia ja Monter's Ball. Koska jälkimmäisenä mainittu on rasistinen ja julma ja siinä on minun hermoilleni aivan liian kiihkeä seksikohtaus, tyydyn Romeoon ja Juliaan. Leffan loppumetreillä nukahdan kaikkeen siihen runollisuuteen.

Klo 18.07 Voi paska. Ei tän näin pitäny mennä. Olen nukkunut sohvalla useamman tunnin. Menetän yöuneni jo tunnin torkuista, saati koko iltapäivän sahuroinnista. Tiedän nyt kukkuvani puoli yötä. Oispa viinaa.

Klo 18.30 Päätän ottaa lisää päivällä keittämääni puuroa ja soppaa. Ihanaa kuumaa riisipuuroa ja päälle jääkaappikylmää sekahedelmäsoppaa, nam! Lappaan kulhoon puuroa. Sitten lappaan soppaa päälle. Sitten tajuan, etten lämmittänyt puuroa. Puuuh. Yritän kaapia soppaa takaisin laariinsa. Puolet mokomasta väpisee tämän jälkeen pöydällä. Tungen soppaisen puuron mikroon ja syön itseni sitten liian täyteen. Olen hyvin huolestunut kaapissani olevasta ruokamäärästä, josta en ole kyennyt syömään, kuin murto-osan. Toisaalta olen äärimmäisen huolissani linjoistani ja siitä, miltä ne näyttää, jos syön kaiken kaapissani lojuvan.

Klo 20.20 Päätin sittenkin alkaa katsomaan sitä Monster's Ballia. Ei suorastaan mitään kaikkein riemukkainta joulukatseltavaa. Oli pakko jättää leffa puoleenväliin ja tyhjentää konvehtirasiasta ylempi kerros ja leikkiä koiran kanssa vähän nappaa konvehti-leikkiä. Jipii. Harkitsen tonttulakin pukemista ja tähtisadetikuilla huitomista, kun on niin kivaa. Oispa viinaa.

Klo 20.53 Koira tunkee päätään kainaloon ja jotain muuta tunkee yhestä paikasta. Kroppa alkaa selkeesti kapinoimaan tätä mussuttamista vastaan. *burb*

Uskalsin laittaa musiikkia. Tässä talossa tällänen hiljasuus on jotain ihan utopiaa. Ymmärrettävää, koska on jouluaatto. Jos tämmöstä sattuis jonain muuna päivänä, soittaisin hätäkeskukseen ja talkkarille ja ruumisauton. Korviin särkee ja jotenkin riipii tuottaa mitään ääntä, mutta sisulla vingutan youtubesta lemppareita.

Klo 21.17 En enää koskaan syö reilua litraa sekahedelmäsoppaa alle vuorokauden sisään. En enää ikinä. En ainakaan ennen ensi joulua.

Lähden kohta lenkille. Kunhan saan päätökseen "ihan varmasti alan laihduttamaan joulun tai ainakin heti uudenvuoden jälkeen"-mantrani. Siis ihan kohta. Pari minsaa vaan.

Klo 21.50 Lähden lenkille. Otan vaan ensin yhden konvehtin.

Klo 22.54 Pienellä lenkillä käyty. Mullon selkeesti itsekritiikki-joulu täällä menossa. Vääntelin äsken naamaani peilin edessä ja kauhistelin, miten ryppyinen olen. Miltä mahdan näyttää kymmenen vuoden päästä? Voi paska. Varmaan ruttu-suohirviön ja kurttu-läskivuoren rakkauslapselta. Tulin pois peilin edestä ja nyt vellon läskejäni ja mietin, mitähän sitä söis. Mitään ei tee mieli, mutta onhan tässä nyt jumalauta jotain syötävä. Joulu ja kaikkee niiku.

Klo 00.45 Yksinäisen naisen painajainen jouluaattona: tietokone hajoaa. Onneksi en ole tietoteknillisesti ihan totaalisen poropeukalo, vaan hoidin homman kotiin. Tää masiina nääs rupesi syytämään mulle uutta netti-ikkunaa, kunnes niitä oli pitkälti yli kymmenen. Niitä vaan plopsahteli ruudulle lisää ja lisää. Painelin paniikissa nappuloita ja yritin sammuttaa koneen. Lopulta riivin akun irti. Johan vaikeni. Ja vähän ajan päästä toimi taas hienosti! Hyvä mie!

Selkään sattuu. Ihmiset on näköjään jouluaattona erityisen herkkiä kehumaan. Olen saanut jos jonkinlaista herutusta sekä puhelimitse että netitse. Tosin epäilen osan tarkoitusperiä ja taka-ajatuksia. Mitä luultavimmin ainakin jälkimmäisiä on runsaasti ja suhteellisen kirjaimellisestikin jopa.

Oli sitte ne päikkärit tosi tarpeeseen. Ei väsytä niiku yhtään.

Klo 01.26 Puuh. Päätin sitten näin yösydännä vielä vähän jynssätä sitä maidon tahrimaa hellanlevyä. Irtokarstat lähti kyllä ihan hyvin, mutta nyt levy on epäilyttävän mustaläikkäinen. Minulla on karvas epäilys, jotta ensi kerralla, kun erehdyn levyä käyttämään, siitä tussahtaa joitakin kärypöllähdyksiä. Miten kummassa aina onnistun joko hajottamaan tai ainakin jollain tasolla pilaamaan kaikki tavarat? Ei mulle kannata hemmetti soikoon antaa hellaakaan, kun saan siitä ihan seulan!

Katselin naamakirjasta semituttuja. Kaikilla on kakaroita, parisuhteiden lisäksi. Ihmisten kuvakansiot pullistelevat hymyileviä ihmistaimia ja onnenhetkiä. Pyh. Tirsun jotensakin katkeruutta, mutta mitäpä muuta yksinäinen turnipsilehmä näin jouluyönä muuta voisikaan?!

Siirryn viimein Bridgetin pariin. Haen ensin pari konvehtia. Ja lohileivän. Ja ehkä pikkusen porkkanalaatikkoa.

Hyvää joulua!

Voi paska. Näin joulun alla kun sitä toivoisi rauhaa ja seesteisyyttä. Vaan onko se tässä huushollissa edes mahdollista?! Ei taida.

Viime öisten unieni perusteella olen höyrähtänyt ja lisäksi lespo. Miltä mahtais äidistä tuntua, jos kilkuttelisin aattoaamuna ovikelloa ja tuntisin pakottavaa tarvetta kertoa uudesta seksuaalisuudestani? Luojan kiitos minun äiti on suhteellisen ymmärtäväistä laatua ja tarpeen tullen osaa hyvin näytellä sellaista ja sitä paitsi elättelen toiveita, että olen yhä hetero.

Näin ensinnäkin unta, jossa tuhrin kakalla paikkoja. Olin lähdössä Hetkiksen kanssa ulos. Oli kesä ja Hetkis asui ihanassa talossa jossain metsässä. Minulla oli paljon vaatteita mukana, koska en oikein osannu päättää, mitä laitan päälleni. Päädyin lopulta valkoisiin pellavahousuihin. Menin vessaan ja sohin vahingossa kakkaa niihin valkeisiin housuihin. Tämän jälkeen sontaa oli joka paikassa. Apua. Kakkauni! Tietäähän se rahaa, eikä kieroutunutta mieltä?!

Tämän lisäksi olen nähnyt nyt kahtena yönä peräkkäin lespounta yhdestä ystävästäni. Ikävä kyllä minun seksiunet on aina lähinnä kamalaa riutumista, joissa tunnen järkyttävää himoa ja kaihoa jotain henkilöä kohtaan, enkä koskaan pääse varsinaisiin hommiin. Tähän mennessä olen yleensä uneksinut miehistä. Jostain syystä minun unimiehet ei ole mitään kalenteripoikia, vaan pitkälti neljänkympin (ja joskus viidenkympinkin) rajapyykin ohittaneita, vähemmän viehättäviä urosyksilöitä. Unissa vaan käyn ihan kuumana. Apua. Kai tääkin tietää esimerkiksi rahaa tai mainetta tai edes kunniaa, eikä sairasta mieltä tai kyseenalaisia seksifetissejä?!

Nyt nämä kahden viimeisen yön unet ovat liittyneet yhteen ystävääni, joka oikeasti on itse lesbo ja jonka kanssa myös joskus teininä pussailtiin pusikoissa. Ei ei, tässä ei nyt tuu mitään kuumia lesbokohtauksia. Mie vaan siinä unessa olin kovin rakastunut siihen minun ystävään ja kaihosin sen perään aivan kovasti, mutta ensimmäisenä yönä se valitsi yhden minun toisen kaverin, jota heterompaa ei kyllä maa päällään kanna ja toisena yönä se ensin seurusteli ja sitten se halusi viettää sinkkuelämää ja minä oisin halunnu sen kanssa punaisen tuvan ja kaalimaan ja kolme koiraa.

Apua. Sofian sohva! Leelian lepotuoli! JOKU!!! Olenko nyt seksuaalisuuden rajavyöhykkeellä? Kohtako ostan maiharit ja leikkaan kaljun, jonka värjään violetiksi ja painelen tuolla rautakärjet kolisten ja tarjoan karvaisia käsivarsiani tyttölasten ahjoksi?! Olenko muuttumassa mieleltäni hermafrodiitiksi joka paikan höyläksi, jolle kelpaa sekä Jorma että Anneli?! Käääh.

Ja just ennen joulua. Piru! Pitipä sattua.

...alkaa joulu Maijasen. Ripparapparai.

Katsoin aamulla (joululomalla noustaan puoli kahdelta iltapäivällä ja silloinhan se on ihan ku aamu) tyhjää kalenteria ja ajattelin, että hitto, kun ei oo mitään ohjelmaa luvassa tänään. Kehitinkin sitä ohjelmaa sitten ihan vallan kovastikin. Ihan vahingossa nääs.

Koska olin loipannut sängyssä kellon ympäri ja vähän ylikin, ajattelin kietasta Welmun kanssa lenkin. Ajattelin kiertäväni ihan sellasen normipituisen, nopeatempoisen lenkuran ja tulla sitten kotiin suihkuun. En siis kammannut tukkaa enkä pessyt naamaa. Kävin hammaspesulla ja viritin ylleni pitkät kalsarit, virttyneet kollarit, aluspaidan (juuei tissiliivejä, mitä suotta!), villatakin ja ulkovermeet. Olin jotensakin kasarin (tai ehkä jopa sevarin) ja tollon näköinen. Otin Welmun hihnaan ja kolautin oven kiinni takanani. Avaimet jäivät joutilaina lojumaan eteisen lipastolle ja minä tajusin sen juuri siinä vaiheessa, kun oven lukkokieli napsahti perille. Nouuuu....!

No, eihän siinä sitten. Ei avaimia. Ei puhelinta, ei rahaa, ei talonmiestä pihalla. Kaverilla, joka asuu tossa kilometrin päässä, on kyllä vara-avaimet, mutta kun se oli Espoossa töissä, ni miepä sitte suuntasin äidille itäiseen Helsinkiin. Kävelin ensin Sörkkään ja hölkyttelin pummilla niissä viimisen huudon kamppeissa metrolla määränpäähäni. Onneksi siellä oltiin kotona, vaikka äiti itse olikin vielä töissä. Pääsin sentään sisään. Muutenkin avainten sisään jättäminen alkoi jotensakin tuntua aikamoiselta onnenkantamoiselta, koska äiti lupasi tultuaan tehdä kalasoppaa. Jouduin kuitenkin tätä ennen kauppaan äidin kanssa ja raahaamaan pari painavaa kauppakassia, joten katsoin ansaitsevani sopan, vaikka avaimet ois ollu mukanakin.

Niinpä sitten iltapäivä ja alkuilta vierähti siellä. Sain kupuni täyteen äidin ihanaa kalakeittoa. Lähtiessä sain kotioven avaimen matkaani. Kello oli vielä niin vähän, että pääsisin käytävän ovesta koodilla. Sen oven avaimia ei nimittäin ole, kuin yksi ja se on minulla. Hyppäsin taas metroon ja kävelin Sörkästä kotiin. Welmu sai aamu- ja iltalenkin samalla reissulla.

Ikävä kyllä käytävän ovesta sisään pääseminen ei suinkaan ollut niin helppoa, kuin se tähän mennessä on ollut. Painelin vanhan tutun koodin. Mitään ei tapahtunut. Painelin sen uudestaan. Ei mitään. Naputtelin koodin noin kaksitoista kertaa, eikä mitään tapahtunut. Rynkytin ovea. Vedin ja työnsin ja naputin taas koodin. Koodimasiina pysyi järkähtämättömän hiljaisena ja värittömänä ja ovi tiukasti kiinni. Onneksi joku jannu kiepahti paikalle ja avasi oven. Sivusilmällä vilkaisin, että se paineli jonkun ihan oudon koodin siihen laitteeseen. Ovikoodi on siis vaihtunut. Voisko joku ilmottaa siitä mullekin?! Ihmettelen, etten tällä säkällä joutunut seisomaan ulkona tuon puolikaljun koiran kanssa esimerkiksi toista tuntia ja saanut pissatulehdusta ja jättiläismäistä kyrpää otsalohkooni.

Uskaltaakohan tässä nyt sitte poistua kotoa enää? Toiset vara-avaimet on nyt itselläni tämänpäiväisen sählingin ansiosta ja toisten vara-avainten haltija lähtee keskiviikkona viikoksi Kotkaan. Alaoven avaimia ei tosiaan ole, kuin se yksi, enkä ole saanut koodin vaihtumisesta mitään infoa. Jo nyt on kumma. Ja mie vielä aina julistan, että mie en koskaan unohda enkä hävitä mitään. Olen kuitenki tässä vajaan vuoden sisään unohtanu avaimet sisään ainakin kaksi kertaa ja hukannut lompakkoni kaikkine sisältöineen kerran. Lisäksi unohdin yks ilta laittaa kellon soimaan ja heräsin aamulla vartti sen jälkeen, kun piti olla töissä.

Alan selkeesti haperoitumaan. Apua. Onkohan dementia tarttuvaa?! Tai ehkä mullon lapamadon sijasta aivomato! Tai sit minoon muuten vaan vähän pässi. Hmph.

Mie oon saanu tässä joitakin joululahjoja. Koska en tänä vuonna vietä joulua, olen avannut ne kaikki jo. Ajattelin, että jos jätän avaamisen aattoon, istun lopulta lattialla yksin itkemässä lahjojeni keskellä, koska jouluaaton viettäminen yksin on jo muutenkin niin ankeaa. Yritän tehdä siitä päivästä tavallisen päivän muiden joukossa ja puuhata kaikkea mukavaa.

Sain oikein kivoja ja osuvia lahjoja. Sain Chilli-sarjan vedenkeittimen, jota olen jo pitkään toivonut. Mullon saman sarjan voileipärilli. Seuraavaksi voin ottaa sen leivänpaahtimen, kiitos. Tuunasin vähän keittiötäni uusiksi, jotta se ihana vedenkeitin sopisi sinne mahdollisimman hyvin. Ja sopiihan se. Sain pari pientä koria ja pyrin asettamaan nekin keittiöön ja nehän sopi sinne hyvin myös.

Sit mie sain suklaata. Koska sieluni ei lepää, ennen kuin kaikki herkut on syöty, söin kaiken toki mahdollisimman nopeaan tahtiin, turhia maistelematta. Salla auttoi minua syömisessä vielä hieman tänään mussuttamalla jokaisessa konvehtirasiassa esiintyvät pahat suklaat (kohvisuklaata, hyi). Tosin se toi lisää suklaata, joten olen uuden urakan edessä. Varsinkin, kun tulin äsken kaupasta ja ostin itselleni vielä yhden suklaalevyn. Tervetuloa silavaa ihmisen muodossa tirsuva joulu!

Sain uuden ostoskassin. Pyrin kantamaan omaa ostoskassiani mukanani, koska inhoan muovikasseja ja mullon niitä tuolla varastossa ihan liikaa. Harmittavan usein olen unohtanut ostoskassini kotiin, mutta en enää. Vanha kassini on musta kangaskassi, jonka kyljessä lukee DELICIOUS GORGEOUS UNREACHABLE. Tota...ei ehkä ihan mulle sopivaa. Juttuhan on niin, että kun minä painan kauppaan pelkissä pitkissä kalsareissa, kumisaappaissa ja julmetussa toppatakissa, tuommonen väsky näyttää...no, aivan käsittämättömän naurettavalta ja kornilta. Uusi kassini on punaista kangasta, kyljessä on Kiroileva Siili ja siinä lukee No en oo v***u rauhallinen!. Suits me ja sointuu saappaisiini!

Welmukin sai lahjan. Se sai itse avata sen. Paketista paljastui kuminen lehmä, joka vinkui. Ei nääs vingu enää. Lehmän nimeksi tuli Ruusa. Welmu oli aivan kehällä sen kanssa. Koska sillä on aika kovasti tota puruvoimaa, sillä on vain ankeita täyskumisia ja jumalattoman painavia leluja, joita se ei saa rikki. Ruusa olikin sitten aivan ihmeellinen kapistus, eikä vähiten sen takia, että se vinkui. Koira oli aivan ihmeissään ja kulki pitkin asuntoa aivan kuin suunnattoman surun vallassa. Ehkä se kuvitteli satuttavansa lelua tai jotain, mutta joka kerta, kun lehmä vinkui, vinkui koirakin syädntäriipivästi. Niinpä se kulki täällä Ruusa hampaissa ja itkeskeli kaiken iltaa.

Puolilta öin Ruusa meni lopulta äidin auttamana nukkumaan ja Welmu jäi itkemään sen perään hädissään. Sain koiran viimein rauhoittumaan ja aamulla annoin sille Ruusan takaisin. Welmu esitteli sen ylpeänä Sallalle ja tämän jälkeen järjestelmällisesti hajotti lelun. Ihmettelin vanua lattialla ja niinpä Ruusalta oli lähtenyt naama. Laitoin lelun keittiön pöydälle karanteeniin ja siellä se sai ollakin, kunnes äsken kuulin keittöstä hyppäysäänen ja koira ilmestyi lehmä hampaissa viereeni vinkumaan. Nyt se hajottaa Ruusan takapäätä. No, onpahan koirallakin nyt sitten joulu.

Koska jouluun on vielä joitakin päiviä, odotan saavani vielä muutamia lahjoja. Lottovoitto (lottoamatta), rehellinen, hyvännäköinen ja minua hullun lailla rakastava mies ja rekkakuormallinen äänieristettä olis kiva.

Naapuridilemmani on kohonnut kliimaksiinsa. Hermoni ovat riekaleina. Minä en nuku, koira ei nuku. Olen harrastanut kirjeenvaihtoa naapurini kanssa; laihoin tuloksin. Niin laihoin, että sain nukkua yhden ehjän yön tuossa välissä ja viime yönä olikin sitten taas korkea aika valvoa ja ottaa korkeintaan pikkutorkut parissa välissä. Voi herra talonmies, ole hyvä ja tule eristeinesi!

Kaikki alkoi siitä, kun lääkäri rakensi seinän. Lääkäreiden ei ikinä pitäisi rakentaa seiniä; tulee hyyyyvin huono ja ihmiskohtaloita raastava lopputulos. Kun juttuhan on niin, että minun ja naapurini asunnot ovat joskus olleet samaa tilaa. Täällä asui lääkäri, joka piti toisella puolella vastaanottoa ja toista puolta kotinaan. Kun lääkärillä koitti muuton aika, joku älypää päätti, että tehdäänpä tähän kaksi erillistä asuntoa, määräsi lääkärin rakentamaan seinän ja niinpä lääkäri pusasi seinän pystyyn. Ja millaisen seinän!

On erittäin hyvä asia, etten ole kovinkaan ahkera ikkunanpesijä. Juttu on nääs niin, että tuo edellä mainitun lääkärin pystyyn asentama seinä varmaan kaatuisi, jos tuulisella säällä päättäisin pesasta olohuoneen ison ikkunan ja avaisin sen. Olen ajatellut siirtää sänkyni niin, että päätypuoli on vasten sitä seinää, mutta en taida uskaltaa. Jos päätyisin joskus harrastamaan kiihkeää seksiä sängyssäni, menisi sänkyni varmaan rynkytyksestä sukkana seinän läpi. En kaipaa tilannetta, jossa euforian haihduttua huomaan siirtyneeni viereiseen asuntoon naapurin muijan pällisteltäväksi. Onneksi huolta ikkunanpesusta, saati seksistä ei ole.

Tiedän naapuristani liikaa. Ihan tuon seinän ansiosta. Tiedän, ettei hänellä ole telkkaria, mutta tietokone messengerillä höystettynä on. Tiedän, että hän on mieltynyt ulkomaalaisiin miehiin, erityisesti karvakäsiin. Tiedän hänen etunimensä, joka ei lue hänen ovessaan. Tiedän, että hän puhuu maratonpuheluita huomattavasti enemmän, kuin minä. Tiedän, että hän on paljon hiljaisempi sängyssä, kuin minä (muuten huolta hiljaisuudesta ei ole!). Tiedän, että hän tekee yötyötä ja elämänrytminsä on sitten sen mukainen. Tiedän, että hänellä on vanhanaikainen herätyskello, joka pitää sitä kammottavaa vinkuvaa ääntä. Olen nähnyt kyseisen ihmisen pari hassua kertaa, enkä edes tunnistaisi häntä kadulla.

Haluaisin saada alussa mainitun lääkärin hyppysiini. Mielenkiinnolla haluaisin tiedustella, mistähän materiaalista hän on seinän väkertänyt. Itse veikkaisin kierrätyspahvia. Tarpeeksi raskas huohotuskin kuuluu läpi. Kuulen, kun naapuri laittaa takin hengariin ja hengarin metallitangolle. Naapuri mitä luultavimmin kuulee, kun minä piereskelen. Jos saisin, laittaisin sen lääkärin tolle toiselle puolelle asumaan ja pierisin ja höpisisin täällä puhelimeen yöt läpeensä ja rakennuttaisin sillä sitten seinän uudelleen. Perkele.

Viime viikolla viimein kamelin selkä sanoi naps ja pyysin vuokranantajalta lisää eristettä seinään. Viikko on kulunut ja onko mitään tapahtunut? Juu ei. Olen reilun viikon aikana nukkunut yhden ainoan yön naapurin herättämättä minua kesken unien. Yritin ilmaista tätä naapurillekin, mutta koska en saanut rimputteluuni vastakaikua, turvauduin kirjelappuseen. Askartelin ruutupaperille oikein ystävällisen pyynnön olla vähän hiljempaa öisin. Helvetin kovalla äänellä keskellä yötä puhuttu puolentoista tunnin maratonpuhelu kuuluu minun puolelle vähän turhan hyvin. Sain varsin ystävällisen vastauksen (myöskin ruutupaperille kirjailtuna), jossa minua teititeltiin ja luvattiin yrittää olla hiljempaa öisin. Lupaus ei tainnut kuitenkaan kattaa kirjeen saapumista seuraavaa yötä. Olen viime yönä nääs nukkunut ehkä noin pari tuntia vartin ryppäissä, valveillaoloajan kuunnellen pälinää tonne yli neljään saakka.

Olen jotensakin hermoraunio. Nukahdan pystyyn nyt juuri. Oikeasti, sitä eristettä nyt tänne ja vähän sassiin!

Mikä helvetti minua vaivaa?! Olen ollut viime aikoina aivan jumalattoman pahalla tuulella. Tympääntynyt. Passiivinen. Huolissani. Murheissani. Surullinen. Vihainen. Itkuinen. Haluton. Maassa. Paskana, vittuuntunut ja huumorintajuton. Surffannut kyynisyyden laineilla. Inhonnut itseäni ja kaikkia muita. Yksinäinen.

Toden totta. Pääsin kyllä taas jälleen kerran jokseenkin yli akuutista parisuhteen puutoksestani, mutta yksinäinen olo jäi. En ole aikoihin ollut yksinäinen. Nyt olen. Pelkään, että jumahdan tähän. Että elämä ei kuljekkaan enää eteenpäin. Samalla pelkään, että aika menee liian nopeasti ja minen ehdikään kokea ja muuttua tarpeeksi. Olen huomannut, että saan kamalasti vaikutteita tuolta harjottelusta, vaikka viihdynkin siellä tosi hyvin. Katselen kaiket päivät sängyissään riutuvia mummeleita ja pelkään omaisteni joutumista samaan tilaan. Ja itsenikin. Alle kolmekymppisenä! Olen ihan hullu.

Olen märehtinyt sukujuttuja. Kasvatustani. Ja mitä minusta sen ansiosta tuli. Olen aikuinen, tiedostava ihminen. Samalla tunnen kuitenkin olevani kasvatukseni vanki. Niiden mallien vanki, joita minuun istutettiin niin kauan. Vaikka tiedostan ne, on niistä irti ponnisteleminen joskus ihan yhtä helvettiä. Olen suht hyvä kestämään pettymyksiä. Olen vahva ihminen ja kestän kyllä vaikka mitä. Mutta kenen tahansa perheeni jäsenen aiheuttama pienikin pettymys romauttaa maailman niskaani ja muutun silmänräpäyksessä viisivuotiaaksi, joka haluaa lässyttää ja itkeä vollottaa suu ammollaan ja parantua pahasta mielestä sitten äidin sylissä. Harmi, että minen vaan mahdu siihen syliin enää.

On helvetin paljon helpompi murjottaa kotona itkemässä, jos tietää, mitä itkee. Niinpä pillittäisin nytkin mieluummin vaikka jonkun kusipään miehen tekosia, kuin jotain tarkemmin määrittelemätöntä, omituista, yhtäkkiä jostain pullahtanutta identiteettikriisiä, joka tekee minusta murheellisen ja epäsosiaalisen ja jonka ansiosta olen koko ajan ihan kehällä ja aivoni ylikierroksilla.

Töissä kaiken puuhan parissa olen oma itseni, siviilielämä meneekin sitte ihan reisille. Johtuukohan tää kuukkareista? Joku on nimittäin käyny varmaan peukaloimassa minun paikkoja (voi, olisikin!) tai jotain, mutta kuukautiskipuni ovat mystisesti hävinneet johonkin. Oikeasta paikasta tulee kyllä oikeaa ainetta, mutta mihinkään ei koske. Paitsi sieluun kaikkien asioiden märehtiminen, saatana!

Voisko joku antaa mun normivitutuksen takasin ja ottaa tämän paskamaisen ahdistuksen pois?!

Onks se nyt tää syksy (joo nyt on joulukuu, mut ku tuolla sataa vettä ja onhan nyt kuitenkin syyslukukausi) vai mikä ku minua vihmoo ja kiristää oudosti? Kun mie eilen kintturoin niistä naamakirjan päivityksistä ja siitä, kun KAIKKI seurustelee ja nussii ja nuoleskelee toisiaan ja minä muuraudun umpeen, niin mietin sitä sitte vähän pidemmälle ja tajusin, että syksy on mulle sellasta erojen aikaa. Synkkää taaperrusta. Ristiriitoja ja riitoja. Kaikkea muuta, kuin uuden syntymistä. Sitten aloin kelaamaan elämäni syksyjä. Kaikkea minoon kanssa touhunnu...

Tänä syksynä yritin ropeltaa yhen miehen kanssa jotain ja epäonnistuin karvaasti. Se siitä. Viime syksynä miesrintamalla piteli aivan käsittämättömän hiljaista. Haudanhiljaista suorastaan. No okei, yhtä pientä viikonloppua lukuunottamatta. Juttu kuopattiin, ennen kuin se oli alkanutkaan. Se siitäkin. Tosin viime syksynä muutin Helsinkiin ja sinänsä se oli yksi uusi alku elämässä. Mutta kun se sujui niin kivuttomasti, ni ei sitä oikein voi laskee. Tai en mie tiiä.

Toissa syksynä sitten. Huh. Silloin traumatisoiduttiin. Oikein olan takaa. Erosin Maailman Suurimmasta Kusipäästä. Ja se oli vaikeaa. Minun ei ollu ikävä sitä ihmistä, se ei sattunu. Mutta sen kaikista teoista ja sen käytöksestä ja kohtelusta oli vaikea päästä yli. Olin toiminut päätoimisena kynnysmattona sille ihmiselle kaiken vuotta ja eron jälkeinen aika toimi miettimisaikana sille, minkä minussa on muututtava. Ja voi kyllä, olen vieläkin välillä vihainen. Lähinnä itselleni. Aika sopivasti myös eksälle (joka vähän aikaa sitten naamakirjassa laitto viestiä ja katui käytöstään, koska oli kuulemma silloin joskus niin kovin sokea, ettei yhtään ymmärtäny, miten kammottavalla tavalla minua kohteli. Voi vittu, sehän on vielä tyhmempi, ku minä!).

Kolme vuotta sitten kävin iltalukiota ja tein laiskanlaisesti pätkätöitä hoitoalalla lähinnä kotihoidossa. Elämä oli hirveän repaleista. Olin ehkä hmm... moraaliltani ja arvoiltani hieman erilainen, kuin nyt. Rillusin aika paljon. Okei, TOSI paljon. Liikaa. Alkusyksystä tapailin yhtä poikaa, joka oli minua muistaakseni neljä vuotta nuorempi ja siihen aikaan armeijassa. Mutta se loppui sitten vähän myrskyisästi, vaikka se oli kyllä hurjan sulkku poika. Omasi italialaista verta ja oli minua melkein puoli metriä pidempi. Nyt se on naimisissa ja varmaan oikein onnellinen. Loppusyksystä olin kovasti ihastunu yhteen jannuun, mutta se tykkäsi enemmän liihottaa, kuin olla minun kyljessä. Ylläri. Ei ollu eka (eikä viimonen) laatuaan minun kohdalla.

Neljä vuotta sitten seurustelin. Tosin aika huonolla menestyksellä. Niin huonolla, että lokakuun alussa päätettiin erota mutta loppukuusta olikin sitte jo eri ääni kellossa ja niinpä palattiin yhteen ihan vaan vielä kerran näkemään, ettei yhtään sovita yhteen. Yllättäen tämäkään yksilö ei kohdellut minua kovin hyvin. Tosin sen aiheuttajat oli ihan jossain muualla, kuin päässä olevassa kusessa. Silti. Nyt ollaan ihan hyvissä väleissä. Ihan kunnon mies se on. Muttei minulle. Kovin oli sekin syksy rikkinäinen ja raskas.

Viisi vuotta sitten on jotensakin aika pimennossa. Tapasin tämän viimeemmäksi mainitun jannun silloin. Tai oltiin tavattu jo yläaste-iässä, mutta marraskuussa alettiin tapailla. Taisin viettää aika railakasta sinkkuelämää ennen sitä.

Kuusi vuotta sitten erosin avomiehestäni. Se oli kaikkinensa aika kamalaa aikaa. Yritin peittää kaiken juhlimalla oikein kovasti ja hampaat irvessä. Tosin aika huonolla menestyksellä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Seitsemän vuotta sitten. Tunnustan. Olin samassa tilanteessa, kuin niin moni nyt siellä naamakirjassa. Olin tuoreessa parisuhteessa. Olin menossa kihloihin. Muutettiin yhteen. Olin ihan hirveän rakastunut. Väsäsin kullalle tonnikalakastiketta ja olin kalanhajuisena ja hehkeänä häntä vastassa, kun hän kotiutui töistä. Jos silloin olis ollu naamakirja, olisin ihan varmasti päivittänyt statukseni tyyliin "Maija odottaa mussua kotiin" tai "Maija lotraa liukuvoidetta". Liekö tämä seitsemän vuoden takainen pilvilinna minun arka paikkani, kaikkien pahojen syksyjen alku ja juuri. Pilasin nimittäin hyvin pitkälti itse sen suhteen ja se sattuu olemaan ainut, jossa mies on kohdellut minua jotensakin hyvin ja jossa muutenkin oli kaikki suht kohdillansa.

Ja kyllä. Myönnän myös sen, että jos olisin nyt itse orastavassa suhteessa ja lilluisin pinkeissä unelmissa ja harrastaisin seksimaratoneja ja kainalossa kujertelua, päivittäisin kyllä ihan varmasti statustani ihan muulla tavoin, kuin nyt (kaverit tietääkin, mitä siellä lukee. Se jarrarijuttu oli viikon kohokohta, jotta repikäähän siitä).