Taidan oikeasti olla aikamoinen hattarapää. Oikeasti! Tämänpäiväisen säätämisen jälkeen voin oikein mainiosti olla tuota mieltä. Tiedän, ei mikään varsinainen uutispläjäys, mutta kuitenkin. Hattarapäisyyttä on havaittavissa persoonassani jossain määrin joka päivä, mutta tämä päivä nyt sattui lyömään laudalta suurimman osan harmaista edeltäjistään pitkään aikaan.
Koska jouduin luovimaan yhdeksäksi koululle lääkäriin, jouduin heräämään kukonlaulun aikaan ja armottoman liskojytäämisen jälkeen se oli kamalaa. Joku oli heittänyt rekkalastillisen sijasta 300000 rekkalastillista hiekkaa silmiini ja olin erittäin sekavassa mielentilassa. Katsoin reittioppaasta, millä pääsen kätevimmin yhdeksäksi koululle. Ihmettelin, miksei samaa reittiä kulkevat bussit pysähdy samoilla pysäkeillä ja ajattelin sen olevan joku omituinen virhe.
No, asian varsinainen laita valkeni minulle hypättyäni bussiin ja matkustettuani kivasti sen pysäkin ohi, jossa minun oli tarkoitus jäädä. Painoin kyllä nappia, mutta se bussi nyt ei vaan pysähdy sillä pysäkillä. Tämän johdosta huristin aika paljon ohi koulusta ja jouduin ison rinteen alle. Päätin käyttää oikopolkua ja kiivetä rinteessä olevia portaita pitkin ylös. Portaat olivat pystysuorat. Repussani oli noin 500 kiloa kirjoja. Puolessavälissä olin varma, että kuolen. Portaiden yläpäässä hengitykseni aikaansaama höyry oli sokaissut minut, kaulaliinani oli niin kuolassa, että siitä olisi voinut vääntää vettä ja keuhkoani pisti niin saatanasti, että olin nyt täysin vakuuttunut pikaisesta kuolemasta, joka kaataisi minut sekunnilla millä hyvänsä meilahtelaisen keskivertokerrostalon edustalle. Kylmä ruumiini olisi oudon kuolainen, punainen ja kuoleentumisestakin huolimatta ponnistuksesta väpisevä.
Sanottakoon, että jäin henkiin, mutta jouduin hengittämään loppumatkan puoliksi ääneen ja se oli aika noloa, kun ihmisiä tuli vastaan. Näin ihan selvästi heidän säälivät katseensa ja ajatuksensa; "kato tota punakkaa kuolaavaa läskiä, kun se taapertaa, sehän tilttaa ihan just!". Minulla oli nääs kiire bussisekoiluni takia ja minun oli pakko puuskuttaa eteenpäin, kuin pieni juna. Tajusin olevani todella rapakunnossa. Tsiisus, eihän kukaan alle kolmekymppinen muija voi tolla lailla hengästyä moisista portaista! Hmph, näköjään voi. Harmi vaan, että sen täytyy olla minä. Lienee sanomattakin selvää, että pyysin lääkäriä laittamaan lähetteen kaikkiin mahdollisiin kolesteroli- ja läskiprosenttikokeisiin, mitä ikinä on keksitty.
Kävin lääkärissä ja sen jälkeen koulun kirjastossa tekemässä osani yhteen ryhmätyöhön. Meidän oli määrä tavata muutaman luokkakaverin kanssa koululla myöhemmin iltapäivällä kyseisen ryhmätyön merkeissä. Lähdin välissä kotiin tarkoituksena ottaa päikkärit. Soitin kuitenkin parhaalle ystävälleni ja puhuimme yllättäen kolme tuntia. Tämän jälkeen aivoni jostain syystä nollautuivat ja unohdin ihan tyystin, että minun piti olla kolmelta koululla kasaamassa sitä hiivatin ryhmätehtävää. Istuin tyytyväisenä lukemassa Uusikuuta ja kuuntelemassa Twilight-soundtrackia, kun kello tuli tasan kolme ja tajuntaani kajahti, että minun pitäis olla koululla juuri nyt, tällä sekunnilla.
Ja taas tuli kiire. Käytin koiran tarpeillaan ja taapersin ratikalle. Ajattelin ihan tosi nopsasti vain vaihtaa kolmosesta kymppiin tai bussiin. Koska kymppi viuhahti naaman edestä (ylläri, Maijan säkää), päädyin bussiin. Menin randomilla vain johonkin bussipysäkille ja loikkasin ensimmäiseen oikeaan suuntaan menevään bussiin. Ikävä kyllä tämäkään bussi ei mennyt sinne, minne piti, vaan jouduin taas puuskuttamaan keuhkot kurkussa kamalaa vauhtia suunniteltua kauempaa. Viimein saavuin koululle vain 55 minuuttia myöhässä. Vouh! Ja taas pelästyin kuntoni rapistunutta tilaa.
Istuin kiltisti kaiken iltaa koulussa ja tultuani kotiin olen nyt istunut tässä ja pohdiskellut keuhkojeni pieneltä vaikuttavaa tilavuutta. Koska en suostu uskomaan, että olen niin rapakuntoinen, kuin hengityskapasiteettini tänään yritti osoittaa, olen tehnyt nyt diagnoosin ja olen täysin vakuuttunut, että kärsin jostain miedosta keuhkopöpöstä tai ehkä jopa kuumeettomasta keuhkokuumeesta. Tai voi olla, että takki vähän kiristi siitä rinnan kohdalta. Ja olihan mulla niitä kirjojakin repussa.
Tuulihattuisuuteeni olen ajatellut diagnoosiksi alkavaa Pickin tautia ja nyt odotan innolla, koska alan riisuutumaan kadulla ja teenkö sen kenties tulipalopakkasilla niin, että torttuni jäätyy. Tosin sanottakoon nyt, että epäilen sen olevan jo valmiiksi jäässä, koska kukaan ei ole kairannut reikää aikoihin.
Hmm. Menenkin lääkärikirjan kanssa vällyihin. Löydän ehkä kairaamattomuuteenkin jonkun diagnoosin. Tosin epäilen, että se diagnoosi katsoo minua peilistä joka aamu...