Blogi

Ideoin jo eilen kirjoittavani jonain päivänä tähän blogiin jotain positiivista (taisin olla hetkellisessä psykoosissa tai vastaavassa vakavassa mielenhäiriötilassa). Olen kuitenkin realistisesti päättänyt luopua kyseisestä ajatuksesta, koska se on täysin absurdi ja mahdoton. Näinpä jatkan ruikuttamista entiseen malliin ja kas, ruikutankin tänään oikein Timon mitalla.

Käytin juuri kaksikymmentä minuuttia itkemiseen. Se on aina mukava puhde traumaattisen lenkin päälle. Yritän vaivalla treenailla omituista koiraani hieman vähemmän omituiseksi. Se on aika kivinen taival ja epäilen sen tuottavan hedelmää yhtä paljon, kuin Paavo Lipposen takapuoli. Tänään oli päivä, jolloin koira oli täysin treenauskelvoton. Parin pienen vastoinkäymisen jälkeen ilmeni, että myös emäntä on tänään täysin treenauskelvoton, elinkelvoton ja hereilläolokelvoton. Tulin siis lenkiltä koiraa perässäni kiskoen (kuka nyt haluaisikaan samaan huusholliin tällaisen pohjanakan kanssa!) ja kaahasin sänkyyn halaamaan tyynyä muutaman nessun kera.

Lenkillä käydyt vastoinkäymiset (ikänsä tarpeeksi lähelle tulleille vieraille piskeille ja ihmisille haukkunut koira teki niin siis tänäänkin) riittivät romuttamaan seitinohuen psyykeni ja niinpä juhlistin mokomaa ulisemalla oikein kunnolla. Nyt istun tässä nakit silmillä, huuli edelleen väpättäen ja odottaen kauhulla myöhemmin iltapäivällä olevia ihan virallisia treenejä, koska tunnen vastustamatonta halua tunkea koiran kaappiin pois silmistä ja niellä itse purkillisen esim. syanidia tai vastaavaa. Olen siis tosi tyyni, halukas lähtemään ihmisten ilmoille (varsinkin ruuhkapussissa vikuroivaa rakkia raahaten) ja muutenkin hirmu kiva ja tasapainoinen ihminen. Kutsuukohan ne treeneissä valkotakkiset, jos romahdan siellä keskelle teollisuusaluetta ja itken silmät päästäni?!

No joo. Mietin tässä hieman stressini astetta, kun näin arkipäiväiset pikku mutkat matkassa saavat minut näin tolaltani. Olen ehkä rikkonut jo ennätyksen ja siirtynyt kaikkien stressimittareiden ulottumattomiin. Mahtavaa. Nyt minun pitäisi oikeastaan tehdä opinnäytetyötä, mutta en voi, koska en näe melkein mitään, koska kyyneleet sumentavat silmäni, joiden luomet roikkuvat läppinä silmien päällä ja hämärtävät näkökenttää entisestään. Tämä johtaa puolestaan siihen, että stressaan hieman lisää, koska työni ei edisty ja pillaan sen takia vielä hieman lisää, jolloin näkökykyni sumenee vielä entisestään ja kohta en pysty tekemään mitään muuta, kuin makaamaan aloillani, koska en näe mitään ja olen katatonisessa tilassa kaikesta stressistä ja pillaamisesta. Voi jumalauta.

Oikeastaan olen vailla tehokkaita stressinpoistokeinoja. Olen kokeillut tyttöjen kanssa ulkona käymistä sekä selvinpäin että kännissä; ihan kivaa, mutta ei kuitenkaan niin huikeaa, että jaksaisin hetkien voimalla puskea jotenkin entistä ehompana eteenpäin. Diapamia en ole kokeillut, mutta kohta on varmaan sen aika. Tosin tarvisin sellaisen Diapamin, joka sammuttaa stressin minussa, mutta antaa energiaa puurtaa eteenpäin. Ei liene mahdollista. En voi pitää lomaa. En pääse ajatuksiani karkuun. En viitsi leikata päätäni irti, koska se sattuu. En viitsi tappaa ketään, joka repii hermojani, koska siitä joutuu ehkä linnaan tai ainakin suljetulle, jaiks.

Joudun siis kököttämään täällä, sietämään tätä paskaa ja hoitamaan kaikki velvollisuuteni riippumatta siitä, että haluan tappaa kaikki ympärilläni olevat ihmiset, hermoni revähtävät jo siitä, että joudun tiskaamaan ja mielenterveyteni vaikuttaisi kaikesta päätellen keikkuvan rotkon reunalla aivan ennennäkemättömällä tavalla.

Oikeastaan haluaisin huutaa täyttä kurkkua ja hakata seiniä, mutta en viitsi, koska asun pahvitalossa ja olenhan kuitenkin tosi tyyni, hillitty ja hallittu naisihminen. Tyydyn siis tihuuttamaan turhautuneisuuttani yhdessä kultasomisteisen servetin kanssa, valkoiseen kohokuvioituun sisustustyynyyn tukeutuen.

Voi vittu.

Olen muuttunut leijailevasta tuulihatusta synkeäksi itkunvääntäjäksi, ounou. Stressi on jyrännyt minusta viimeisetkin huumorinrippeet ja pystyn enää juuri ja juuri näkemään parodiamaisen elämäni niin naurettavana, kuin se todellisuudessa on.

Olen ruvennut iltapuhteikseni Fingerporin lukemisen sijaan itkeä tihuuttamaan sohvannurkassa ja vääntelemään mielessäni kammottavia variaatioita siitä, millaista surkea elämäni on ja mihin suuntaan se on menossa ja varsinkin millaista siitä ei ikinä tule. Tässä johtopäätösteni kliimaksit:

-Olen kammottavan lihava. Olen lihonut määrän X viimeisten kuukausien aikana (en voi kirjoittaa kilomäärää tähän, koska pyörtyisitte ja kutsuisitte valkotakkiset hakemaan tällaisen mursun johonkin, mihin ei toimiteta täytekakkuja tai edes pitsaa). En mahdu vaatteisiini ja joudun kulkemaan teltassa. Takki kiristää. Työvaatteet eivät mahdu päälle. Naamani on kuin seitsemän leivän uuni. Perseeni on 250 leivän uuni. Ihmiset ehkä luulevat, että odotan kolmosia ja laskettu aikani meni jo noin kolme kuukautta sitten.

-Olen vanhapiika. Kukaan ei haluaa lihavaa ja piereskelevää ja ennen kaikkea erittäin traumatisoitunutta ja neuroottista muijaa nurkkiinsa, vaikka olenkin makuuhuoneessa kohtalaisen aulis. Luonteeni on kammottava, naamani on kuin Skodan jarrupalat ja olen ollut niin kauan puutteessa, etten itseasiassa ole enää kovin kiinnostunut seksistä ja sitä paitsi torttuni on kasvanut umpeen. Suuaukolla asustelee vihainen majava.

-Olen naimisissa opintojeni kanssa. Opinnäytetyö junnaa paikallaan ja paniikki liejuu minussa joka ilta, kun kallistan kuuppani tyynylle ja käyn eletyn päivän mielessäni. Päivät, joina en tehnyt opinnäytetyötä ovat nyt jo kerääntyneet viikoiksi ja kuukausiksi. Aika loppuu kesken. Pelkään, että lopulta kyhään kasaan sepostuksen tasoa Tosi Paska ja saan ykkösen ja joudun sen takia hyppäämään rekan alle. Dämit.

-Minun on pakko käydä työssä, jotta pystyn pitämään jonkinlaista elintasoa yllä. Saattaisin pärjätä tuilla ja satunnaisilla keikoilla, jos pystyisin syömään joka päivä pelkkää kuivaa näkkäriä ja puuroa, mutta koska pääasiallinen ravintoni koostuu kalliista raaka-aineista, kuten karkista, minun on pakko käydä töissä. Työkseni luon paskaa. Hohdokasta, tosiaan.

-Kroppani alkaa pettää. Raahaan noin sataa ylimääräistä kiloa mukanani joka paikkaan. Hartiani ovat niin jumissa, että kasvavat kohta korvieni tasalta. Kolesteroliarvoni ovat ihme kyllä kunnossa ja nyt odottelenkin soittoa labrasta, jossa kertovat sotkeneensa näytteet ja että oikea kokonaiskolesterolini onkin noin 200 ja että kuolen sydänkohtaukseen jotakuinkin juuri nyt, kun arvo ynnättään muutamaan muuhun vaivaan, joista kärsin. Nice.

-Aloitin tämän maanantain heräämällä seitsemältä ja lukemalla Houkutus-saagan kolmannen osan loppuun (vasta toista kertaa!) ja itkemällä sen jälkeen lohduttomasti noin vartin, koska Jacobin ja Bellan ero oli niin raastava. Minua itkettää nytkin, joten taidan jättää ripsivärin laittamatta, koska veikkaan herahtavani itkuun viimeistään kun pääsen koululle tai ylipäätään ihmisten ilmoille, jotta näytän sitten mahdollisimman hullulta. Onneksi olen niin armottoman paksu, että voin selittää julkiset kyyneleeni vaikealla raskaudella.

Missasin juuri pyykkituvan, koiralta loppuu ruoka ja kas, arki tuleekin tuolta nyt jyräämään minut. Heippa!