Blogi

Olen havainnut itsessäni pari uutta piirrettä. Joku muu ehkä huolestuisi, mutta koska minoon muutenki vähän vinksahtanu, ni ei tämä mitään. Lisäksi nää piirteet on ihan viattomia. Kukaan ei kärsi. Kovin paljoa.

Olen ruvennut haalimaan servettejä. Eilen, ku oli se tosi paha päivä, ostin kaksi isoa pakettia lautaliinoja lohdukkeeksi. Tänään kaupassa hyppyseni jo kurottui taas yhtä pakettia kohden, mutta hillitsin itseni ja tyydyin etsimään peräsuoli pitkällään servettitelinettä. Sinänsä tämä on vähän inha piirre, ku katsokaas ku minoon huono käyttämään lautasliinoja. Mulle kestää talouspaperirullaki viikkoja. Ohan ne kivoja. Niiku ihan muuten vaan. Tai jotain.

No mutta sitten. Yllätin itseni tänään taas haistelemasta yhtä nuorta poikaa. Olen pervo täti. Olen mahdollisesti näyttäny suht hullulta lääkematskan tunnilla silmät kiiluvina ja huulet törröllään. Ei voi minkään. Mitäs kiilas mun viereen! Sitä paitsi minoon luullu, että amisjannut haisee masturbaatiolle ja spermalle, mutta ainakin kaksi jäpää on nyt jo todistanut osaavansa vähintäänkin peittää ominaishajunsa ihanalla partavedellä. Laskutkaan ei ahistanu niin pahasti, ku minun nenään tulvi vähän väliä ihanaa tuoksua. Voisin vaan haistella jotain sileää poikaa. Aijai.

Hmph, no joo. Jossain vaiheessa turhaudun näihin haisujuttuihin ja puutteeseeni ja menen varmaan sitte ostamaan servettejä lohdukkeeksi. Onpahan jotain, millä pyyhkiä kuolat suunpielistä, kun oon juossu sieraimet höröllään kymmenen vuotta nuorempien poikien perässä.

Sanotaan, että kun yksi asia menee perseelleen, menee sen jälkeen kaikki muutkin asiat sitte perseelleen. Pelottavaa sinänsä, mutta tuo todella tuntuu pitävän kutinsa aivan täysin. Tämä ei ole enää pelkästään kiinni minun paskasta säkästä, vaan jostain selkeästi korkeammasta hommelista. Mikä sitte lieneekään.

Sain illalla ihan järkyttäviä uutisia. Viime keväänä todennäköisesti ystäväni kuoleman aiheuttanut paskapää on päästetty liian vähäisen näytön takia vapaaksi. Ennen tätä tietoa sain puhelun ja vasten tahtoani kuulin, miten raa'asti ystäväni oikeasti onkaan surmansa saanut, ja mistä syystä. Näissä olikin sitte vähän liikaa. Tenttiin lukeminen jäi, koska olin ihan tolaltani ja itkin silmäni nakilleen illalla ja vielä lisää aamulla. Välissä nukuin levottoman yön unineen, joissa veitset viuhui ja veri virtasi. Sen haluaisin tietää, että jos minun unissa tapahtuu kauheuksia, mitä sen murhaajan unissa tapahtuu. Miten tuommosen teon jälkeen enää edes voi nukkua?

Jätin menemättä kouluun. Olin kamalan näköinen ja oloni oli kurjempi, kuin aikoihin. Päätin mennä tekemään vain sen lääkehoidon kokeen iltapäivällä. Yritin lukea vähän ennen sitä, aika huonolla menestyksellä. Sinänsä ihme, mutta koe ainakin tuntui menevän ihan hyvin. Minun säkällä sieltä lävähtää joku kusinen kolmonen, vaikka kuvittelen ihan muuta. Tällä tuurilla se ihan varmasti menee niin.

Kävin kokeen jälkeen kaupassa ja katsoin samalla kävellessäni äänettömällä ollutta puhelintani. Olin saanut pari viestiä, joista toisessa ilmoitettiin, että jannu, jonka kyydissä minun piti perjantaina mennä Varkauteen rentoutumaan, juhlimaan ja pitämään hauskaa ja irtautumaan arjesta ja ties mitä, onkin lähdössä sinne jo torstaina. Minen siis saakkaan kyytiä mistään. Minun pitäs mennä junalla tai bussilla. Kivaa. Se kestää sata tuntia ja on sata kertaa kalliimpaa. Tai sitte minun pitää jäädä Helsinkiin. Ei vittu.

Sitten tulin kotiin. Otsassani kasvoi jo ihan kohtuullinen siittimentynkä. Itse asiassa aloin pikkuhiljaa olemaan aika äärirajoilla. Rupesin tyhjentämään kauppakassia. Avasin jääkaapin. Se oli pimeä ja liian lämmin. Se ei selkeästi ollu päällä, ei ollu varmaan ollu johonki toviin. Siinä vaiheessa pääsi itku. Olin niin raivosta, surusta ja ahdistuksesta tiukkuva, että ajattelin räjähtäväni palasiksi siihen keittiön lattialle.

Mutta. Pakkohan minun oli vaan koota itteni. Kopeloin pistokkeita ja kaikki muut sähkölaitteet ja valot läpi. Kaikki toimi, paitsi jääkaappi. Sitten menin kopeloimaan sulakkeita. Päävarokkeessa oli sulake vuodelta kivi, keppi, miekka ja lannevaate ja luola ja ties mikä, eikä siitä voinu päätellä mitenkään, että onko se menny vai ei. Paitsi että se oli oikeasti varmaan ihan sikavanha. Minen ollu koskaan nähny sellasta sulaketta.

Minulla ei tietenkään ollu ku kympin sulakkeita. Tämän havaittuani päästin taas pienen itkun. Ja taas kokosin itteni. Nyt jouduin melkeen jo ihan konkreettisestikin keräämään itseäni lattialta. Oli pakko lähteä kauppaan. Muuten menisi aimo kasa ruokaa pilalle. Lähdin ja huomasin vasta ulkona, ettei mulla ole housuja. En jaksanu välittää, koska mulla oli polviin asti ylettyvä paita. Olkoon valkoset koivet, vilkkukoon.

Sulaketalussa luki, että sen sulakkeen ois pitäny olla viistoistanen. Ei siellä kaupassa ollu ku kuustoistasia. Ostin niitä ja varmuudeksi vielä kaksvitosiakin. Sitte ostin pussillisen pehmeitä aprikooseja, koska olisin varmaan riipimyksissäni pureskellut hampaani poikki. Mussutin matkalla aprikooseja sulakkeita käsissäni riiputtaen ja ajattelin, että mitä tapahtuu, jos ne ei olekaan sopivia. Että kenet minä sitte tapan. Päätin säästää pari aprikoosia kotiin. Voisin kiskasta ne väärään kurkkuun, jos tarpeen.

Luojan kiitos. Kuustoistaset sulakkeet hoiti hommansa ja jääkaappi rupesi hurisemaan. Valoa siellä ei enää ole, mutta ihan heti en meinannu lähteä lamppukauppaan. Jospa vaikka istuisin kotona yksin pimeässä, niin mitään ei ehkä satu.

Apua.

Minoon reipas koululainen. Mitä nyt vähän alavireinen ja pedofiili-taipumuksella varustettu. Ja yläpäästään kipiä. En kyllä tosta reippaastakaan loppujen lopuksi tiedä. No, koululainen olen enivei.

Minähän lähinnä käyn täällä valittamassa. Niuruan blogissa milloin mistäkin. Yleensä kuukautisista, puutteesta, sairaanloisesta syömisestäni tai yleisestä vitutuksesta, joka yleensä juontaa juurensa minun ah, niin tavattoman hyvästä tuuristani. Saatan ehkä valittaa vähän tälläkin kertaa, mutta lupaan kääntää ainakin puutteen positiiviseksi jutuksi!

Minun hartiat on oikeasti ihan kauhean kipeät. Kipu on levinny jo tuonne käsivarsien alle selkäpuolelle ja kylkiin. Ainakin vasemmalla puolella. Suurimman osan ajasta tuntuu, että hartiat ja niiden lähiseutu on joko tulessa tai syväjäässä. Koskee kaiken aikaa. Meinasin tänään lähteä ekan tunnin jälkeen koulusta kotiin, kun koski ja oli sellanen huono olo. Jäin kuitenkin, joten ehkä olenki sitte vähän reipas. Välillä ei voi pyöritelläkään käsiä ja hartioita, ku rupeaa huimaamaan ja oksettamaan. En enää uskalla syödä noita Dolaneita, kun niissä on parasetamolia ja minusta tuntuu, ettei se oikein sovi mulle ja kaiken lisäksi Dolanit on ihan paskoja lääkkeitä muutenkin, minua ne ei oikein auta. Minen vaan jaksasi mennä taas lääkäriin uikuttamaan näistä. Yritän ojennella näitä ja olla hiljaa. Olen hiljaa siinäki vaiheessa (niin varmaan!), ku mahani viimein kärähtää puhki jatkuvasta iboprofeenin napsimisesta.

No mutta. Kuten sanottu, olen edelleen kauhean kovasti puutteessa. Välillä jo hieman häilyn olossa, että olen muka tottunut saamattomuuteen, mutta kissanvillat minä mitään ole tottunu. Nöyrryn tähän vain olosuhteiden pakosta ja omien (moralististen ja turhan kireiden) periaatteitteni takia. Niinpä pidin tänään vähän hauskaa koulussa. Minun kanssa samassa ryhmässä muutamalla tunnilla on ukrainalaissyntyinen, minua ainakin neljä vuotta nuorempi jannu. Se on hirmuisen suloinen. Niinpä minä tänään vähän katselin sitä sillä silmällä ja pyörittelin päässäni ties mitä.

Kaikki alkoi siitä, kun minä jouduin sen jannun pariksi yhdessä tehtävässä. Meidän piti etsiä vapaa tietokone koululta ja kuljin sitten pitkin käytäviä sen jannun perässä ja haistoin sen iiiiihanan partaveden tuoksun ja kiihko veti minut pauloihinsa. Voi, miten hyvälle se jannu tuoksui! Minun teki mieli työntää pää sen paidan sisään, mutta en sitte kuitenkaan toteuttanu tätä mielitekoa. Kuuntelin sen pojan ääntä ja se oli kuin samettia. Sen ässät suhahteli, kuin lähijunat kesäyössä ja sen iho oli kuin silkkiä. Se oli ihanasti ruskettunut ja sen silmissä oli niiiiin kovin viaton ilme. Kulutin lopputunnin siihen, että kuvittelin mitä tekisin mokomalle jannuparalle makkarissa. Tunti kului varsin rattoisasti.

Harmi, että kaikissa ryhmissä ei ole miespuolisia opiskelijoita. Parilla tunnilla minun kanssa on yksi jannu, mutta ikävä kyllä sillä on voileivän kokosia mustapäitä naamassa ja se on pessy hampaat viimeeksi ehkä viime vuoden puolella, jos silloinkaan. Hän ei suorastaan kirvoita minua seksuaalisiin kuvitelmiin kanssaan, ei. Ehkä on parempikin, että edes jollain tunnilla keskityn opiskelemaan, enkä paneksimaan pitkin koulua kuvitelmissani.

Ainiin, minun laihutuskuuri sujuu oikein hyvin. Koulussa oli niin pahaa ruokaa, että söin suurimmaksi osaksi salaattia. Kotiin tultua söin eh... eiliset popkornien ja irttareiden jämät. Siis pakkohan ne oli syödä. EIHÄN NIITÄ VOI JÄTTÄÄ MIHKÄÄN SEISOMAAN, SAATI HEITTÄÄ ROSKIIN!. Eikä niitä ollu paljoo. Muutamia hassuja kappaleita. Ikävää sinänsä on se, että minun tekee niin paljon mieli kanttarellikastiketta, etten voi ajatella muuta ja mun pitäis lukea huomiseen lääkehoidon tenttiin.

Hittolainen. Jos minusta ei kuulu, oon tukehtunu kuolaan kanttarellifantasioideni takia.

Ps. Oonkohan minä sellanen pervo, kun puhun seksi- ja sienifantasioista samassa merkinnässä...!!?

Liian usein minun syöminen muistuttaa hulluuden parrasta, epäterveyden huippua ja aivan käsittämätöntä järjettömyyttä. Tämä viikonloppu on aivan mainio malliesimerkki näistä minun mätöistä. Istun tälläkin hetkellä suu vaahdossa, popkornikulhon ja karkkipussin ristitulessa ja katsahdan välillä mahamakkaraa. Yäk.

Perjantaina viikko mukamas jännästi nollaantuu. Vaikka mussutin viikollakin yhtä jos toistakin, "unohdin" asian tyystin perjantaina ja ostin kiltisti viikonloppuherkkuja, koska pitäähän alkavaa viikonloppua toki jollain juhlistaa. Ei erityispitkällä lenkillä. Ei herkullisella salaatilla. Ei purnukoitumisella. Vaan. Järkyttävällä määrällä kaikkea mahdollista mättöä, joka ei missään nimessä saa loppua kesken ja joka takuulla päätyy vyötärölle tursuavaksi, tytiseväksi ja kaikin puolin epämukavan tuntuiseksi muodostelmaksi.

Toisin sanoen saavuin perjantaina (taas vaihteeksi!) kaupasta kahden pienen sipsipussukan, dippikastikkeen, kääretortun ja suklaalevyn kanssa. Ensin söin lennossa kaksi suurta palaa kääräristä. Sitten röhnötin ruokapöydän ääressä lukemassa huonolla menestyksellä, koska käteni vispasi supernopeudella vuoroin manhattan-pussissa, vuoroin tavallisten sipsien pussukassa ja verotti lukemiseen keskittymistä, koska minun piti aina katsahtaa, kummasta pussista otan ja kuinka paljon kauhon dippikastiketta. 140 grammaa sipsuja ja purkillinen kermaviilidippiä oli syöty noin kolmessa nanosekunnissa. Röyh. Siirryin suklaaseen. Suolaisen jälkeenhän tekee aina mieli makiaa. Söin levystä yli puolet yhteen menoon. Taisin syödä vielä illan aikana jotain terveellistäkin. Lopultahan pääasia on, että syö JOTAIN.

Seuraavana päivänä (eli eilen) söin aamiaiseksi vähän kääretorttua ja suklaata. Koska olin lähdössä sinne korkkarijuoksuun katsomaan, söin ennen sitä purkin ananasta ja banaanin, jottei rupea heikottamaan. Epätavallisen terveellistä... Palasin kuitenki tapoihini heti kohta terassilla ja join pari siideriä. Hain kotoa kamoja ja söin välipalaksi viimeiset suklaat. Sitten join erinäiset määrät siideriä ja jotain muutakin ja yöpalaksi vielä kokonaisen pitsan (eikä tehny edes tiukkaa!). Kamala sika.

Tänään söin aamupalaksi puolikkaan käärärin. Sitten menin iltapäivällä ravinteliin ja söin kanaa ranskalaisilla ja sienikastikkeella. Olin ihan halkeamispisteessä, mutta hain silti kaupasta 400 grammaa irtokarkkia. Kaiken lisäksi tulen irtokarkista hyvin helposti pahoinvoivaksi ja mahakipuisaksi. Ei haitannu, tulin kotiin ja ahdoin karkkia lärviin.

Nyt olen koko illan mussuttanu noita karkkeja. Äsken tein popkornia, kun teki yllättäen mieli suolasta. Istun poppiskulho oikealla, karkkipussi vasemmalla puolella ja tunnen suunnatonta itseinhoa ja osittaista pahoinvointia. Tunnen oloni jättiläismäiseksi silavavuoreksi, joka hytisten lilluaa omassa paljoudessaan ja tirsuaa joka puolelle ympärilleen. Joudun kohta hommamaan sellasen "leveä kuljetus"-kyltin.

Sain viimeksi torstaina kammokohtauksen, jolloin kannoin kaupasta hullun vimmalla hedelmiä ja rahkaa ja vannoin, etten koske enää mihinkään epäterveelliseen ja lakkaan olemasta huussin kokoinen. Suurin osa niistä terveellisistä ruuista on yhä tuolla jääkaapissa odottamassa tämän lupauksen lunastamista. Ei vittu.

Huomenna minä ihan varmasti alotan laihiksen.

*huutonaurua*

Mun on pitäny jo kauuuuuuan kirjottaa yhdestä aiheesta, joka on vaivannu minun mieltä ja jota olen kovasti miettiny ja johon olen (näin heterona) kaivannu ennen kaikkea miesten mielipiteitä ja ajatuksia. Mulla kun on vaan naisversio aivoista käytettävissä, ni minen vaan tajua.

Olen pähkäillyt, että voiko koominen nainen olla myös eroottinen. Voiko ihan oikeasti kakkahuumoria suoltava, kainalopieruja rämpsyttävä ja ääneen omille jutuilleen hohottava nainen olla haluttava? Olen ajatellut tätä (yllätys yllätys) siksi, että minä itse satun olemaan joskus varsin koominen (omasta mielestäni) ja kerron omista kakkakepposistani ja muista minulle sattuneista kommelluksista varsin avoimesti.

Minen siis kuulu niihin (vissiin aika harvoihin) naisiin jotka yhä pitelevät yllä kuvaa suolettomista naisista, jotka ei käy vessassa muuta ku ehkä pissalla ja puuteroimassa nenää ja hihittämässä ja jotka ei hikoile, punoita, kutise tai vuoda mistään kohtaa. Ikinä. Sinänsä minun ei myöskään tarvii mainostaa jokaista kakalla käyntiä ja hiivatulehdusta, mutta joskus tilannehuumori on kohdallaan, enkä minä pelkää tai häpeile useinkaan laittaa itseäni siinä kohtaa likoon.

Ei sillä, (varsinkin itseensä kohdistuvaa) ronskia huumoria viljelevän kuvatuksen lisäksi minusta löytyy viettelijätär, joka katsoo tuhmasti silmiin alta kulmain ja ottaa sitten poskeen antaumuksella ja pitkään hamaan hulluuteen saakka. Minusta löytyy viaton tyttö, joka flirttailee katsomalla kainosti hymyillen olkansa yli. Minusta löytyy jättiläismäisen sydämen omaava, haudanvakava, henkeviä henkäilevä mietiskelijä, joka puhuu ja kuuntelee. Mutta auttaako nämä enää siinä vaiheessa, kun olen kertonut tarpeeksi monta kakkakommellusta?!

Hmm... tuon viimisen kappaleen jälkeen aloin miettimään hoitoon hakeutumista. Kuullostan ihan sellaselta jakautuneelta persoonalta. Skitsolta niiku.

Nyt kun minäkin teen vähän aikaa "normaalia" viikkoa, pääsen nauttimaan oikeasti viikon aherruksen loppumisesta, perjantaitunnelmasta ja vapaasta viikonlopusta. Minoon melkein aina tehny kahta vuoroa ja pitkästä aikaa tällänen on vähän kummaa, mutta ei tätä pitäis kauaa kestää.

Jotenkin tuntuu, että ihmisillä on tarve aina jotenkin juhlistaa sitä aherruksen loppumista ja viikonlopun alkamista. Aika monet tekee sen lähtemällä juhlimaan. Jotkut viettää ihanan koti-illan ja hemmottelee itseään ehkä saunalla ja hyvällä ruualla ja seksillä. Miten tekee paatunut, ylipainoinen vanhapiika? No, pettää itseään, haistattaa vitut laihdutuskuurille ja peilikuvalleen, ostaa ostoskärryllisen herkkuja ja hädintuskin pääsee niiden kanssa kotiin tukehtumatta kuolaan tai avaamatta karkkipussia tai lohkaisematta suklaalevyn reunasta ihan vaan pienenpientä palaa.

Niinpä niin. Ostin siis kaksi suklaalevyä (NIITÄ PIENIÄ!!!) ja sipsuja (LOW FAT, LOW FAT!!!) ja olen tunkenut kitusiini niistä jo aimo osan, vaikken ole ollut vielä kotona tuntia kauempaa. Suunnittelin vielä suunnistavani kirjastoon ja ehkä lainaavani jotain leffoja ja jotain hyviä kirjoja ja niinpä kuluttanen koko viikonlopun katsomalla leffoja, lukemalla ja ennen kaikkea turpoamalla. Ihanaa.

Sanottakoon nyt, että jos minulla olisi täällä hyväksikäytön kohde, harrastaisin ahkeraa liikuntaa koko viikonlopun. Mutta kun ei.

Jopas alkaa Maijan koulutie kukkeasti. Tosin minen oo nyt yhtään yllättyny. Olen jo tottunut vallitsevaan Murphyn lakiin aka Maijan säkään.

Heräsin vähän ennen kellonsoittoa painostavaan tunnelmaan mahassa. Vietin ensimmäiset 15 minuuttia ylösnousun jälkeen huussissa vääntelehtimässä. Myöhemmin vääntelehdin siellä vielä hieman lisää. Masu on ku Haminan kaupunki. Yritin syödä hieman viiltä, kun tyhjä maha ja alhaiset sokerit tekee sitte vaan huonomman olon.

Ajattelin, että kyllä se ikävä tunnelma mahassa varmaan menee ohi. Josko menisin kymmeneksi kouluun puoli yhdeksän sijasta. Mahalla oli toisenlaiset suunnitelmat. Tuli vaan huonompi olo. Ajattelin, että syön vielä vähän ananasta. Aina kun mulla on huono olo, ajattelen heti, että sokerit on alhaalla ja jos pikkusen syön jotain, niin paha olo menee ohi. Väärin. Ehdin syödä pari palaa ananasta, kun tulin todella pahoinvoivaksi. Seisoin olohuoneen lattialla lähtökuopissa odottamassa ensimmäistä yökkäystä. Ja tulihan se sieltä. Laatoitin vessan uudelleen. Ennen viili-ananas-laatoitusta se näyttikin ihan tyhmältä ja nuupahtaneelta. Nyt se on huomattavasti pirteämpi.

Toisin kuin minä. Sain sisälmyksieni uloskiskomisesta hillittömän päänsäryn. Olen jo valmiiksi väsynyt. Takapuoleni tuntuu siltä, että joku soittaa sieltä kohta pommiuhan ja mahassani on hyvin pahaenteiset tunnelmat.

Reipas koululainen on nyt kipeä koululainen. Menen takaisin sänkyyn ja haaveilen, että joku toisi mulle mustikkasoppaa ja pari filmiä.

Opiskelijaelämän helvetillisyys tuli ja lävähti vasten naamaani tänään. Juutas, miten korpeaa. Yritin äsken kehitellä erilaisia hyötykäyttökikkoja otsassani kasvavalle kyrvälle, mutta rupesin epäilemään että ihmiset tuijottaisivat kenties liikaa, jos esimerkiksi pesisin ikkunoita jättiläismelalla. Jospa se taas tuosta surkaustuisi...

Vaikka päivään oli pehmeä pudotus, osottautui se silti kammottavaksi. Koska oli ensimmäinen koulupäivä, menin vasta kymmeneksi. Vaikka aavistin ja tiesin, mitä on tulossa, jaksoi se silti korveta. Toki koululla oli ihan hirveä ruuhka. 99% ihmisistä on minua tuntuvasti nuorempia. Tuntui myös, että vähintään 50% oppilaista on ulkomaalaisia. Menin kysymään, mihin minun pitää mennä. Opastaja ei tiennyt ja käski minun odottaa jotain Timoa. No minä odotin sitten Timoa, joka osoittautui tärkeileväksi rilliniekaksi, joka kuitenkin osasi paimentaa minut oikeaan paikkaan.

Koska olen jatkava opiskelija, luonnollisesti jatkavien opiskelijoiden ryhmässä, jäin paitsi kaikesta kouluun perehdyttämisestä ja opastuskierroksista. Niinpä ne jää minun omalle kontolle. Onneksi mulla on hyvä suuntavaisto ja kylmät hermot (oikeasti) ja suu muun muassa sitä varten, että kysyn neuvoa. Ensin oli kuntoutusta. Opettaja lampsi paikalle puolisen tuntia myöhässä ja parinkymmenen minuutin jaarituksen jälkeen kesken oman lauseensa kehotti meitä menemään syömään. Tässä välissä menin opintotoimistoon kuulemaan sen asian, jonka jo tiesinkin: en ole koulun kirjoilla, minua ei kertakaikkiaan löydy mistään. Menin sitte nöyränä ostamaan läheisestä kaupasta eväät, koska en pääse syömään ilman sellaista härpäkettä ja härpäkkeen saamiseksi minun pitäis olla koulun kirjoilla. Yritin soittaa opolle, mutta tiesin sen turhaksi, koska ekana päivänä niillä on muitakin huolia, kuin muka-oppilaat, joita ei löydy tietsikalta. Minoon hukkapala. Tässäkin suhteessa.

Kuntoutuksen tunnit jatkuivat. Opettajan työmotivaatio taisi olla aika matalalla, koska melkein heti se patisti meidät tekemään pareittain jotain rasittavaa tehtävää. Tuloksena sitte se, että laukkasin yhden tytön perässä ympäri koulua etsimässä vapaata tietokonetta. Sellaisen löydettyämme meidät ajettiin siitä pois. Viimein tehtävän kimppuun päästyämme huomasimme, että yksi osio siitä oli täysin mahdoton tehdä. Palautus on huomenna. Olkoon.

Sitten oli sosiaalihuoltoa. Sitä opetti se sama hemmo, kuin kuntoutustakin. Inhoan sosiaalihuoltoa. Aloitin kyseisen kurssin Kotkassa kahteen kertaan ja silkkaa inhoani jätin sen kesken. No, tämä opettaja ainakin vaikuttaa rennolta. Tosin se poikkeaa aiheesta kaiken aikaa ja koska minua alkoi tässä vaiheessa jo väsyttää aika lahjakkaasti, olin ihan pihalla.

Viimeisenä oli lääkehoitoa. Kirjoitettiin ylös aivan itsestäänselviä asioita, kuten että mikä on lääkkeen, lääkeaineen ja lääkevalmisteen ero, mutta koska olin tässä vaiheessa suhteellisen nälissäni, uskomattoman väsynyt, orastavasta päänsärystä kärsivä ja piinallisen tuskastunut, kopioin kaiken suoraan kalvolta ja jos joku nyt kysyisi minulta asioista, mitä tunnilla käsiteltiin, en tasan muistaisi mitään. Puoli viideltä armollinen opettaja päästi meidät viimein pois.

Raahauduin asemalle kauppaan halvan koiranruuan perässä. Tämän jälkeen raahasin halvan koiraruuan ynnä muut kamppeeni junaan ja sitten vielä Pasilasta kotiin. Viivyin kotona noin puolitoista minuuttia. Kävin pissalla, laitoin tukan ponnarille, riisuin villiksen ja jätin halvan koiranruuan pois kyydistä ja viiletin otsakyrpä kolmantena jalkana kirjastoon metsästämään lääkehoidon kirjaa. Tietenkään sitä kirjaa ei ollut siellä, vaan se on siellä vasta torstaina tai perjantaina, joka ei auta siihen, että mulla pitäis olla tehtävä valmiina torstaina, enkä voi tehdä sitä tehtävää ilman sitä vitun kirjaa. Viiletin takaisin päin ja menin kauppaan. Ostin kaikkea halpaa ruokaa ja raahasin sitten ne halvat tuotteet kotiin.

Koska kotonani haisi, tiskasin. Epäilisin, että ensihätään se nyt ainakin auttaa. Vielä pitäisi imuroida ja siivoilla muutenkin, mutta se on pakko jättää johonkin toiseen päivään. Minen jaksa. Lenkille pitäis lähteä. Työpaikka pitää hankkia. Kun tää on tällästä, niin missä välissä minä niitä töitä teen?! Ihan tosi. Miten kaikki muut yksinasuvat opiskelijat oikein elää? Jos mun ois pitäny tänään mennä vielä töihinkin, olisin joutunut ratkemaan kolmeksi. Jos minä teen ympäripyöreää päivää, kuka huolehtii tuosta koirasta? Lisäksi minulla on helvetillisiä vaikeuksia päättää, että mihin minun nyt edes kannattaa hakea töihin. Vitunmarjat. Kamalaa paskaa.

Tästä kaikesta huolimatta minun ei tee mieli heittää hanskoja naulaan. Minoon varmaan jotenki viirahtanu.

Herranen aika. Taidan alkaa oikeesti tulemaan tosi vanhaksi tai jotain. Pelottavaa. Tai sitte noissa eilen matkalta haetuissa ABC:n ruuissa oli jotain ebolaa. Sain ihan ihme laakin illalla, joka nyt aamulla sitten oli onneksi mennyt ohi.

Osittain ihmettelin eilen minulla ollutta rapelia. Vaikka join lauantaina siellä baarissa paljonkin, menin sen jälkeen useaksi tunniksi jatkoille, missä en juonut enää mitään. Tosin minulla olikin ihme kestokännit taas päällä. Aamulla, kun noustiin, tuntui, että kummempaa darraa ei oikeastaan ole. Päätä särki kyllä, joten otin siihen ibuprofeenia. Kyllä sitä darraa sitte päivän mittaan muodostui, mutta sitte ku piti iltapäivällä hypätä rattiin, sitä jotenki skarppautui.

Haettiin jostain puolesta matkasta suunnilleen ABC:ltä hampurilaisateriat ja söin loput siitä vasta illalla kotona. Kävin vielä ennen kymmentä pihalla tupakalla ja ilmoitin Hannalle Varkauteen, että ollaan päästy kotiin. Tulin sisään ja istahdin vielä koneelle hetkeksi. Sitten iski ihan hirveä pahoinvointi. Makoilin lattialla vähän aikaa, mutta koska se ei sitte menny ohi, kävin jotenkuten pesulla ja menin sänkyyn. Makasin punkassa pahoinvoivana, oksennus kurkussa ja olin sata kertaa lähdössä laattaamaan, mutta en sitte lähteny. Laitoin silmät kiinni ja jouduin hurjaan karuselliin, joka pyöri sataakahtakymppiä. Se oli kamalaa. Onneksi olen jossain vaiheessa nukahtanut. Heräsin kolmelta, hörppäsin vähän vettä ja jatkoin unia. Nousin tuossa äsken ja olo on ihan hyvä, vaikkakin nuutunut. Salaperäinen yrjökohtaus meni onneks ohi yön aikana. Huh.

Nyt jos koskaan tekee mieli niuruta, että mie en kyllä juo enää koskaan ja muutenki syön pelkkää salaattia ja juoksen lenkillä sillä aikaa ku muut nuoret naiset juoksee miesten perässä. Nii.

Kah, tulipahan reissu tehtyä. Mahtipontiset suunnitelmat menivät lievästi sanottuna reisille, mutta kivaa oli. Paitsi että onnen lehtolapsi Sallura voisi ehkä sanoa vähän muuta...

Kaikki alkoi oikeastaan mäkkäristä. Eilen käytiin heti alkumatkasta käkkärissä hakemassa purtavaa ja juomista. Onnistuin tietenkin valitsemaan hitaiten matelevimman jonon, jossa ehdittiin huokailla tovi jos toinenkin ja kirota, että mikä vitun pikaruokaravinteli tää nyt on. Erehdyin manaamaan autolle palatessa, että tää oli nyt taas sitä Sallan ja Maijan säkää ja niinhän se sitten oli jatkuva.

Visulahteen päästiin ilman suurempia haavereita. Mitä nyt kierrettiin Mikkelin keskustan kautta. Meteorologit kusi meitä silmään oikein kympillä, perillä nääs satoi. Ihme kyllä parkkipaikka irtosi kuin itsestään ja niinpä verhouduttiin kokovartalokortsuihin ja sihautettiin pullot auki (tosin Sallura teki sen jo matkalla, ite pidättäydyin perille asti, koska ajoin). Soitin Hannalle, joka oli jo festarialueelle. Hannallapa olikin uutisia. Volbeatin (jota ainakin minä sinne ensisijaisesti menin katsomaan ja sen takia maksoin lipusta reilut 30€) soittoaikataulu oli hieman muuttunut. Alunperin sen piti soittaa kello 21.15. Uuden aikataulun mukaan se soittaisikin neljä tuntia myöhemmin, eli yhden jälkeen yöllä. Jaahas. Sillä lailla. Vittu. Tämän jälkeen Salluran kamera hajosi. Siinä vaiheessa vähän pelotti, että mitähän vielä...

Koska meidän oli tarkoitus alunperin katsoa se helvetin Volbeat ja siirtyä sitten Varkauteen Hannan ja miehensä tykö ja jonkun baarin hautajaisiin, meni suunnitelmat vähän uusiksi. Nyt jääminen olisi tarkoittanut tuntikausien notkumista festarialueella, joka oli kuin jättiläismäinen kuralammikko. Minä sipsutin siellä balleriinoissa muiden lompsiessa maihareissa, kumisaappaissa tai muovipussit jaloissaan. Lopputuloksena oli sitten se, että kiroiltiin mokomalle paskalle Volbeatille, katsottiin suurin osa Amorphisin keikasta, juotiin parit siiderit anniskelualueella, käytiin joidenki junttien mökillä leirintäalueella ja lähdettiin sitten joskus ennen kahdeksaa Varkauteen. Haistakoon paskan koko Volbeat. En ois halunnukkaan nähdä sitä. Pyh.

Ilta meni oikeastaan sitten ihan mukavasti. Käytiin majapaikassa vähän syömässä ja juomassa ja lähdettiin sitten sinne baariin, jossa tapasin taas monta ihanaa vanhaa ja uutta Varkautelaista tuttavuutta, kävin teinin lailla pissillä miestenvessassa, näin ihastukseni (jonka kanssa myöhemmin juttelin vähän henkeviä ja tajusin, että eihän mun tosta kannata olla kiinnostunut), join siideriä lailla sienen ja hipelöin minulle ennestään täysin vieraan ihmisen raskausmahaa.

Pilkun jälkeen mentiin jatkoille johonkin mökille. Minulla oli siellä ihan kivaa, vaikka oikeasti siellä taisi olla aika kuivaa, mutta voipi olla, että olin ehkä aika päissäni. Siis ehkä. Mahdollisesti. Saatoin olla. Mentiin kuudelta nukkumaan ihanaa katkounta ja aamulla herättiin mouruamaan kenkkua oloa. Sallura yritti jäytää ranteitaan auki, muttei onneksi onnistunut. Minä sain hysteerisen nauruitkunauruhuuto-kohtauksen hampaita pestessäni. Katsoin omaa naamaani peilistä, rupesin nauramaan ja menin sitten olohuoneen puolelle roiskimaan hammastahnaa suustani, roikkumaan ovenpielessä Sallan ja Hannan katsoessa silmät suurina ja huutonauroin ja itkinkin välillä monta minuuttia. Tämän jälkeen Sallura vielä päästi minut rattiin. On se hullu.

Mutta. Oli kivaa, eikä yhtään harmita enää se Volbeat, vaikka sen takia reissulle lähdinkin. Laitan sen boikottiin vähäksi aikaa. Mokomat homot. Ikävä kyllä matkasta oli saldona myös se, että nyt mullei oo enää ihastusta. Toisaaltahan se on oikein hyvä, kun ei tarvi haikailla kenenkään perään, mutta minusta sellanen haikaileminen on oikeastaan ihan kivaa, jos ei nyt ihan vallan riudu. No, tuleehan noita. Ja tiedän kyllä, että muutaman viikon päästä, kun näen sen, olen siihen vieläkin vähän heikkona. On se niin sulkku.

Niijoo ne reissun kakkakepposet. Ikävä kyllä mullei nyt oo mitään kerrottavaa niiden suhteen. Sallura hoitakoon sen puolen.