Blogi

No niin. Nyt aion kirjoittaa tänne jotain aivan todella hienoa. Minulla soi taustalla musiikin helmiä, kuten Freddie Mercurya, Pavarottia sun muita jannuloita. Olen siis varsin henkistynyt ja oikeassa tilassa aivan upeaan suoltamukseen.

Ikävä kyllä asian laita totuudenmukaisesti on se, että joudun tässä aina välillä harppaamaan saniteettitiloihin suoltamaan ihan jotain muuta kuin kirjoitusta. Opiskelijaa rangaistaan vapaasta viikonlopusta ja liiasta rentoutumisesta ankaralla ripulilla ja elektrolyyttivajeella, joka huimaa päätä samalla kun suolia vääntää. Kyllä kyllä, minä menen kouluun huomenna!

Ripuli on aina hieno pointti, mutta oikeastaan sen ei pitänyt olla pointtini tällä kertaa. Ajattelin ensin kirjoittaa elämästäni ja kuinka minulla oikein nykyisin kulkee. Sitten ajattelin asiaa hieman tarkemmin. Ja kas, elämäni on aivan täysin samoissa uomissa kuin esimerkiksi kaksi vuotta sitten, kun vuodatin tänne ahdistuneisuuttani.

Tosiaan! Olen TAAS koulussa valmistuttuani siitä kahden vuoden takaisesta laitoksesta. Alan kohta TAAS kitturoimaan opinnäytetyön parissa. Minulla on TAAS keväämmällä edessä ahdistava harjoittelu, jossa pelkään vihamielisten ohjaajien erottelevan jyvät akanoista ja mielenterveyden Maijasta. Lisäksi olen TAAS kussut yhden parisuhteen, tullut TAAS huippukatkeraksi miehille ja kaikille muillekin eliöille (olinko jossain vaiheessa muka epäkatkera...?) ja olen TAAS ahdistunut täysin samoista seikoista, kuin kaksi vuotta sitten: vikuroivasta koirasta, opiskelusta, ihmissuhteista ja elämästä ylipäätään. Hieno homma.

Aion nyt omistaa ihan oman pikku säkeen ykkösahdistusaiheelleni. Yllättäen sekin on sama kuin ennen: läski. Sitä kun tuppaa tuohon vyötärölle ja lanteille ja persiiseen ja reisiin ja pohkeisiin ja naamaan ja alleihin ja joka helvetin paikkaan. Minulta ei varmaan tule kohta enää kyyneleitäkään, koska ihra on tukkinut kyynelkanavani. Olen siis toisin sanoen jojoni pohjanoteerauksessa, siellä maan lähettyvillä, roikkumassa löysässä hirressä lihoistani. Kohta saan taas hepulikohtauksen ja kymmenen kiloa lähtee, kuin kuppa Töölöstä. Sitten kärvistelen lähellä normaalipainon ylärajaa ja pian taas hervahdan, tungen lähikaupan herkkuja lärviini aivan käsittämättömällä paineella ja löydän TAAS itseni tästä tilanteesta: läskisaarekkeesta, joka völjyää ympärilläni kuin mikäkin ulkosaaristo.

Se, mikä on aivan mahtavaa on se, että minulla on tulevalla viikolla syntymäpäivä. Olen päättänyt järjestää juhlat eräällä vuokrasaunalla. Aion siis viettää iltani bikineissä. Lihat levällään. Ihmiset näkevät mahamakkarani, postivankkurin kokoisen perseeni ja appelsiini-ihoiset reiteni. Hienoa. Missähän psykoosissa olen ollut tällaista ratkaisua tehdessäni...? Alan oikeastaan suhtautua tähän ripulitilanteeseen ihan positiivisella mielialalla: jos suollan tavaraa ulos tähän malliin vielä muutaman päivän, olen ehkä jopa pari kiloa hoikempi synttäreilläni. Tosin siinä tapauksessa olen myös hieman höllyväisempi, koska pinkeä turvotus on häipynyt.

Kuten huomaatte, ovat mietteeni aivan täysin identtiset kuin aiemminkin. Kerron tämän saman asian sitten taas vuoden päästä. Tai kahden.

Kyllä on nyt suomalaisten kielenkäyttöön putkahtanut sellaisia lapsuksia, että kukkahattuani alkoi aivan ylenpalttisesti kiristää ja niinpä minun on puututtava näihin valitettaviin ongelmakohtiin välittömästi.

Kaikki alkoi siitä, kun työkaverini mainosti vapaailtaansa ja pohti, mihin menisi katsomaan illan matsia. Niin, vapaailta. Ensimmäinen ja ihan luonnollinenkin mieleen tuleva merkitys vapaaillalle vuorotyötä tekevälle on työstä vapaa ilta. Mutta kun ei. Työkaverini vapaailta tarkoitti ikään kuin parisuhteesta tai lähinnä avomiehestä vapaata iltaa. Äijänkutale oli siis ilmeisesti menossa johonkin omiin menoihinsa ja näin ollen työkaverilleni tupsahti tämä kyseessä nyt oleva vapaailta.

Sanavalinnasta mieleeni putkahti jos jonkinmoisia variaatioita. Lähinnä sellaisia, joissa jannu pitää akkaansa patteriin kytkettynä kaiken muun ajan ja nyt sitten koitti ilta vapaudessa. Millainen on parisuhde, josta silloin tällöin koittaa VAPAAilta? Millainen mahtaa olla asuinkumppani, josta täytyy pitää vapaata välillä? Ei jumalauta, onko siis kertakaikkiaan typerämpää ilmaisua olemassakaan?

No siis ikävä kyllä näitä on lisää. Lapsivapaa on yksi esimerkki. "Mulla on lapsivapaa viikonloppu". Nnngghh. Tarkoittaako tämäkin nyt sitä, että kakarat ovat lukinneet mutsi-/faijaparan häkkiin ja sitten sieltä pääsee kerran kuussa viikonlopuksi pois? Typerä, TYPERÄ ilmaus. Inhoan tällaisia tokaisuja, koska ne kertovat kielen köyhtymisestä ja siitä, että kaikki pitää saada sanottua mahdollisimman nopsasti ja kätevästi. Paskaa.

No niin. Esileikin jälkeen voimme siirtyä astetta kiihkoisampaan aiheeseen. Liikumme yhä kielen alueella ilmauksissa, jotka ovat kyllä olleet kielessä kauan, mutta joiden käyttämistä sietäisi miettiä. Vähän aikaa sitten jossain iltapäivälehdessä oli tämä http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/professori-lemmikkeista-puhuminen-loukkaa-elaimia/art-1288385534138.html uutinen. Monet levittivät sitä facebookissa ja naureskelivat höyrähtäneelle professorille. Tämä kertoi minulle lähinnä siitä, että kaverilistallani on useampi medialukutaidoton tollo.

Kyllä, uutinen on aivan päin persettä kirjoitettu ja sen tarkoitus tuollaisenaan on herättää juurikin junttimainen hörötysreaktio. Jos saisin jutun vääntäjän hyppysiini, olisi minulla hänelle joitakin sanallisia ja kirjaimellisia korvatillikoita annettavanani. No mutta asiaan. Koska minä olen aivan ylenpalttisen viisas, näin oitis, mikä oli uutisen varsinainen pointti: "Kirjoittajien mukaan alentavat ilmaisut voivat edesauttaa eläinten huonoa kohtelua". Ja siis niinpä niin, miettikäähän!

Kielessämme on LUKUISIA eläimiä alentavia ilmaisuja. Joitakin mainitakseni tässä muutamia esimerkkejä: sikailla, porsastella, tämä laite on ihan susi, tyhmä kuin aasi, älkää olko tuommoisia lampaita, käyttäytyvät kuin pedot/koirat, naida kuin kanit, miehet ovat sikoja, senkin porsas, lihava kuin norsu, vitun lehmä, majavahampainen akka, senkin kana, se Jonna on ihan harmaa hiirulainen, senkin käärme, varas/rikollinen = konna, käyttäytyvät kuin apinalauma, se Maija syö kuin hevonen jne.

Lisäksi ihmiset liittävät tunnepitoisesti ominaisuuksia eläimiin, koska nämä opetetaan jo lapsina: Kettu on viekas. Krokotiili on aina kiero ja paskamainen ja ihan silkkaa vittumaisuuttaan haluaa syödä kaikki suihinsa, kuten myös leijona ja tiikeri. Kaikki apinat ovat hulluja. Kissa on ylpeä ja läpeensä paha otus. Rotta on kuvottava ja likainen paskiainen ja ne kaikki pitää tappaa nyt heti paikalla. Käärme on kammottava ja niljakas ja kierokin vielä. Eläimet juonittelevat, hyi heitä! Vastakohtana esimerkiksi puput ovat aina pieniä ja pulleita ja kilttejä.

Tämän kaiken jälkeen väitän, että ihan varmasti tämä vaikuttaa osaltaan ihmisten tapaan käsittää ja kohdella eläimiä. Nämä stereotypiat istuvat kielessämme kakaroista saakka ja harva pysähtyy miettimään, onko tällaisia ilmauksia sivistynyttä käyttää ja miten se oikeasti vaikuttaa käsityksiimme.

Vittu. Nyt palo hiusväri kiinni kuuppaan.

Pipo kiristää ihan perkeleesti. Au.

Olin maanantaina torilla, koska minulla viiraa. Suosittelen miljoonan ihmisen massatapahtumaa katsottavaksi televisiosta hyvässä porukassa. Fiilis on niin takuulla parempi, kuin pakattuna ihmismassaan, jolla ei ole mitään tajua siitä, miten moisessa ryysiksessä tulisi liikkua.

Meillä oli olevinaan oikein hyvä paikka yhdessä kadunkulmassa. Todettiin tosin, ettei kukaan meistä oikeastaan näe mitään, koska lava oli aivan onnettoman pieni ja matala. Oltiin kuitenkin melko lähellä, joten kaavailtiin siihen jäämistä. Virhe! Aikansa jengi käytti juuri sitä kohtaa kulkuväylänään ja kun porukkaa oli tarpeeksi, muodostui kohdallemme tulppa, porukka työnsi ja työnsi ja lopulta olimme sulloutuneina kiinni toisiimme kuin sardiinit ylipakatussa purkissa konsanaan. Vältyin kuoliiksi puristumiselta (ja ikävä kyllä myös Heikki Paasosen turvallisuusohjeilta), mutta en pakokauhulta ja maksimaaliselta ahtaanpaikankammolta.

Tulin sitten todenneeksi, että vaikka ihmiset tiesi paikalle odotettavan kymmeniätuhansia yksilöitä, ei älyhoi silti pahemmin siellä päässä hoijaa. Niitä joiden "on nyt pakko päästä menemään just tästä" löytyi joka lähtöön; vanhaa äijää, tosi vanhaa äijää, pissistä, vielä pissiksempää ("siis mun on pakko päästä kuselle just nyt"), kakaroita, parikymppisiä jannuja ja kovimman aivomyrskyn kokeneet, eli lastenvaunuilla höystettynä mokomaan tungokseen lähteneet. Vittu haloo!

Tässä taas ikävä kyllä nähtiin, miten porukka ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja kulkee ainoastaan omien intressiensä mukaan tilanteessa, jossa olisi aika monta muuta huomioonotettavaa. Lopulta teki oikeasti mieli jakaa luuvitosta jotakuinkin jokaiselle ohi yrittävälle, mutta ikävä kyllä en pystynyt liikuttamaan käsiäni siinä väenpaljoudessa. Jakelin kyllä mielikuvitteellisia luuvitosia sitten senkin puolesta. Olipa siis toisin sanoen hermojaraastava kokemus ja sitten joskus, kun täällä ehkä taas vietetään moista massatapahtumaa, en todellakaan vaivaudu pikkiriikkiselle kauppatorille tungeksimaan sadantuhannen muun kanssa, vaan istun mukavasti katsomassa tapahtumaa televisiosta kera pikkuruisen viinilasillisen.

En siis nähnyt Leijonia humalassa (kuulin kyllä jotain mongerrusta sinne Espan perälle), mutta yllättäen minulla on siitäkin sana sanottavana. Siis Leijonien humalatilasta. Luin siitä lehdestä sitten myöhemmin, ihan kuin en olisi arvannut että siellä viina virtaa. Mihin suomalainen karvoistaan pääsisi?! Ikävä kyllä ei mihinkään. Ei ole mitään muuta tapaa juhlia, kuin vetää kunnon kokovartalopuudutus ja tulla kepeästi, kuin perunasäkki koko Suomen eteen edustamaan. Jokainen toki tyylillään, mutta onhan se nyt melkoisen vastenmielistä. En edes viitsi puuttua siihen, kuinka nokanvarttani pitkin katson niitä tolloja, jotka ovat uittaneet itseään suomikullan takia linnunkakkaisessa suihkulähteessä. Yök.

No niin, se siitä. Vittu että ihmiset on tyhmiä. Ensi kerralla kirjoitan ehkä Afrikan lasten kärsimyksestä. Tai tsunamista. Tai ehkä siitä, kuinka tyhmiä ihmiset ovat.

No niin. Nyt on taas Maija tullut hermojensa päähän ja istuu suu tötteröllä syytämässä paskansa tänne. Voisin vaihtoehtoisesti marmattaa kusipäisistä miehistä, työstä, epämieluisista velvollisuuksista, murenevasta kämpästä, maahanmuutosta, ympäriinsä reuhottavista lihoistani, "ystävistä", jotka paljastuvatkin taitaviksi väärennöksiksi, tyhmistä ihmisistä tai maksimaalisesta turhautumisestani elämään, mutta olen päättänyt juuri nyt tällä hetkellä ottaa hampaisiini pariskunnat. Ne, jotka ovat siinneet. Koska ne ovat pahimpia.

On se jännä juttu, että vielä ohitettuamme milleniumin ja Osama bin Ladenin ja kaikki, on lapseton (ja sinkku, melkein) kolmekymppinen nainen kummajainen. Ja ah, jos se friikki on vielä vapaaehtoisesti lapseton, eikä ole tarjonnut sisäsynnyttimiään siitettäviksi heti 18-vuotisjuhlansa vietettyään, hän on oikea mutantti! Nyt pääsemme kliimaksiin (kyllä, näin nopeasti): kaikkihan nimittäin varmasti tietävät, mitä mokomalle mörölle sanotaan, eikö?! No tietenkin KYLLÄ SINÄ VIELÄ EHDIT!

ONKO RASITTAVAMPAA?! Olen automattisesti siis b-luokan kansalainen, koska en ole pusannut kohdustani ympäriinsä paskovaa, karjuvaa sikiötä, josta kasvaa metronpenkkejä tussilla tuherteleva, kiroileva ja syljeksivä finninaamainen hirviö, joka sihauttelee ässää ja varastaa äidin lompakosta rahaa energiajuomaan, jota on kielletty juomasta, jotta jaksaa perjantai-iltana juoda kartsalla kaljaa, jota myös on kielletty juomasta? On se nyt vittu. Taidan olla väärällä planeetalla tai jotain. Ampukaa minut aurinkoon, kiitos. Voisin veikata, että siellä kohtaa vähemmän hiillostusta.

Koottuja kommentteja näissä tilanteissa, joissa (vapaaehtoinen) lapsettomuuteni on paljastunut, ovat muun muassa "kyllä sinä vielä ehdit", "nooooooh, ootahan vaan...." (kera mairean virnistyksen), "kyllä sä haluat lapsia, kun vähän kasvat", "kyllä sä haluat lapsia, kun tapaat sen oikein" ja "ai??" (syvästi oudoksuen, suu o-kirjaimen muotoisena lommona). Joskus joku on kysyttyään lapsitilanteesta ja saatuaan yksinkertaisen ei-vastauksen tokaissut, että "niin, ei VIELÄ" (kera mairean virnistyksen). Ihan kun en tietäisi, että mieleni tosiaan saattaa joskus muuttua. Miksi minä en kuitenkaan koe tarpeelliseksi mennä onnittelemaan esimerkiksi juuri naimisiin pykännyttä pariskuntaa tokaisemalla "noooh, kyllä se ero sieltä vielä tulee!" (kera mairean virnistyksen)?! Ilmeisesti minulla on käytöstapoja.

Olin vähän aikaa sitten samoissa juhlissa yhden 25-vuotiaan eukon kanssa. Muija istui tuppi suussa alkuillan ja lopulta tankattuaan riittävästi boolia avasi kyllä kielenkantansa, mutta ei ikävä kyllä osannut puhua muusta, kuin kakaroistaan ja siitä, kuinka hän on 25-vuotiaana naimisissa ja kahden mukulan äiti ja näin ollen siis ansainnut aplodit, palkintopokaalin ja kaikkien välittömän kunnioituksen näiden aivan järisyttävien suoritusten jälkeen. Istuin sohvannurkassa kyräilemässä ja vääntelemässä naamaani ja kuuntelin keskustelua, joka aivan tihkui älykkyyttä (siis kuinkas vanha mä nyt sit olinkaan ku sain ekan lapsen ku mä oon nyt niiku 25 ja Ella on nyt kolme?!?). Voi herra isä.

Koska olen jo joskus aiemmin kritisoinut facebookissa jälkikasvunsa todella huomattavia saavutuksia heruttelevien vanhempien käytöstä (Pekka-Eevertti teki ison kakan!!), en mainitse siitä sen enempää, kuin että voi vittu miten ärsyttävää. En kuitenkaan malta olla mainitsematta "ennen lasta en tiennyt mitä rakkaus on"-vanhempien toiminnasta. On ihan oikeasti olemassa ihmisiä, jotka paasaavat hormonihuuruissa ja ties missä maitohöyryissä, miten ylimaallisen mahtavaa on vanhemman rakkaus lastaan kohtaan, eikä sitä voi ymmärtää, ennen kuin on siunattu omalla lapsella. Haloo! En minäkään tiedä, miltä tuntuu kun juna ajaa päälle, mutta en ajatellut kyllä kokeillakaan! Kävikö näillä tuttipelleillä mielessä, ettei lapsettomien ystävien TARVITSE tajuta, miltä sen kakaran hyysääminen tuntuu! Sitä haluavat toivottavasti saavat sen aikanaan kokea.

Ai kun teki hyvää. Puuh, olen suurelti tyhjentynyt (ikävä kyllä aika paljon läskiä näytti jäävän...). No, joka tapauksessa olen iloinen, että olen lapseton, koska se tarkoittaa sitä, etteivät aivoni ole sulaneet.

Tou. Olen erikoistunut nöyryyttämään itseäni eritoten miessukupuolta edustavien työläismiesten edessä. Viime syksynä tolloilin pyöräkorjaamossa luullen heijastinta lampuksi. Nyt nöyryytin itseäni suutarilla. Koska olen menettänyt kasvoni aivan totaalisesti kyseisen suutarin edessä, what the hell, menkööt! Kerron kaikille läskijaloistani!

Siis juttuhan on niin, että kaupoissa myytävät pitkävartiset saapikkaat on yleensä tehty naisille, joilla on tikunohuet kintut. No, koska minä en ole tikunohut mistään kohdasta, paitsi tukasta, minulla on joskus ehkä lieviä vaikeuksia saada itseäni mahtumaan pitkävartisiin saapikkaisiin. Tai sanotaanko, että nokkelana ja näpsäkkänä muijana joudun aina vähän käyttämään vippaskonsteja ja kättä pidempää saavuttaakseni saapasjalkaisen olotilan.

On äärimmäisen turhauttavaa, ettei työpaikan pukuhuoneessa ole mahdollisuutta maata selällään. Koska paksusäärinen saapasmuija nimittäin tarvitsisi moisen mahdollisuuden. On nimittäin niin, että aamulla, kun olet juuri maannut vaakatasossa koko yön, kinttusi ovat ohuemmat, kuin iltapäivällä, jolloin olet tuntitolkulla seissyt niiden päällä. Niinpä saappaat saattavat sujahtaa jalkoihin hyvinkin vaivatta aamutuimaan, mutta iltapäivällä joudut kiskomaan niitä jalkaan itku kurkussa ja varret jäävät kamalaan ruttuun ja näytät makkarajalkaiselta kammotukselta.

Selällään makaaminen ja kinttujen nostaminen kohti kattoa on oiva keino pikalaihentaa sääriään ja myönnän, että käytän tätä kikkaa joskus, kun olen esim lähdössä baariin ja minun pitää kiskoa jalkaani juuri ne kaikkein nafteimmat saapasyksilöt. Siirsin sohvankin pois ikkunan alta, koska mielessäni käväisi, mitähän naapurit mahtavat ajatella, kun ikkunastani sojottaa kintut aina viikonloppuiltaisin.

No, tässä taannoin sitten huomasin, että jalkani ovat jostain syystä saaneet hieman lisää ympärystää ja lempparisaappaiden vetoketjujen saaminen kiinni alkoi muistuttaa Persianlahden sotaa tai vastaavaa tapahtumaa. Löysin kuitenkin piikkivartisesta kammasta äärimmäisen näppärän apuvälineen; piikki poikittain vetoketjun reikään ja sitten kiskotaan vetskari kiinni tätä apuvälinettä kahvana käyttäen! Nerokasta! Olen yli-ihminen! Multiälykkyys! Tänne se Nobel-palkinto!

Mutta. Nokkeluuteni lävähti päin naamaa pari viikkoa sitten. Toisen saappaan vetoketju alkoi olla aika kovilla kamman avulla kiskomisesta (jalkani ovat epäsymmetriset, joten en tarvinnut kampa-kahvaa, kuin toisen kanssa) ja niinpä sen hauras metalli sanoi naps ja vetoketjun vedin hajosi. Pah, minä ajattelin, eihän se ole kuin vedin ja yritin vetää ilman kampaa. Sormenpäät verillä, hampaat narskuen ja otsasuoni äärimmilleen viruneena olin juuri saamaisillani vetoketjun kokonaan kiinni, kun se sanoi keskeltä poum ja halkesi. Siis niin kuin vetoketjuilla on tapana sillä lailla haljeta sen vetimen alapuolelta. Sitten vedin ei enää kulje alas ja koko vetoketjulla ei tee mitään vaan se pitää vaihtaa.

Yllättäen ne olivat ainoat hyvät saappaani, joissa pystyin ajattelemaan rimpsalle lähtemistä, joten olin aika pahasti liemessä ja kellokin oli jo vaikka mitä. Olin sonnustautunut nakkimaisiin legginsseihin ja niinpä vedin kammottavat nilkkurit jalkaani ja marssin Sokokselle puoli yhdeksältä torstai-iltana näyttäen Petunialta nakkihousuineni ja nilkkureineni. Etsin paniikissa saapashyllyn ja kävin nopeasti valikoiman läpi. Löysin yhdet, jotka tyydyttivät silmiäni ja niinpä minun oli ostettava ne. Huolimatta siitä, että jouduin kiskomaan niitäkin jalkoihini apinan raivolla (niissä ei onneksi ollut vetoketjua) ja että ne olivat numeroa 39, kun jalkani on oikeasti kokoa 37-38. Pah, minä ajattelin, maksoin kengät, kinkutin alakertaan, etsin tuolin, iskin kamalat nilkkurit käsiveskaani ja uudet saappaat jalkoihini ja lontostelin näillä lievästi suurilla kalosseilla juomaan siideriä ystäväni tykö. Hätä keinot keksii. Ja olipahan muuten kiva ilta.

Eilen vein mokomat tuomiopäivän saappaat suutarille. Siis molemmat. Liian suuriin pyysin uudet korkolaput, koska vaikka ne ovatkin liian isot, ne ovat oikein hyvät jalassa ja niinpä kävelin ne ruuveille reilussa viikossa. Sitten kaivoin kehnon onnen vetoketjusaappaat kassista ja ojensin suutarille ja kysyin, onko vetoketjun vaihtaminen kovin kallista. Miekkonen tutki saappaita ja röhähti nauruun: "Ootpa tainnu käyttää aikamoista väkivaltaa näiden kanssa?". Voi itku. Katsoin haljennutta vetoketjua ja vääntynyttä vedintä ja mutisin jotain paksuista jaloista ja supervoimista.

Niinpä niin. Polkupyöräkorjaajaa sentään pystyi pidättämään naurua tollouteni edessä, mutta suutarisetä puolestaan nauroi läskin sotatoimille estoitta. Pah. Olen laihdutuskuurilla ja kohta setäparalla ei enää ole työtä, kun minä en raahaa sinne lihojeni runtelemia kenkäpoloja!

Ideoin jo eilen kirjoittavani jonain päivänä tähän blogiin jotain positiivista (taisin olla hetkellisessä psykoosissa tai vastaavassa vakavassa mielenhäiriötilassa). Olen kuitenkin realistisesti päättänyt luopua kyseisestä ajatuksesta, koska se on täysin absurdi ja mahdoton. Näinpä jatkan ruikuttamista entiseen malliin ja kas, ruikutankin tänään oikein Timon mitalla.

Käytin juuri kaksikymmentä minuuttia itkemiseen. Se on aina mukava puhde traumaattisen lenkin päälle. Yritän vaivalla treenailla omituista koiraani hieman vähemmän omituiseksi. Se on aika kivinen taival ja epäilen sen tuottavan hedelmää yhtä paljon, kuin Paavo Lipposen takapuoli. Tänään oli päivä, jolloin koira oli täysin treenauskelvoton. Parin pienen vastoinkäymisen jälkeen ilmeni, että myös emäntä on tänään täysin treenauskelvoton, elinkelvoton ja hereilläolokelvoton. Tulin siis lenkiltä koiraa perässäni kiskoen (kuka nyt haluaisikaan samaan huusholliin tällaisen pohjanakan kanssa!) ja kaahasin sänkyyn halaamaan tyynyä muutaman nessun kera.

Lenkillä käydyt vastoinkäymiset (ikänsä tarpeeksi lähelle tulleille vieraille piskeille ja ihmisille haukkunut koira teki niin siis tänäänkin) riittivät romuttamaan seitinohuen psyykeni ja niinpä juhlistin mokomaa ulisemalla oikein kunnolla. Nyt istun tässä nakit silmillä, huuli edelleen väpättäen ja odottaen kauhulla myöhemmin iltapäivällä olevia ihan virallisia treenejä, koska tunnen vastustamatonta halua tunkea koiran kaappiin pois silmistä ja niellä itse purkillisen esim. syanidia tai vastaavaa. Olen siis tosi tyyni, halukas lähtemään ihmisten ilmoille (varsinkin ruuhkapussissa vikuroivaa rakkia raahaten) ja muutenkin hirmu kiva ja tasapainoinen ihminen. Kutsuukohan ne treeneissä valkotakkiset, jos romahdan siellä keskelle teollisuusaluetta ja itken silmät päästäni?!

No joo. Mietin tässä hieman stressini astetta, kun näin arkipäiväiset pikku mutkat matkassa saavat minut näin tolaltani. Olen ehkä rikkonut jo ennätyksen ja siirtynyt kaikkien stressimittareiden ulottumattomiin. Mahtavaa. Nyt minun pitäisi oikeastaan tehdä opinnäytetyötä, mutta en voi, koska en näe melkein mitään, koska kyyneleet sumentavat silmäni, joiden luomet roikkuvat läppinä silmien päällä ja hämärtävät näkökenttää entisestään. Tämä johtaa puolestaan siihen, että stressaan hieman lisää, koska työni ei edisty ja pillaan sen takia vielä hieman lisää, jolloin näkökykyni sumenee vielä entisestään ja kohta en pysty tekemään mitään muuta, kuin makaamaan aloillani, koska en näe mitään ja olen katatonisessa tilassa kaikesta stressistä ja pillaamisesta. Voi jumalauta.

Oikeastaan olen vailla tehokkaita stressinpoistokeinoja. Olen kokeillut tyttöjen kanssa ulkona käymistä sekä selvinpäin että kännissä; ihan kivaa, mutta ei kuitenkaan niin huikeaa, että jaksaisin hetkien voimalla puskea jotenkin entistä ehompana eteenpäin. Diapamia en ole kokeillut, mutta kohta on varmaan sen aika. Tosin tarvisin sellaisen Diapamin, joka sammuttaa stressin minussa, mutta antaa energiaa puurtaa eteenpäin. Ei liene mahdollista. En voi pitää lomaa. En pääse ajatuksiani karkuun. En viitsi leikata päätäni irti, koska se sattuu. En viitsi tappaa ketään, joka repii hermojani, koska siitä joutuu ehkä linnaan tai ainakin suljetulle, jaiks.

Joudun siis kököttämään täällä, sietämään tätä paskaa ja hoitamaan kaikki velvollisuuteni riippumatta siitä, että haluan tappaa kaikki ympärilläni olevat ihmiset, hermoni revähtävät jo siitä, että joudun tiskaamaan ja mielenterveyteni vaikuttaisi kaikesta päätellen keikkuvan rotkon reunalla aivan ennennäkemättömällä tavalla.

Oikeastaan haluaisin huutaa täyttä kurkkua ja hakata seiniä, mutta en viitsi, koska asun pahvitalossa ja olenhan kuitenkin tosi tyyni, hillitty ja hallittu naisihminen. Tyydyn siis tihuuttamaan turhautuneisuuttani yhdessä kultasomisteisen servetin kanssa, valkoiseen kohokuvioituun sisustustyynyyn tukeutuen.

Voi vittu.

Olen muuttunut leijailevasta tuulihatusta synkeäksi itkunvääntäjäksi, ounou. Stressi on jyrännyt minusta viimeisetkin huumorinrippeet ja pystyn enää juuri ja juuri näkemään parodiamaisen elämäni niin naurettavana, kuin se todellisuudessa on.

Olen ruvennut iltapuhteikseni Fingerporin lukemisen sijaan itkeä tihuuttamaan sohvannurkassa ja vääntelemään mielessäni kammottavia variaatioita siitä, millaista surkea elämäni on ja mihin suuntaan se on menossa ja varsinkin millaista siitä ei ikinä tule. Tässä johtopäätösteni kliimaksit:

-Olen kammottavan lihava. Olen lihonut määrän X viimeisten kuukausien aikana (en voi kirjoittaa kilomäärää tähän, koska pyörtyisitte ja kutsuisitte valkotakkiset hakemaan tällaisen mursun johonkin, mihin ei toimiteta täytekakkuja tai edes pitsaa). En mahdu vaatteisiini ja joudun kulkemaan teltassa. Takki kiristää. Työvaatteet eivät mahdu päälle. Naamani on kuin seitsemän leivän uuni. Perseeni on 250 leivän uuni. Ihmiset ehkä luulevat, että odotan kolmosia ja laskettu aikani meni jo noin kolme kuukautta sitten.

-Olen vanhapiika. Kukaan ei haluaa lihavaa ja piereskelevää ja ennen kaikkea erittäin traumatisoitunutta ja neuroottista muijaa nurkkiinsa, vaikka olenkin makuuhuoneessa kohtalaisen aulis. Luonteeni on kammottava, naamani on kuin Skodan jarrupalat ja olen ollut niin kauan puutteessa, etten itseasiassa ole enää kovin kiinnostunut seksistä ja sitä paitsi torttuni on kasvanut umpeen. Suuaukolla asustelee vihainen majava.

-Olen naimisissa opintojeni kanssa. Opinnäytetyö junnaa paikallaan ja paniikki liejuu minussa joka ilta, kun kallistan kuuppani tyynylle ja käyn eletyn päivän mielessäni. Päivät, joina en tehnyt opinnäytetyötä ovat nyt jo kerääntyneet viikoiksi ja kuukausiksi. Aika loppuu kesken. Pelkään, että lopulta kyhään kasaan sepostuksen tasoa Tosi Paska ja saan ykkösen ja joudun sen takia hyppäämään rekan alle. Dämit.

-Minun on pakko käydä työssä, jotta pystyn pitämään jonkinlaista elintasoa yllä. Saattaisin pärjätä tuilla ja satunnaisilla keikoilla, jos pystyisin syömään joka päivä pelkkää kuivaa näkkäriä ja puuroa, mutta koska pääasiallinen ravintoni koostuu kalliista raaka-aineista, kuten karkista, minun on pakko käydä töissä. Työkseni luon paskaa. Hohdokasta, tosiaan.

-Kroppani alkaa pettää. Raahaan noin sataa ylimääräistä kiloa mukanani joka paikkaan. Hartiani ovat niin jumissa, että kasvavat kohta korvieni tasalta. Kolesteroliarvoni ovat ihme kyllä kunnossa ja nyt odottelenkin soittoa labrasta, jossa kertovat sotkeneensa näytteet ja että oikea kokonaiskolesterolini onkin noin 200 ja että kuolen sydänkohtaukseen jotakuinkin juuri nyt, kun arvo ynnättään muutamaan muuhun vaivaan, joista kärsin. Nice.

-Aloitin tämän maanantain heräämällä seitsemältä ja lukemalla Houkutus-saagan kolmannen osan loppuun (vasta toista kertaa!) ja itkemällä sen jälkeen lohduttomasti noin vartin, koska Jacobin ja Bellan ero oli niin raastava. Minua itkettää nytkin, joten taidan jättää ripsivärin laittamatta, koska veikkaan herahtavani itkuun viimeistään kun pääsen koululle tai ylipäätään ihmisten ilmoille, jotta näytän sitten mahdollisimman hullulta. Onneksi olen niin armottoman paksu, että voin selittää julkiset kyyneleeni vaikealla raskaudella.

Missasin juuri pyykkituvan, koiralta loppuu ruoka ja kas, arki tuleekin tuolta nyt jyräämään minut. Heippa!

Taidan oikeasti olla aikamoinen hattarapää. Oikeasti! Tämänpäiväisen säätämisen jälkeen voin oikein mainiosti olla tuota mieltä. Tiedän, ei mikään varsinainen uutispläjäys, mutta kuitenkin. Hattarapäisyyttä on havaittavissa persoonassani jossain määrin joka päivä, mutta tämä päivä nyt sattui lyömään laudalta suurimman osan harmaista edeltäjistään pitkään aikaan.

Koska jouduin luovimaan yhdeksäksi koululle lääkäriin, jouduin heräämään kukonlaulun aikaan ja armottoman liskojytäämisen jälkeen se oli kamalaa. Joku oli heittänyt rekkalastillisen sijasta 300000 rekkalastillista hiekkaa silmiini ja olin erittäin sekavassa mielentilassa. Katsoin reittioppaasta, millä pääsen kätevimmin yhdeksäksi koululle. Ihmettelin, miksei samaa reittiä kulkevat bussit pysähdy samoilla pysäkeillä ja ajattelin sen olevan joku omituinen virhe.

No, asian varsinainen laita valkeni minulle hypättyäni bussiin ja matkustettuani kivasti sen pysäkin ohi, jossa minun oli tarkoitus jäädä. Painoin kyllä nappia, mutta se bussi nyt ei vaan pysähdy sillä pysäkillä. Tämän johdosta huristin aika paljon ohi koulusta ja jouduin ison rinteen alle. Päätin käyttää oikopolkua ja kiivetä rinteessä olevia portaita pitkin ylös. Portaat olivat pystysuorat. Repussani oli noin 500 kiloa kirjoja. Puolessavälissä olin varma, että kuolen. Portaiden yläpäässä hengitykseni aikaansaama höyry oli sokaissut minut, kaulaliinani oli niin kuolassa, että siitä olisi voinut vääntää vettä ja keuhkoani pisti niin saatanasti, että olin nyt täysin vakuuttunut pikaisesta kuolemasta, joka kaataisi minut sekunnilla millä hyvänsä meilahtelaisen keskivertokerrostalon edustalle. Kylmä ruumiini olisi oudon kuolainen, punainen ja kuoleentumisestakin huolimatta ponnistuksesta väpisevä.

Sanottakoon, että jäin henkiin, mutta jouduin hengittämään loppumatkan puoliksi ääneen ja se oli aika noloa, kun ihmisiä tuli vastaan. Näin ihan selvästi heidän säälivät katseensa ja ajatuksensa; "kato tota punakkaa kuolaavaa läskiä, kun se taapertaa, sehän tilttaa ihan just!". Minulla oli nääs kiire bussisekoiluni takia ja minun oli pakko puuskuttaa eteenpäin, kuin pieni juna. Tajusin olevani todella rapakunnossa. Tsiisus, eihän kukaan alle kolmekymppinen muija voi tolla lailla hengästyä moisista portaista! Hmph, näköjään voi. Harmi vaan, että sen täytyy olla minä. Lienee sanomattakin selvää, että pyysin lääkäriä laittamaan lähetteen kaikkiin mahdollisiin kolesteroli- ja läskiprosenttikokeisiin, mitä ikinä on keksitty.

Kävin lääkärissä ja sen jälkeen koulun kirjastossa tekemässä osani yhteen ryhmätyöhön. Meidän oli määrä tavata muutaman luokkakaverin kanssa koululla myöhemmin iltapäivällä kyseisen ryhmätyön merkeissä. Lähdin välissä kotiin tarkoituksena ottaa päikkärit. Soitin kuitenkin parhaalle ystävälleni ja puhuimme yllättäen kolme tuntia. Tämän jälkeen aivoni jostain syystä nollautuivat ja unohdin ihan tyystin, että minun piti olla kolmelta koululla kasaamassa sitä hiivatin ryhmätehtävää. Istuin tyytyväisenä lukemassa Uusikuuta ja kuuntelemassa Twilight-soundtrackia, kun kello tuli tasan kolme ja tajuntaani kajahti, että minun pitäis olla koululla juuri nyt, tällä sekunnilla.

Ja taas tuli kiire. Käytin koiran tarpeillaan ja taapersin ratikalle. Ajattelin ihan tosi nopsasti vain vaihtaa kolmosesta kymppiin tai bussiin. Koska kymppi viuhahti naaman edestä (ylläri, Maijan säkää), päädyin bussiin. Menin randomilla vain johonkin bussipysäkille ja loikkasin ensimmäiseen oikeaan suuntaan menevään bussiin. Ikävä kyllä tämäkään bussi ei mennyt sinne, minne piti, vaan jouduin taas puuskuttamaan keuhkot kurkussa kamalaa vauhtia suunniteltua kauempaa. Viimein saavuin koululle vain 55 minuuttia myöhässä. Vouh! Ja taas pelästyin kuntoni rapistunutta tilaa.

Istuin kiltisti kaiken iltaa koulussa ja tultuani kotiin olen nyt istunut tässä ja pohdiskellut keuhkojeni pieneltä vaikuttavaa tilavuutta. Koska en suostu uskomaan, että olen niin rapakuntoinen, kuin hengityskapasiteettini tänään yritti osoittaa, olen tehnyt nyt diagnoosin ja olen täysin vakuuttunut, että kärsin jostain miedosta keuhkopöpöstä tai ehkä jopa kuumeettomasta keuhkokuumeesta. Tai voi olla, että takki vähän kiristi siitä rinnan kohdalta. Ja olihan mulla niitä kirjojakin repussa.

Tuulihattuisuuteeni olen ajatellut diagnoosiksi alkavaa Pickin tautia ja nyt odotan innolla, koska alan riisuutumaan kadulla ja teenkö sen kenties tulipalopakkasilla niin, että torttuni jäätyy. Tosin sanottakoon nyt, että epäilen sen olevan jo valmiiksi jäässä, koska kukaan ei ole kairannut reikää aikoihin.

Hmm. Menenkin lääkärikirjan kanssa vällyihin. Löydän ehkä kairaamattomuuteenkin jonkun diagnoosin. Tosin epäilen, että se diagnoosi katsoo minua peilistä joka aamu...

Luin tylsyyksissäni Iltalehden nettisivuja. Koska sieltä löytää usein varsin hyödyllisiä neuvoja, jotka puolestaan pohjautuvat erittäin hyödyllisiin tutkimuksiin tyyliin "naisen tuoksu saa mieshormonit hyrräämään" ja "seurustelun etiketti: älä jätä tekstarilla" tai "ovuloivat naiset viehättyvät flirttailevista miehistä", ajattelin, että otsikolla "näin sinusta tulee miesmagneetti" varustettu juttu ei tietenkään voi olla huono. Eipä.

Saatko tarpeeksi huomiota miehiltä? Jos vastauksesi on ei, Cosmopolitanin kokoamasta lista on varmasta hyötyä. Näiden ohjeiden avulla sinusta tulee miesmagneetti.

Suuret sinkkurykelmät ovat miesten mielestä pelottavia, joten käy ulkona pienemmällä porukalla. Kolmenhengen ryhmä on paras, koska ystäväsi voivat pitää toisilleen seuraa, jos mies haluaa jutella kanssasi.

Voi herraisä. Eli joka kerta, kun haluan lähteä ulos ja saada miesseuraa, minun on raahattava kahta muuta akkaa mukanani, jotta he voivat seurustella keskenään, jos syvennyn johonkuhun könsikkääseen? Jos olen kaverini kanssa kahden tai kenties kahdenkymmenenkuuden hengen porukassa, miehet kaikkoavat ympäriltäni? Oletan, että Cosmopolitan on tutkinut tätä vuosikausia laboratorioissaan: kolmen hengen akkaporukat saa jannun kuin jannun kikkelin heittämään helikopteria housuissaan. Juu, näin sen on oltava.

2. Pidä juoma kädessä

Miehet eivät halua tulla narratuiksi, joten älä heti pyydä heitä ostamaan juomaa itsellesi. Jos juot drinkkisi loppuun keskustelun aikana, mies voi hyvinkin tarjoutua ostamaan sinulle uuden.

Siis voot?? Missä välissä se jäpä nyt on jo lyöttäytynyt seuraani? Se magneetti siis tosiaan on se kolmen hengen seurue? Voi jumalauta mitä pelleilyä. Seuraavan kerran kun menen baariin kahden ystäväni kanssa, enkä saa miesseuraa, haastan saatanan cosmohomot oikeuteen.

3. Hymyile aidosti

Sehän on sanomattakin selvää, että hymy on paras flirtti. Miesten mielestä nainen on seksikäs, kun hän hymyilee. Viivasuut näyttävät monen mielestä luontaantyöntäviltä.

Ei helvetti, onko näin?!

4. Ota katsekontakti

Kaikki alkaa katseesta. Kun hän lähestyy sinua, kallista leukaasi alas ja vilkaise häntä tulisesti. Miehet pitävät siitä, kun heitä katsoo vähän ylöspäin.

Jaaha. Että pitää ihan silmiinkin katsoa. Ja vielä leuka rinnassa ja tulisesti mulkoillen. Kokeilen ehdottomasti tätä seuraavan kerran baarissa. Mikäli saan porttikiellon sen takia, että olen kävellyt päin tiskiä kuuppa oudossa asennossa, kaksoisleuka äärimmilleen pingottuneena ja kanssaihmisiäni mulkoillen, haastan taas cosmohomot oikeuteen. Johan nyt on markkinat. Minun on vielä helppo katsella yleensä ottaen kaikkia ylöspäin, koska satun olemaan niin kääpiö, mutta säälin kyllä normaalipituisia ystäviäni. Ehkä tässä ois voinu kertoa pari hyvää polvennotkistuskikkaa heitä ajatellen.

5. Älä kysy työstä

Jotkut miehet ajattelivat, että naiset ovat onnenonkijoita.Työstä ei välttämättä kannata kysyä heti, ettei mies tunne itseään huijatuksi.

Niin niin, että lähetääpä siitä lähtökohdasta, että ollaan oikein rehtiä ja reilua ja noin! Mistäs puhuttais? Oisko kylpyhuoneen kaakelit sallittu puheenaihe? Tosin ehkä ei. Mieshän saattaa luulla, että kalastelen paikkaa ammeessa.

6. Keskustele positiivisista asioista

Monet naiset ovat turhan negatiivisia. Kun lähdet ulos, sinulla pitäisi olla hauskaa. Pessimismi tai herjanheitto ei tehoa miehiin, jotka etsivät ravintolasta mukavaa seuraa. Hyviä keskusteluaiheita ovat esimerkiksi lomat, lempimusiikki ja -elokuvat.

Tou. Olen aina avannut keskustelun kertomalla kuolleesta mummostani. Ilmankos ei heru. Seuraavan aion ehdottomasti tutustuttaa Twilight-leffojen ihmeelliseen maailmaan luennoimalla suu vaahdossa. Ihan varmaan tepsii. Se kun on niiiiiiiiin iloinen aihe!

No niin. Olen huomenna lähdössä ulos. Kokeilen näitä kaikkia, koska uskon nyt olevani toooooosi kova miesmagneetti. Kenet saa haastaa oikeuteen, jos yksikään mies ei tule juttelemaan? Ainiin, ne cosmohomot.

Tein itselleni hieeeeenon aikataulun, jotta taivaanrannanmaalaus loppuisi. Käytännön toteutus yllättäen hieman kärsi...

Klo 01 mennessä nukkumaan
Klo 09.45 ylös
Klo 10.30 mennessä aamuaskareet toimitettu ja aamiainen syöty
Klo 11 valjassuojan ompelu, pyykit kaappiin, laastia naamaan, tukka ojoon
Klo 12 mennessä lähdettävä koiran kanssa ulos
Klo 13 lähtö koululle tekemään rästissä olevia tehtäviä
Klo 14.30 banaani
Klo 16 syömään Palmian kurmeemurkinaa
Klo 16.45 patofysiologian tunnit alkavat
Klo 21 kotona --> koira ulos
Klo 22 suihkuun + iltapalaa, jonka jälkeen lupa vähän maalailla taivaanrantaa, lukea Midnight Sunia ja Uusikuuta ja kuunnella musiikkia
Klo 24 vuoteeseen (yksin ja turhautuneena)

Oikeastihan se meni sitten näin:

Klo 01.30 vuoteeseen lukemaan
Klo 02.00 olen sammuttanut valot, nousen pissalle
Klo 02.30 luen lisää
Klo 03.00 nousen vielä pissalle
Klo 03.30 saan viimein unen päästä kiinni
Klo 09.45 herään kellonsoittoon. Mielenkiintoinen vampyyriaiheinen uneni katkeaa. Joku on heittänyt rekkakuormallisen hiekkaa silmiini ja liimannut jättiläismäisen parrun otsalohkooni.
Klo 10.10 olen käynyt pesulla ja asetun särpimään kahvia ja syömään raejuusto-kurkkuvoileipiä.
Klo 10.15 raejuusto-kurkkuvoileipä tökkii. Jätän puolet lautaselle. Hyi.
Klo 10.20 kahvi alkaa potkia, menen vessaan
Klo 10.30 kahvi potkii lisää, menen vessaan
Klo 11 istun koneella ja kuuntelen Abbaa
Klo 11.30 saan jotain aikaan: ompelen Welmulle valjassuojuksen. Laitan välttämättömän kerroksen laastia naamaani. Liimaan sojottavan etutukkani pinnillä päälakeen. Pyykit ovat yhä telineessä. Etsin vaatteitani ja vaellan ympäri kämppää koira kintereillä.
Klo 12 pääsen lähtemään koiran kanssa ulos
Klo 12.45 tulen sisään. Keksin, että teenkin päihdekysymysten etätehtävän kotona. Yritän avata tiedostoa, jossa aloittamani tehtävä on. Tiedosto ei aukea. Siunailen Pihiksen Movetron-intoa ja kuuntelen kasarimusaa.
Klo 13.05 kaipaamani tiedosto aukeaa, mutta maha alkaa kurnia. Keskittymiseni ikäänkuin herpaantuu.
Klo 13.10 istun ja möllötän. Tehtävätiedosto on auki, mutten tee sille mitään. Nälättää.
Klo 13.20 syön hedelmiä ja luen sarjakuvia netissä. Pihis moittii minua siitä. Ideoin kyllä koko ajan päihdekysymysten tehtävää.
Klo 13.35 olen saavuttanut jonkinlaisen vireen. Olen saanut jo kokonaisen kappaleen kirjoitettua päihdetehtävään.
Klo 13.40 olen yhä nälissäni. Haen jukurttia ja siemeniä. Kirjoitusvireeni on tiessään.
Klo 14.10 olen juuttunut tehtävässäni jankkaamaan samaa asiaa. Lisäksi olen eksynyt Nancy Spungen-nettisivuille ja selailen siellä kuvia kaikessa rauhassa. Voi jumalauta.
Klo 14.25 leikkaan kynsiä. Tehtävä on edelleen kesken.
Klo 14.35 olen viimeistellyt tehtävän. Se on aivan perseestä, mutta päätän silti lähettää sen opettajalle. Sähköposti ei toimi.
Klo 15 olen lähettänyt tehtävän opettajalle toisen sähköpostin kautta ja lähden nyt kävelemään pysäkille.
Klo 15.30 olen koululla. Minulla on kokonainen puolituntinen aikaa tehdä rästissä olevia tehtäviä. Ehdin tehdä yhden, koska puolet ajasta menee hakiessa tehtäviin tarvittavaa teosta. Sovin itseni kanssa, että teen tehtäviä illalla kotona.
Klo 16 menen syömään. Heitän puolet ruuasta roskiin, koska se on kammottavaa pöperöä ja himoitsen ruokalassa myytävänä olevia neekerinsuukkoja. Pyydän myyjäsetää viattomasti antamaan yhden punaisen pusun. Luokkakaverit herahtavat nauruun (koska heillä on selkeästi likaisempi mielikuvitus, kuin minulla) ja minä kaivan rahapussia repusta paloauton värisenä.
Klo 16.45 patofysiologian ja tutkimusmenetelmien tunnit alkavat. Aihe on mielenkiintoinen, joten olen vaihteeksi hereillä. Lopputunnista tunnen suurta halua paiskata luokkatoveria kirjalla, koska muija puhuu enemmän, kuin opettaja.
Klo 21 mennessä olen käynyt koiran kanssa ulkona (sain traumoja, koska jouduin todistamaan suomalaispirkon ja karvakäsiläismiekkosen keskellä katua tapahtuvaa draamariitaa. Korotetulla äänellä käydyn sananvaihdon jälkeen suomalaispirkko mylvii: "MUHAMEEEEED!!! Muhamed, ai lav juu!!", johon Muhamed vastasi: "JOOOOOOOH!!!!" ja taapersi tiehensä. Suomalaispirkko jäi surkeana katsomaan perään). Welmua palkkaava käteni joutuu hypotermiaan ja joudun elvyttämään sen päästyäni sisään.
Klo 21.30 olen koukuttunut kaverin vinkkaamaan Twilight-aiheiseen tietovisapeliin. Rämpytän sitä pakkomielteisenä useita kertoja ja tunnen suurta tyydytystä tietäessäni vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Olen tasoltani Alice, yeeee!!!! En ole käynyt vielä suihkussa tai nauttinut iltapalaa. Maha murisee.
Klo 21.45 laitan tukkavärin päähän, koska on pakko. Tyvestä pukkaa harmaata. Kiroan hipiääni; jos on pakko olla kamala lihapulla ja muutenkin ulkonäöltään harmaa, onko tukankin pakko sulautua kokonaisuuteen? Purkissa lukee, ettei väri valu. Todellisuus ei vastaa purkin tekstiä; valuu niin perkeleesti.
Klo 22.15 menen suihkuun ja huuhtelen vitsausvärin pois. Pesen samalla vessan. Löydän paskakätkön pöntön takaa ja väistelen viemäriin valuvia töllejä tulitikkulaatikon kokoisessa huussissani. Voi itku mitä glamouria taas. Lyön vetoa, ettei Robert Pattinson ole ikinä siivonnut vessaa, saati löytänyt kakkakätköä.
Klo 22.45 tulen suihkusta. Lotraan ruumiinrasvaa litratolkulla ja tuplavoitelen satulalaukkuni jalkavoiteella. En ole suonut vielä puolikasta ajatustakaan koulutehtäville, joita minun oli määrä tehdä illalla kotona. Väsyttää. Pitäis syödäkin. Hmm.
Klo 23.45 olen jumiutunut lukemaan Midnight Sunia ja viestittelemään parhaan ystäväni kanssa. En ole koskenut koulutehtäviin, enkä ole menossa nukkumaan. Kiroan huomista, koska aikataulu on vielä tämänpäiväistä tiukempi ja olosuhteiden pakosta minun on PAKKO noudattaa sitä. Fak.