Blogi

Liekö yöttömän yön vaikutusta vai mitä hittoa, mutta olen valvonut viime aikoina aika paljon. Siis sängyssä. Siis silloin, kun pitäisi nukkua. En ole nukkunut parin tunnin pätkää pidempää ties kuinka pitkään aikaan. Sehän antaa oivallisesti minulle sitten tilaa mietiskellä. Voin yön tunteina haaveilla, tuskailla, spekuloida, jossitella tai järkeillä tapetilla olevia juttuja. Viime yö ei siinä suhteessa ollut lainkaan poikkeus.

Ensinnäkin kello oli jo yli kolme, kun könysin jo rakkaaksi muodostuneelle ilmapatjalle loikomaan. Yritin nukkua, väsyttikin jopa. Mutta. Sillä siunaaman sekunnilla, kun minä iskin kuuppani pielukseen, alkoi pirunmoinen rutina. Ei, se ei kuulunut minusta itsestäni, vaan siilin kakkapökäleistä, joiden kanssa siili juoksi kilpaa juoksupyörässä. Nyt ei puhuta mistään vienosta rapinasta, vaan hullun maraton-siilin kuuttakymppiä tapahtuvasta spurtista, jota kivikovat kikkareet säestivät pyöriessään kovaa muovia vasten. Ensin meinasin hiiltyä, kuten minulla yleensä on tapana varsin vaatimattomankin tapahtuman edessä, mutta sitten oivalsin, että siilillä on piru vieköön hirveet ajikset ja minulla näin ollen aikaa haaveilla. Ja minähän haaveilin...

No ei vaan. Kukkaniitty-, prinsessa- ja häähaaveiden lomassa ehdin pohdiskella ihan järkeviäkin juttuja. Olen miettinyt tätä ennenkin. Miksei minulla ole mitään intohimoa? Ei, tähän ei lasketa seksiä eikä ruokaa. Tarkoitan jotain harrastusta, josta olisi vaikka ajan mittaan tullut työkin. Soitin nuorempana pianoa. 16-vuotiaana halusin kymmenen vuoden soittamisen jälkeen lopettaa sen ja parikymppisenä minä hullu möin pianoni eksästä erotessa ja kiskoin rahat kurkusta alas. Bändiharrastus ja laulaminen samaten jäivät pianon kanssa samaan aikaan. Klarinetti oli jäänyt jo aiemmin. Tykkään laulamisesta ja soittamisesta kovasti. Miksen jatkanut noita harrastuksia?

Laulamisen ja soittamisen lisäksi en myöskään ole innostunut käsitöistä, liikunnasta, ryhmätoiminnasta, hyväntekeväisyydestä enkä postimerkkeilystä. Osaan helvetti soikoon vain haaveilla. Haaveilen itseni ties mihin, mutten ikinä saa aikaan mitään. Olen tylsä, laiska ja väritön ihminen. Plaah.

Hienoa. Juhannus vietetty. Paitsi että olen sillä juhannusreissulla edelleen. Intouduin jäämään tänne Varkauteen ja huristan takaisin Helsinkiin vasta keskiviikkona. Ihana loma. Ihanaa. Mmmm...

Tosin joitakin epäkohtiakin löytyy. Haisen kaameasti valkosipulille. Keskiviikkoinen kuskini ajaa kallioleikkaukseen, mikäli noudatan tämän paikan emännän ruokavaliota enää päivääkään. Welmua käy vähän sääliksi, kun se raukka on hoitolassa erossa äidistään ja kun palaan takaisin kotikonnuille, lemppaan sen miltei heti takaisin hoitoon. Tosin sitten se pääsee private-hoitoon tuttujen ja turvallisten Liisan ja Sepon hoiviin. Ja mulla on täällä kuitenkin korvaavina elukoina tällä hetkellä neljä koiraa, kuusi kissaa, pari siilua ja lukematon määrä käärmeitä (kuten kalkkaroita ja kyitä), liskoja ja niiden ruuaksi tarkoitettuja hiiriä ja heinäsirkkoja ja matoja.

Pahin epäkohta, joka rassaa, on se, että onnistun aina, joka helvetin kerta, alituiseen ja toistuvasti tapaamaan (ainakin aluksi) aivan ihania ihmisiä, jotka sitten paljastuvatkin kusipäiksi tai sitten en saa vastakiinnostusta TAI SITTEN NE ASUVAT JOSSAIN HEVONPERSEESSÄ.

Ylläri, se on sitä mun säkää. VITTU!!

Voi kärsä. Kaihoilin viime blogissa tyttöjen road tripiä, josta jään paitsi, kun en huolinu lähtee sinne Himokselle. Eipä tarvii kaihoilla enää. Saan ihan oman yksityisen road tripin tuttavan sitimaasturilla. Siis minä ajan. Yksin. Sinne Varkauteen. Tai siis onhan mulla Welmu, mutta se on vähän huono antamaan ajo-ohjeita.

Siis ihan tosi. Sain aika äkäsen herätyksen tossa pari tuntia sitten, kun se tuttava sieltä Varkaudesta soitti ja ilmoitti, että voin mennä tosta Kallion puolelta hakemaan hänen mieheltään auton ja ajella itekseni heille, mies tulee sit perässä illemmalla tuttavien kyydissä. Eh. Eihän siinä. Olen ajanu autoa viimisen yhdeksän kuukauden aikana kerran. Olen kyllä ihan hyvä kuski, tykkään ajaa, eikä taito ole ruostunut. Mutta. Miten täältä pääsee lahdentielle...!!?

Siis apua. Jos minusta ei jussin jälkeen kuulu, olen ajanut vahingossa Norjaan tai jotain.

No niin. Minun juhannus ei enää ammota tyhjänä edessä. Eilen se vielä ammotti. Sitten tein hieman päätöksiä. Olis ollut ehkä sittenkin kiva lähteä tyttöjen kanssa sinne Himokselle, mutta toisaalta se ajatus kuullostaa kivalta vain sen takia, että ne tekee sinne ihanan road tripin pikkuautolla ja sellainen on minusta aina niin kovin houkuttelevaa. En silti edelleenkään viehäty kosteassa teltassa nukkumisesta, kamojeni raahaamisesta ympäriinsä, jottei niitä pöllitä, metelistä 24/7, alkeellisesta vessa- ja peseytymiskulttuurista, enkä riitelemisestä kuppaisella leirintäalueella, jonka jälkeen kaikki lähtee eri suuntiin ja auton avaimet on vaan yhdellä tyypillä (jonka kanssa tuli otettua yhteen kaikkein pahiten).

Menen siis Varkauteen tuttavapariskunnan hoteisiin. Miinuksena on se, että joudun laittamaan Welmun siellä päässä hoitolaan, koska niillä tuttavilla on neljä koiraa, kuusi kissaa ja kaikki mahdolliset nilviäiset, matelijat, kipittäjät ja siilit, mitä vaan voi olla. Welmu sekoaisi siellä, joten suojelen sen mielenterveyttä ja vien sen jonkun tädin hoiviin. Vähän säälittää, mutta Welmulla meni viimeksikin hoitolassa ihan hyvin. Muiden pitäessä lähikopeissa hillitöntä haukkukuoroa, Welmu istui lauhkeana pilttuussaan kuono kiinni ja äitiä odottaen.

Toisena miinuksena ehkä on se, että sinne mahdollisesti tulee pelkkiä pariskuntia ja minusta tuntuu, että kun tarpeeksi pariskuntia on paikalla, minua aletaan katsoa alta kulmien ja miettiä, mikä tossa muijassa on vialla (paitsi kyseenalainen ulkomuoto ja myöskin runsaanlainen muotojen määrä), kun se ei ole löytänyt itselleen kylkiäistä. Toisaalta tässähän voi olla plussana se, että vihdoinkin se selviää minulle, miksi niin on!

Voipi kyllä olla, että kun tulen juhannuksenvietosta takaisin, olen niin alkoholisoitunut, että minua ei voisi vähempää kiinnostaa liiat muodot, pariutumattomuus tai koiran mielenterveys. On nimittäin toi alkoholisoituminen nyt jo aika hyvässä vireessä. Tosin pidättäydyin eilen reippaasti jatkamasta lähikapakasta enää keskustaan ja hiippailin kiltisti kotiin lukemaan. Toisin sanoen mulla on lupa jatkaa hillitöntä läträämistä heti huomenna.

Kosteaa juhannusta minulle!

..kuten piereskelevät muijat.

Minoon ehkä pikkusen hölmö. En yhtään tyhmä, vaikka kuupastani puskeekin vaaleaa, jonka säännöllisin väliajoin peitän, mutta sellainen pikkuisen hassu, joka ihmettelee päivittäin jotain.

Tänään (tai siis eilen. Ja kyllä osittain tänäänkin) ihmettelin muutamaakin asiaa. Ensinnäkin. Miksi vaatekatalogien vaatemallimuijat on laitettu poseeraamaan niin outoihin asentoihin, ettei vaatteesta, jota kuvan pitäisi esitellä, saa mitään selvää? Ihan totta. Selailin Ellokselta vaatteita. Minulta jäi varmaan paljon rahaa tuhlaamatta sen takia, että joissakin kuvissa vaatetta esittelevä malli oli niin omituisesti kiikallaan, ettei kertakaikkiaan saanut kuvaa, millaisesta puserosta mahtaa olla kyse. Tylsäähän se on, jos ne naiset joka kuvassa vain seisoisivat ryhdissä kameraan päin, mutta kun sillä lailla saisi esillä olevasta vaatteesta paremman kuvan. Hitto. Kumma juttu.

Sitten ihmettelin piereviä ihmisiä. Siis kaikkihan pieree joskus. Naisillakin on suolisto. Minäkin käyn joskus (tosi harvoin ja ihan pikkuisen) vessassa tekemässä muutakin, kun puuteroimassa nenän. Mutta. Miksi pitää mennä kauppaan päästämään vuosisadan mätäpieru? Olin Anttilassa kuluttamassa aikaa odottaessani yhtä ystävää. Olin menossa DVD-nurkkaukseen katselemaan valikoimaa, mutta sinne päästyäni havaitsin naisen, joka näytti varsin pelästyneeltä ja sitten kasvojani vasten löi hajumuuri, jota olisi voinut vaikka leikellä saksilla. Sain aika karvaan lähdön siitä nurkasta. Itseasiassa kipitin, kuin Seppo Rädyn keihäs konsanaan vähän helvetin kauas luimussa olevasta muijasta ja sen peräsuoli-ilmastosta. Siis hyi. Kyse ei ihan totta ollut mistään vienosta tuulahduksesta, vaan sumun kaltaisesta kaasumuodostelmasta, joka nostatti vedet silmiin ja poltti nenäkarvat. Vieressä oli ulko-ovi. Miksei se akka voinut jumalauta mennä päästämään tappavaa tupsahdustaan ulkopuolelle? Kumma juttu.

Myöhemmin menin ystävän kanssa vahingossa baariin. Sompailtiin muutamassa Kallion helmessä, kunnes löysimme itsemme ratikasta matkalla keskustaan. Oli hirmu kivaa, vaikka oltiin molemmat minimimeikissä, lököttävissä vaatteissa ja suht selvinä. Konkreettisena saldona oli sitten kaksi aivan jumalattoman pireissään olevaa, yli kolmekymppistä jannua, joiden silmät olivat tippumaisillaan päästä ja jotka halusivat pystyttää rillin Töölönlahdelle (ihan tosi, yritin tanssia toisen kanssa tuloksena se että jäin suurinpiirtein tanssilattialle yksin kädet ojossa, kun jannu liiti pitkin seiniä ja päästeli outoja huudahduksia), kaksi ihan mukavaa, mutta oudonnäköistä nuorta miestä, jotka olisivat ehkä olleet mahdollisia juoda mukavamman näköisiksi, mutta jätimme riskin ottamatta ja noin 85-vuotias sänkinen paatso, joka halusi tupakkani ja sitten tulla meille tai ainakin meidän rappukäytävään nukkumaan. Ja ei, kenelläkään edellä mainituista ei käynyt flaksi.

Kävelin kotiin ja vein koiran ulos. Oli ihanaa kävellä, kun oli jo ihan valoisaa ja lämmintä. Istuin pyrähdyksen päätteeksi pihalla kuuntelemassa hiljaista Helsinkiä ja äänekkäitä lintuja ja mietin, koska ikävä helpottaa. Tiedän, että se helpottaa ehkä ensi viikolla, ehkä ensi kuussa, puolen vuoden päästä, vuoden päästä. Tiedän, että se helpottaa. Ja se on kaikkein tärkeintä, että tiedän.

Nyt tuntuu, että olen selvinnyt hirveästä, riipivästä surusta astetta laimeampaan, jäytävään suruun, joka vaihtelee normaalin sisun, uskomattoman vitutuksen, sumean raivon ja toivonpilkahdusten kanssa. Välillä minulle on hieman epätodellista teenkö nämä aika äärimmäisetkin tunteet itse ja provosoin sitten itseäni kieriskelemään niissä, vai onko tämä todellista ihan oikeasti.

Lupasin, etten häviä täältä mihinkään. Lupasin, että olen täällä. Olen edelleen täällä. En kuitenkaan kiusattavaksi. En huonosti kohdeltavaksi. En petettäväksi millään tavoin. Minulla on paljon rakkautta, tunteita, välittämistä, tukea ja ymmärrystä piilossa. Olen täällä vain siksi, että voisin antaa niitä eteenpäin. Ja että saisin niitä vaihdossa takaisin. Muuten ne ehtyy.

Kovasti mietin, että miksi. Ihan suotta, koska en tiedä varmaksi mitään. En halua kysyä, koska pelkään vastausta. Ehkä jonkun pienen haaveiden tönön päässäni pitikin jäädä pystyyn. Ehkä sitä vaalimalla en ole ihan niin pettynyt. En ihan niin katkera. En ihan niin surullinen.

Elämä jatkuu. Hitaasti, mutta varmasti.

Istun tuon karvaämpärin kanssa täällä. Söin äsken Tohtori Hiivan pitsanjämät, jotka se niin armollisesti minulle tänne jätti. Tais olla extrasuolalla ja -heinillä se pitsa. Ihan ku ei ois valmiiks jo janottanu ihan tarpeeksi...

Torjun järkyttävää ahdistusta kaikella sijaistoiminnalla, nyt kun jäin tänne yksin. Niin kauan, kun on seuraa, pysyy vielä suht koossa. Paitsi eilen, kun ei tarvinnu kuulla, kun yhden ihmisen nimi ja tuli itku. Yritän vastasuudessa välttää.

Kaikkinensa oli kuitenki eilen ihan hirveän hauskaa. Yksi semmonen asia tapahtui, joka jäi vähän mietityttämään... Mut en mie sitä teille kerro!

Eihän tästä kirjotuksesta vaan nää, ettei mulla oikein päässä liiku mitään?!

Joka kerta kun

tietokoneeni sanoo Your Virus Database Has Been Updated
Welmu lepuuttaa päätään sängyllä
näen kasin ratikan
huomaan tuhkakuppipullon ikkunalaudalla
kuulen suomiräppireggaepimputusta
käyn suihkussa ja huomaan, ettei suihkupää vuoda
katson imurikaappiin ja näen perälle työnnetyn, vintiltä raahatun naulakon
menen kaapin taakse
näen koristelautasen, jonka alle olen työntänyt piiloon itsetehdyn syntymäpäiväkortin
näen antiikkikaupan
kirjaudun messengeriin
pilkon sipulia
maksan visalla
näen Ruoholahden ostoskeskuksen mainoksen
puhelin soi
näen pienen vaaleanvihreän hammasharjan kylppärissäni

ajattelen vain yhtä ihmistä.

Minun elämä ei ole risteyksessä. Se on ihan siinä, missä aina ennenkin, mutta minoon tehosekoittimessa. Olen tarrautunut hurjasti pyörivän vispilän siivekkeeseen, jotten silpoudu kokonaan, mutta saan kyllä osumaa joka pyörähdyksellä.

Helvetin hieno vertaus. Tulen selkeesti äitiini vertauksineni.

Minua mietityttää. Jotensakin varmaan yksi syy siihen on se, että minulla on helvetisti ylimäärästä aikaa. Itseasiassa minulla ei nyt ookkaan muuta ku aikaa. Voi paska. Onpa ankeeta. Varsinkin kun työnsin koko Kotkan reissun ajan tätä asiaa pois mielestäni. Ja yllättäen se sitten hyppäsi päähäni jo heti paluubussissa. Nyt kun olen pyöritellyt sitä tässä pari päivää, alan olla jokseenkin suht kypsä.

Minua risoo. Minua risoo ihmisten vastuuttomuus, heittäytymiskyvyttömyys, valheellisuus ja arvostuksen puute. Ihmisten typerä käytös. Aikuisten ihmisten jatkuva ryyppääminen ja asioiden kännin piikkiin pistäminen. Kyvyttömyys pitää kivaa ilman viinaa. Epärehellisyys, epäluotettavuus, epä. Kypsymättömyys. Laskelmoivuus. Pakoon luikkiminen. Kyvyttömyys ottaa elämästä vaari ja hoitaa asiat reilusti ja suoraan.

Tapasin alkuvuodesta ihmisen, jonka kanssa jossain määrin tuntui, kuin olisin tullut ikäänkuin kotiin. Jaksoin uskoa puheita, jaksoin uskoa, että kyllä tämä tästä, jaksoin uskoa. Vaikka olen yltiöpessimisti, toivoa ja uskoa minulta ei tunnu puuttuvan. Jossain syvällä jaksan vieläkin uskoa, että joku vielä kohtelee minua hyvin. Että oikeasti olen kyllä kunnioituksen arvoinen, jos joku vain jaksaa katsoa sinne asti. Se ihminen ei koskaan jaksanut kurkistaa minun sisälle.

Minä piirsin meille alituiseen tuikkivat ja valaisevat tähdet, kuun ja auringon samalle taivaalle, tiesitkö? Piirsin mielessäni meidät moneen paikkaan ja piirsin aina naurun. Piirsin itselleni liikaa mahdollisuuksia, enkä lopulta oikeasti saanut niistä yhtäkään.

...elämä. Voi perse. Tämä viikko saitsua ja sitten kaksi viikkoa lomaa. Ei suunnitelman suunnitelmaa, ei rahaa, ei seuraa, ei mitään. Näen itseni istumassa kotona savu korvista nousten, yhdeksänmetrinen kyrpä otsassa, lihomassa ja tuijottamassa kuudetta kertaa samaa DVD:tä tai tavaamassa jo noin kolmekymmentä kertaa lukemaani kirjaa. Voisin ihan väliaikaisesti hypätä jonkun toisen housuihin. Eiku saappaisiin. Vittu ihan sama. Kyrsii oma elämä nyt siinä määrin, että realistinen ajatteluni on hieman hämärtynyt (multisuperyllätys!).

Minoon ihan oikeasti yksinäinen. Ensimmäisen kerran vuosiin. Edellisen suhteen loputtua vajaa pari vuotta sitten kaipasin nimenomaan yksinäisyyttä ja suurimmaksi osaksi vain nautin siitä. En enää. Kaipaan seuraa, kaipaan seurustelua, kaipaan jopa avoliittoa. Olen tullut hulluksi. Kohta haluan varmaan lapsen. Apua. Pelastakaa nyt joku minut!