Blogi

Mikä näitä helsinkiläisiä oikein vaivaa? Miksi ne haluaa väkisin tuoda koiransa koirapuistoon teuraaksi? Ihmettelen varsin syvästi paikallista koirapuistokulttuuria. Kotka on TODELLA paljon edellä!

Welmu ei ole mikään supersosiaalinen. Ei sillä, että se lahtaisi toista koiraa, mutta se ei ole järin kiinnostunut niistä ja kyllä tappelukin on varmasti mahdollinen vastapuolesta riippuen. Jos olisin halunnut koirapuistokoiran, olisin varmasti hommannut jonkun toisen rodun. Pitti ei ikävä kyllä enää tappelujalostuksensa jälkeen sovi mihin tahansa vieraaseen laumaan tuosta vaan. Eikä varmaan moni muukaan koira. Siksi ihmettelenkin, kuinka paljon ihmisillä täällä oikein lyö tyhjää, kun he ovat änkemässä mitään kysymättä koirapuistoon hurttiensa kanssa. Minun on hyvin vaikea uskoa, että kaikki helsinkiläishurtat olisivat poikkeuksellisen sosiaalisia.

Viime viikolla kävellä puuskutin hieman kauemmas suureen ja hyvämaastoiseen koirapuistoon. Ehdin olla siellä komeat kolme minuuttia, kun jotkut oli tunkemassa portista sisään keskisuuren, ehkä sekarotuisen uroskoiransa kanssa. Kysyin epäuskoisena, että tännekö meinasitte. Miehen "joo" tuli äänensävyllä, joka viesti itsestäänselvyydestä. Pujotin Welmun valjaisiin ja häivyin vittuuntuneena. En viitsinyt edes jäädä kinttaamaan, josko me saatais olla puistossa edes toiset kolme minuuttia.

Äsken lähikoirapuistossa joku eukko oli työntymässä sisään pienen jack russelia muistuttavan koiransa kanssa. Käsi oli jo kahvalla, kun huomasin ja kielsin. Muijan ääni oli epäuskoinen, kun hän kysyi, eikö toi koira olekaan kiltti. Welmu on kastroitu, eikä pahemmin välitä pienistä koirista, joten naisen minikokoinen narttu olisi saanut korkeintaan Welmulta tassusta. Tai sitten Welska olisi lingonnut sen kepin nenässä aidan yli.

Oikeaa seuraa Welmulle ovat vanhemmat, suuret nartut. Nokkimisjärjestys on silloin heti selvä. Tosin ei sillä, että juoksisin ympäri kyliä etsimässä Welmulle vanhaa narttua kaveriksi. Pysyttelen mieluummin kaukana kaikista muista koirista. Susi, josta koira on jalostettu, välttelee vierasta laumaa kaikin keinoin, jottei joutuisi turhiin kahakoihin. Pyrin auttamaan koiraani samaan. Welmu leikkii mieluiten ihmisten kanssa.

Ehkä kyse on hieman minunkin epäsosiaalisuudestani. En jaksa jaaritella pakkasessa seisten vieraan ihmisen kanssa koiran pallileikkauksesta tai eroahdistuksesta. Jauhan koirista mieluummin tuttujen kanssa, vaikka tuntikausia. Inhoan kadulla vastaan tulevia ihmisiä, jotka haluavat lääppiä vierasta koiraa. On se jumalauta jännää, kun jollakulla on koira!!! Yleensä he vieläpä tekevät sen niin väärin, kuin mahdollista: kumartuvat kohti, tuijottavat silmiin ja haluavat silittää päälaelta. Kaikkein pahimmat elevirheet, jotka voit koiran kanssa tehdä. Ymmärrän, että pennut hellyyttävät varmasti monet lääppimään. Mutta jos jäisin kopeloimaan tuonne jokaista vastaantulevaa koiraa, saisin luuhata ulkona yötä myöten. Helvetti.

Eli. Voisitteko nyt ihmiset ottaa järjen kätöseen ja kysyä siinä koirapuiston portilla, saako sinne tulla. MIKÄ siinä on niin hankalaa???

Millaista on sellainen oikeanlainen rakkaus? Onko sellaista olemassakaan? Mitä rakkaalta voi vaatia? Miten ihmiset haluavat, että heitä rakastetaan? Mitä kukin on itse valmis tekemään rakkaansa eteen? Mitä sitten, kun olemme vanhoja, kurttuisia ja kykenemättömiä samanlaiseen helppoon elämään, johon on tottunut?

Joskus minä ajattelen, että suurinta rakkautta edustavat ne muutamat miehet, jotka joka päivä käyvät osastolla katsomassa hiljaa kuolevia, sänkyihinsä sidottuja vaimojaan. Syöttävät heitä ja vievät heitä ulos pyörätuoleissa, vaikka vaimon puhe on jo aikaa sitten sammunut ja jäsenet koukistuneet jatkuvaan kouristukseen. Naiselta sama teko miestään kohtaan ei ole minusta läheskään yhtä suurta, vaikkakin varsin kunnioitettavaa. Olen kai kasvanut siihen, että nainen on luonnostaan uhrautuva.

En koskaan ajattele, että joskus, kun minä ehkä olen kroonikko ja makaan harhoissani pitkäaikaisosastolla, että minua kävisi kukaan katsomassa. En ole ikinä ajatellut, että minulla olisi mies, joka ehkä hoivaisi minua. Olen ajatellut kuolla ihan yksin. En ajattele sitä paljoakaan. Toivon vain ettei minusta koskaan tule kroonikkoa, vaan kuolen esimerkiksi kadulle ykskaks keskellä kirkasta päivää verisuonen posahtaessa päästä. Minusta se on hieno loppu kenelle tahansa. Elämässä on tarpeeksi kärsimystä muutenkin. Miksi lopusta pitäisi tulla monen vuoden tuska?

Työni takia olen jo vuosia ajatellut, mitä sitten, kun minun vanhemmat alkaa höpsähtää, pissiä housuun, unohdella asioita, tehdä hassuja juttuja? Entä sitten kun he eivät enää kykene asumaan kodeissaan? Pelkään, että joudun taistelemaan kovaluonteisen isäni kanssa ja pelkään, etten löydä rakkaalle äidilleni tarpeeksi hyvää hoitopaikkaa. Pelkään, että itken joka kerta nähdessäni ihmisrauniot, jotka vanhemmistani mahdollisesti tulee. Mitä sitten kun äiti ei enää pysty vastaamaan kysymyksiini? Mitä sitten, kun omat vanhemmat eivät enää tunne lastaan? Mtä sitten, kun äiti tai isä on vain tyhjyyteen tuijottava kuori, tyynyillä juntattuna g-tuoliin, kykenemätön ja pidätysyvytön? Kestänkö minä? Miten se surraan pois? Kuinka nopeasti se tapahtuu?

Olisiko se helpompaa, jos voisi nähdä tulevaan? Jos saisi edes tietää, tuleeko kuolema hitaasti hiipuen vai nopeasti ja yllättäen. Pohjimmiltani taidan vain pelätä sitä, että vanhempien mentyä enää kukaan ei rakasta minua.

Messenger on kommunikointivälineenä kyllä ihan perseestä. Harkitsen vakavasti sen käytön lopettamista ja koko hässäkän poistamista armaasta tietsikastani pilaamasta enää yhtään päivää. Perkele.

Olen pienen ajan sisään onnistunut suututtamaan kaksi ihmistä messengerin välityksellä. Ilman, että minulla suinkaan oli tarkoitus! Ihmettelen, että olen niinkin lahjakas, että kaikkien niiden hymiöiden ja otusten omistajana onnistuin hommassa vieläpä suht helposti. En kai höystänyt puhettani tarpeeksi niillä otuksilla. Kumpikaan suututtamistani ihmisistä ei ollut minulle järin merkityksellinen, mutta inhoan väärinkäsityksiä ja kesken jääneitä riitoja. Toisaalta kyllä ajattelen sen niinkin, että jos toinen on niin herkkänahkainen, ettei anna suututtajalleen minkäänlaista tilaisuutta korjata erhettään, vaan häipyy kesken lauseen, on se kyllä sitten ihan sen oma häpeä. Olkoon omineen. Pyh.

No jokatapauksessa tuollainen laittaa miettimään. Olen miettinyt itseäni ja käytöstäni oikein erityisen paljon viime aikoina. Olen nimittäin joskus ärsyynnyksissäni aivan hirvittävän suvaitsematon. Joskus, kun minua oikein risoo, minun on ihan älyttömän vaikea hillitä itseäni. Ja minuahan risoo. Usein. Minua risoo, raivostuttaa ja ärsyttää aivan uskomattoman moni ihminen. Pelkkä väärä puhetapa saattaa joskus nostaa karvani pystyyn niin pahasti, että minun on vaan pakko purra hammasta, että kestän äsähtämättä mitään. Muistan, kun eksän kakara joskus risoi minua niin paljon, että minun piti istua ihan hiljaa ja tuijottaa seinille pois päin lapsesta, etten kertakaikkisesti räjähdä siihen raivoon. Se on kamalaa.

Ihan totta. Oletan, että kuitenkin iso osa ihmisistä tietää sen. Että suurinta osaa on joskus risonut toisen pärstä siinä määrin, että on tehnyt mieli suurinpiirtein sylkeä päälle. Ja että se tunne on turhauttava. Minusta kohtuuton ärsyyntyminen ilman oikeaa syytä (toisen puhetapa ei ole oikea syy) on kammottavan turhauttavaa, turhaa, energiaa vievää ja väsyttävää. Minua kiukuttaa suunnattomasti hukata energiaa niin turhaan tunteeseen. Miten sitä hallitaan?

Voi vittu että nytkin risoo. Apua!

Tästä piti tulla lämmin, hauska ja itseironinen blogimerkintä. Nyt tästä kuitenkin tulee kirosanojen pelikenttä, täynnä myrkkyä, sappea, mätää, angsteja, paatosta, vihaa, hampaiden kiristelyä ja kiljuntaa.

Minoon joskus aika naiivi. Olen niin pässi, että kuvittelen, että voin mennä lähikaupasta kipasemaan maitotölkin samalla, kun ulkoilutan koiran, jottei minun kipiänä tarvi käyttää koiraa erikseen iltapissillä. Niin ei kuitenkaan voi tehdä ilman, että pahanhajuinen, spurgahtava, vanha setä änkee pikkurillinsä kytketyn koiran kitaan ja inisee sitten, että voi kun toi on vihanen.

Kuvitellaan, että Sinut kytketään hihnassa tolppaan. Edellä mainitun kaltainen, noin neljä kertaa kokoisesi otus lähestyy Sinua tuijottaen, käsi ojossa. Voin sanoa, että minä en siinä vaiheessa olisi kovin suvaitsevainen. Ei ole Welmukaan. Koiraa ei ikinä lähestytä suoraan, ellei ole kyseessä tuttu koira, jonka käytöskin on tuttua. Koiralla on AINA oltava tilaisuus perääntyä tilanteesta. Eikö jokaisella luulisi olevan sen verran järkeä päässään, ettei mene lääppimään vierasta (vieläpä kytkettyä) koiraa, mikäli paikalla ei juuri silloin ole ketään, keneltä kysyä siihen lupa? Ei vissiin. Vittu, että sapettaa moinen tyhmyys. Vittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittu. Nii.

Alunperin minun piti kertoa, kun kävin eilen Kotkassa ihan ex tempore. En tosin käynyt missään keskustassa, vaan landella isäni luona lapsuudenkodissani. Olin odottanut suuria tunteita ja haikeutta. Ihan samalla tavalla, kuin odotin edes jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia muuttaessani Helsinkiin. Mutta ei. Ei suuria tunteita. Ei haikeutta. No okei, ehkä vähän. Mutta ei lainkaan siinä määrin, missä odotin. Onnistuin kotiintulomatkan aikana miettiessäni saamaan jo miltei kriisin aikaan aiheesta. Kriisi siitä, ettei minulla ole kriisia. Heh. Onneksi järki oli kotiin saapuessa jo palannut päähäni.

Kammottavaa. Olen elänyt kaksi päivää pimeydessä, tietämättömyydessä, vaeltanut pimeän rajamailla, valvonut yöni pyörien ja miettien, hikoillut, panikoinut, vapissut, turhautunut, jäänyt varmasti paljosta paitsi ja rassanut erinäisiä teknisiä laitteita joka kerta parasta toivoen.

Mitä tästä opimme? No, kun nettilasku tipahtaa postikuukusta, joko a) maksa se heti, oitis, samantien tai b) jätä se näkyvälle paikalle ja maksa se eräpäivään mennessä. Älä tee kuten minä tein: tunge nettilasku mappi ööhön. Unohda se sinne. Saa maksumuistutus. Laita sekin mappi ööhön. Unohda muistustuskin autuaasti mappiin. Tule eräänä päivänä töistä kotiin ja huomaa, että modeemin valot vilkkuvat, kuin hullulla silmät päässä ja nettiin ei pääse. Panikoidu. Tajua, että olet unohtanut maksaa laskun. Maksa lasku hätäpäissäsi ja odota kaksi tuskantäyteistä vuorokautta, että netti taas aukeaa. En suosittele.

No mutta. Nyt tää taas toimii. Yibii! Otetaan sille! Eiku eiii...

Itseasiassa olen valvonut kaksi yötä raivosta kihisten ja aivan muusta syystä, kuin netin puuttumisesta. Minulla on asunnossani alkovi, jossa luonnollisestikin nukun. Alkovin päätyseinä on kovin ohut, jostakin syystä huomattavasti ohuempi, kuin muut asuntoni seinät. Näin ollen kuulen naapureiden äänet varsin korostuneesti. Naapurissani asuu kaksi kehitysvammaista, ylivilkasta oravaa. Ainakin äänestä päätellen. Jumalauta. Miten voi ihmisistä lähteä niin häiriintynyttä ääntä?? Miksi sellaista ääntä pitää muodostaa aina keskellä yötä?? Olisin mennyt viime yönä pienelle visiitille heidän matalaan majaansa, mutta paha aavistus siitä, että ne ovat ihan varmasti vetäneet jotain, esti minua. Vaikka meininki seinän takana kuullostaa varsin onnelliselta, epäilen, ettei minua sanan säilineni otettaisi ehkä yhtä hilpeänä vastaan... En halua kiljuvan ja kikattavan nuoren miehen viuhuttamaa puukkoa keuhkooni.

Luulen, että soitan hunajaisen puhelun miespuoliselle isännöitsijällemme ihan kohta. Varmasti Pete ottaa sen puukon keuhkoonsa huomattavasti mieluummin.

Olen juurikin todistanut faktaksi sen, että darran voi saada aikaan ilman viinaa. Tai siis ainakin melkein. Odotan suurella kiihkolla, kuinka kauan tämä vielä kestää...

Risteily oli ikävä kyllä minun kohdallani ihan suolesta. Kuten pelkäsinkin, voin pahoin miltei koko reissun ajan. Onneksi ehdin kiskoa kännit Aakoon sohvapileissä keskiviikkona varsin lahjakkaasti. Menin sinne viinipullon kanssa ja tunnin päästä saapumisesta jouduin häpeissäni toteamaan, ettei mulla ole enää pisaraakaan vinkkua jäljellä. Ja ihan itse tyhjensin koko pullon. Jälki olikin sitten sen mukaista.

Ehdin onneksi humaltua myös hieman Sportissa torstaina ennen risteilyä ja terminaalissa ja kahden ensimmäisen laivatunnin aikana. Puoli kahdeksalta illalla tunsin lievää vellontaa ja katsoin parhaaksi mennä omaan hyttiini potemaan. Poistuin sieltä vasta seuraavana aamuna lieritteyäni kellon ympäri pahoinvoipana epämukavassa sängyssä liuskalakanoissa kolinaa kuunnellen ja raivosta kiehuen. Vittu että sapetti. Olin selkeästi darrassa.

Onneksi sain jonkinnäköisen aamiaisen tungettua kitusiini ja pääsin jopa maihin asti. Kehuin äsken äidille nähneeni Tukholman pressanlinnan. Äiti ihmetteli, onko Ruotsissa tapahtunut vallankaappaus. Ei oo, tyttäresi on vain varsin sivistymätön horopää! Tukholmassa oli kaikkinensa oikein kivaa, vaikka joku ihme kiinalainen sliippari juottikin minulle siellä jotain vihreää litkua ja vaikka jätin nänninpiilotuspaidan ostamatta. Laivalle palatessa meitä ehkä ihan hieman pissittiin silmään, mutta annoimme sen porukalla tapahtua. Kiva, että muillakin on samoja mieltymyksiä, kuin mulla...

Ikävä kyllä perjantai-iltanakaan en pystynyt olemaan porukan mukana yhtätoista pidemmälle. Ehdin juoda ehkä kolme pikkiriikkistä juomaa, joista noin 90% oli jäitä. Siinä vaiheessa, kun kaikki energia menee siihen, ettei tulisi pahempi olo, pitänee luovuttaa. Vietin toisen yön vittuuntuneena liuskalakanoissa lierien. Aamulla odotin autuaana maastoutumista, joka tapahtui loppujen lopuksi tunnin myöhässä. Selvisin hengissä. Melkein. Sain darran mahdollisesti niistä jäistä?! Olo oli kuin kymmenen keitetyn kananmunan syöneellä. Eli parempikin on ollut.

Eilen tulin kotiin väsyneen karvalapsen viereen nukkumaan. Pari tuntia sekopäisiä unia nähtyäni päätin, että minun on ulostauduttava. Ulostin itseni siis vielä eilen juhliakseni vankkaa maata jalkojeni alla, jaksoin jopa neljän siiderin verran ja olin puoliltaöin kotona kiltisti juoruamassa puhelimessa! Olen tullut vanhaksi ja patalaiskaksi ja kärsin edelleen matkapahoinvoinnin jälkipahoinvoinnista tms varsin ikävästä tilasta. Minun koti keinuu ja heittää häränpyllyä.

Ihmisten suhteen koin joitakin yllätyksiä. Monia varsin positiivisia ja muutamia varsin ikäviä. No, kaikki ei voi olla yhtä suvaitsevaisia, ihania, herttaisia, empaattisia, mukavia, ihania, lutusia, sosiaalisia, mahtavia ja ihania, kuin minä. Mikä on tietenkin varsin ikävää. Mainitsinhan ihanan??

Mikä on se ihmeellinen voima, joka saa ihmisen tekemään kaiken viime tipassa?? Miten kummassa se sama voima hallitsee minua aina vaan, tuhannenkin tapojen parantamispäätöksen jälkeen?? Taitaa olla vika päätöksen tekijässä...

Juoksin peräsuoli pitkällään tänään kaupasta toiseen. Etsin siis ensisijaisesti uutta takkia ja joitain housuja risteilylle. Tai käytän varmaan niitä risteilyn jälkeenkin. Koska olin menossa iltavuoroon ja kun tuntuu, että se paattireissukin kolkuttelee jo ovella, olin epätoivoinen, järjettömässä kiireessä ja tottakai epäonninen. Ostin housut, joissa näytän broilerilta. Ikävää sinänsä. Toivottavasti kukaan ei oikeasti luule minua joulukalkkunaksi niissä.

Löysin ihanan takin, mutta koska en osannut tehdä päätöstä suuntaan enkä toiseen, jätin sen kylmästi rekkiin roikkumaan. Töissä (jonne juoksin tennarit ojossa, kieli vyön alla) aloin tuntemaan polttavaa katumusta. Voi paska. Se oli ihana takki. Olin kuin tulisilla hiilillä koko vuoron (koska niitä takkeja oli siellä kaupassa vain kaksi kappaletta). Livistin pukkariin liian aikaisin ja huristin äkkiä sinne rättikauppaan hakemaan sen takin. Asia hoidossa. Olen melkein satasta köyhempi, mutta minulla on sentään takki, joka on sen verran reilu, että jos laihdun grammankin, se muuttuu vähemmän ulkonäköäni mairittelevaksi säkiksi. Nyt se on kuitenkin mielestäni juuri hyvä. Onneksi söin päivällä henkeni pitiksi juustoaterian käkkärissä. Istuu takki paremmin.

Olin ehkä hieman tollo sieltä rättikaupasta illalla tullessani. Koska olin juuri tullut Töölöstä, enkä mukamas jaksanut ajaa kotiin ratikalla sen kautta, vaan ajattelin, että loikkaan ratikkaan, joka menee meille Hakaniemen kautta. Koska olin Aleksanterinkadulla, Hakaniemen kautta meille päin menevä ratikka kiertäisi ensin Eirat sun muut. Ajattelin, ettei se haittaa, eihän siinä nyt toki kauan mene. Vai ei! Istuin lopulta TODELLA tympiintyneenä kyydissä ja kummastelin omaa typeryyttäni sillä aikaa, kun ratikka kiersi Eiran, Herttoniemen, Vantaan ja Venäjän.

Kotona jatkoin samaa linjaa. Kännykästäni oli ollut kaiken päivää akku lopuillaan ja kotiin tullessa se veteli viimeisiä henkosiaan. Ryntäsin akkupiuhalle oitis, jotta saisin elvytettyä luuriparan. Piuha ei ollutkaan normaalissa paikassaan. Mit...!!? Ja niinpä niin, olin kuin olinkin kuskannut laturia laukussa mukanani kaiken päivää, koska latasin kännykkääni viikonloppuna töissä. Tunsin oloni TODELLA blondiksi. Ilmaisesti juuriälyn peittoon värjääminen ei auttanut.

Uskaltaakohan tässä käydä nukkumaan vai torveilenkohan senkin suhteen jotain??

Voi kärsä. Mullon joku fiilislaskeuma. Johtuneeko tämä sitten liiasta ressaamisesta ja miettimisestä vai mistä lie, mutta ei huvita risteily, ei huvita mikkään.

Töissä risoo kaikki ihan pirusti. Ehkä tuo kuusi päivää putkeen tuossa lafkassa on oiva yliannostuksen paikka... No, joka tapauksessa tieto siitä, että joudun menemään sinne taas huomenna ei lainkaan paranna oloa. Olihan tässä välissä ihan kokonainen yksi vapaapäivä.

Yritän kovasti piristää itseäni värjäämällä tollouden piiloon ja menemällä myöhemmin vaatekauppohin tungeksimaan miljoonan muun muijan kanssa. Ei oikein toimi. Voi minnuu.