Blogi

Olin seikkailemassa tänään. Minun piti olla yhdeksältä aamulla Malmilla. Näin ollen pääsin tutustumaan paikallisjunalla matkustamiseen ja noin sataan Helsingin lähiöön. Matkalla koin mutkia ja nyppylöitä, joitakin yllätyksiä ja jotain tuttuakin.

Seikkailuni jälkeen olen hyvin vakuuttunut, että minun kannattaa jatkossa matkustaa Malmille junalla. Tein niin aamulla, vaikken vielä silloin ollutkaan yhtä viisas, kuin nyt. Koska minulla ei ole voimassa olevaa matkakorttia tai arvoa siellä, ajattelin ostaa lipun junasta. No, se jäi sitten ajatuksen tasolle. Minen oikein tiennyt miten siellä junassa käyttäydytään, joten olevinaan menin sellaiseen vaunuun, jossa myydään lippusia. No sitten siellä vaunussa kuitenkin oli kyltti, että ei lipunmyyntiä. Ajattelin sitten, että jos tulee tarkastaja, sanon, että perkele kun ei tässä teidän junassa ole järjestetty lipunmyyntiä, niin työntäkää se sakko hanuriinne. Tarkastajia ei onneksi tullut ja näin ollen olin matkustanut Pasilasta Malmille pummilla. Se on minulta ihan extremeä.

Palloilin Malmin aseman liepeillä vähän aikaa, kunnes huomasin vahingossa olevani oikealla kadulla. Pääsin määräpaikkaan (hii, mie kerron sen kohta!!) puoli tuntia etuajassa ja tapaamisen jälkeen menin silmät kiiluen aseman sitimarkettiin. Tulen hulluksi isoissa marketeissa. Minun järki sumenee kaiken sen tavarapaljouden edessä. Menin sinne silti. Ja niinhän siinä sitten kävi, että vaikka minulla oli lappu ostettavista tuotteista, niiden lisäksi koriini eksyi koiran aktivointipallo (se oli alennuksessa), punaiset balleriinat (no siis hei ne on vasta minun kolmannet punaset balleriinat. KAIKILLA on kolmet punaset balleriinat) ja shampoota (siis shampootahan tarvii aina. Ei se haittaa, että mulla on kylppärissä jo...ööö...muutamaa muutakin tukanpesuainetta).

No, tämän jälkeen sitten päätin suunnata kotiin. Koska olen idiootti, päätin tehdä sen bussilla junan sijaan. Voin kertoa, että matka Malmilta tohon Alppilan ja Pasilan rajoille on ihan vitun pitkä. Olisin hiissannut välin junalla samassa ajassa noin kuusi kertaa. Se juuttaan bussi kiersi Maunulan, Pukinmäen, Mäkipukin, Turun ja varmaan Kouvolankin. En siis astu bussiin numero 69 enää ikinä. Lisäksi huomasin bussissa tulleeni hulluksi, koska heti alkumatkasta noin 20 kakaraa piiritti minut. Ja jossain vaiheessa minä huomasin kuuntelevani niiden juttuja HYMYILLEN! Siis ihan totta. Minä, hampaita kiristelevä mummonaamainen lapsenvihaaja, hymyilin niiden lasten jutuille hanhiemomainen kiilto silmissä ja rakkaus joka rööristä ujuen. En taida uskaltaa enää mennä sinne Malmille...

Paitsi että taitaa olla vähän pakko. Nimittäin minun koulu on siellä. Minusta tulee syksyllä täysipäiväinen opiskelija, joten Malmilla on rampattava arkena joka päivä (teen sen todellakin junalla). Hienoa sinänsä, että olen aloittanut lähihoitajaopinnot vuonna 2000 ja näillä näkymin valmistun vuonna 2010. Olen sitte ainakin ihan perkeleen pätevä!

Kaikkinensa siis mainio seikkailu ja koska olen toki aivan uuvuksissa kaiken loikkimisen ja ostamisen jälkeen, voin alkaa hyvällä omallatunnolla katselemaan Bridget Jonesia ja Thelmaa ja Louisea DVD:ltä ja napsimaan omenasipsuja ja Mars-jätskipatukoita ja unohtaa, että ulkona olisi varsin otollinen ilma esim heittää lenkki tai mennä puistoon lukemaan. Minen jaksa. Mullon vaipat ja mun persettä koskee.

Nii.

On taas se aika kuukaudesta, kun joku on työntänyt halon takapuoleeni poikittain ja herään päiväunilta siihen, että tuntemuksista voisi päätellä jonkun tuikanneen minut salakavalasti raskaaksi ja että synnytys on käynnistynyt vähintään yhtä salaa ilman mainittavaa raskausaikaa. Näinä hetkinä minua lohduttaa ystäväni ruoka. Epäilisin, etten ole ainut.

Alkuviikosta katselin kaupassa edessäni jonottavaa naista ja hänen ostoksiaan; litran kevtjäätelö ja pakkaus terveyssiteitä. Niinpä niin, hymistelin mielessäni. Tolla naisella on kuukkarit ja tosi ankarat mässyt. Kohta se lähtee ostoksineen kotiin, nyhertää vaivihkaa jätskipaketin kulmaa koko matkan ja viimeistään päästyään kotiovestaan sisään repii paketin julmasti auki ja syö jäätelön, kuin nakkisämpylän.

Kaksi päivää myöhemmin olen itse samassa jamassa. Nyt minä olin kaupassa se, jota takana jonottavat katselivat hymistellen ja näkivät sielunsa silmin, miten menen kotiin, ahmaisen ostamani kevytjäätelön, kuin tappajahai, isken sitten kiinni suolaisiin (juu, katsokaas kun minä en ollu ihan niin nuuka, kun se alkuviikon nainen. Ei makeaa ilman suolaista!), tungen pillurätin housuihini ja menen sitten pihalle menkkavitutusröökille naapurin muijan kanssa. Lisäksi he näkivät, miten petin itseäni ostamalla jotain normaaliakin ruokaa, kuten tomaattia, ruisleipää, tonnikalaa ja viiltä. Mutta ne ei tiennykkään, että teen iltapalaksi kuitenkin pari jättiläisleipää, joissa on tonnikalaa ja salsaa...

On se silti kummaa. Miten ihmeessä puoli litraa jätskiä (nou hätä, syön kyllä kohta loputkin) ja kymmenen kuorallista nachoja salsan kera auttaa halko perseessä-fiilikseen ja niihin paljon kirosanoja ja hampaiden kiristelyä aiheuttaviin kouristuksiin? Ennakointia tämä on siksi, että ne varsinaiset kuukkarit eivät vielä ole edes alkaneet...

No niin. Olen tehnyt vakaan päätöksen ruveta elämään harmonisessa mielenrauhan satamassa ja lakata vetelemästä johtopäätöksiä, jotka ovat totaalisen viturallaan. Lisäksi laihdutan itseni ihan riu'uksi ja laitan joka tilistä säästöön satasen.

Joo, niin varmaan.

No eikä mutta oikeasti. Aina ei tarvii koheltaa ja tarttua olematonta härkää olemattomista sarvista. Joskus jotkut asiat voi ihan oikeasti edetä omalla painollaan ja lutviutua niin. Ihan tosi. Kyllä niin on. Ihan varmasti.

Mitä??

Tuota...minoon pikkusen käsittännä väärin. Ihan vähän vaan. Ihan niin vähän, että se tekee nuo muutamat edelliset blogimerkinnät tyhjiksi. Olen mahdollisesti lukenut hieman liikaa Bridget Jonesia ja samaistunut häneen. Kun asiahan on niin, että minulle ei ole missään vaiheessa suoraan sanottu, että minua ei haluttaisi enää tavata tms. Minä vain hieman vedin johtopäätöksiä. Eh...nolottaa.

Kaikkein nolointa on se, että olen hysteerisenä painellut sitä pirun ruutupaperinappulaa. Menen nurkkaan häpeämään. Tou.

Heräsin voimattomaan raivoon. Yritin jo eilen herätellä vihaani ja ajoittain se onnistuikin. Tänään se sujui ihan itsestään! Heräsin nimittäin rappukäytävästä kuuluvaan homojen mylvintään. Joku idiootti muuttaa pois ja näin ollen ainakin neljä kusipäätä rullaa hissillä edestakaisin ja huutelee toisilleen kerroksesta toiseen noin sadan desibelin voimakkuudella. Lisäksi ne kolistelee ja kilistelee erinäisiä tavaroita ja laahaa niitä pitkin käytävän lattiaa. Olen jo suunnitellut mulkkaavani niitä ERITTÄIN pahasti, kun menen Welmun kanssa ulos.

Olen muutenkin väsyneen kiukun pauloissa. Miksi vitussa minulle tehdään näin? Miksen saanut mitään selitystä? Miksen vaatinut sitä hanakammin? Eihän nyt jumalauta ketään kohdella näin! Mikä saatanan oikeus sillä on käyttäytyä noin?! Jos nyt saisin sen yhden tietyn ihmisen hyppysiini, ravistelisin siitä ilmat pihalle ja saattaisin ehkä takoa hieman järkeä sen päähän. Vasaralla.

Ikävä kyllä olen entistä itkuherkempi raivoissani ja yleensä tarpeeksi kauan raivottuani sorrun taas murheen alhoon ja vajoan entistä syvemmälle lohduttomuuteen ja itsesääliin. Mahtavaa työpäivää minulle!

Olen sitten tosiaan pitänyt tänään surussa rypemis-päivän. Olen itkenyt niin paljon, etten enää jaksanut. Olen yrittänyt nukkua ja levätä, kuitenkaan onnistumatta saamaan unta, paitsi pienissä pätkissä ja nähden aivan sekapäisiä ja helvetin pelottavia unia. Heräsin lopulta joka paikka pakottaen, väpisten ja kauhuissani. Pulssi oli ehkä noin 250. Eli en taida uskaltaa enää nukkuakkaan.

Olen keksinyt joitakin mantroja. Suosituin on "soitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoitasoita", mutta en ole saanut sitä vielä toimimaan. Seuraavaksi suosituin on vanha tuttu, hyväksikin havaittu "vittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittu" yhdessä hampaiden kiristelyn kera.

Lisäksi olen painellut nappia! Itse en muista, mutta olen joskus kehottanut kaveriani vastaavanlaisessa tilanteessa askartelemaan napin. Paperille piirretään ympyrä, johon kirjoitetaan surun ja pahan mielen aiheuttaneen ihmisen joku huono puoli. Aina kun vollotuttaa, "painetaan" nappia. Toisin sanoen olen painellut kaiken päivää etusormella lattialla lojuvaa ruutupaperinpalaa. En enää yhtään ihmettele, etten kelpaa. Jos joku näkisi touhuni, joutuisin räpistelevänä pakkopaitajalkakäsi-rykelmänä pehmustettuun huoneeseen loppuelämäkseni jauhamaan mantrojani ja painelemaan kuvitteellisia nappejani.

Vaikka olen saanut nieltyä itkuni aika lahjakkaasti jo monta tuntia, olo on silti lohduton. En muistanut miltä tuntuu, kun mieli ja sielu on vereslihalla ja sen yhden ihmisen muistaminen sattuu ja vihloo ihan kauheasti ja koko ajan joutuu varomaan ajatuksiaan. Ja miten sitä koko ajan rääkkää itseään ajattelemalla kaikkia niitä hyviä asioita siinä ihmisessä. Ja sitten muistaa, että koko kesä ammottaa tyhjänä edessä, mikään ei kiinnosta ja olen taas yksin ja epäkelpo.

Ja se ikävä...

Onko sulla joskus ikävä ollut
jotain jota ei ehkä olekaan
Onko sulla koskaan ikävä tullut
vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan

Ikävä

Olen ollut puolitoista tuntia jalkeilla ja olen ehtinyt rakentaa räkää ja kyyneleitä täynnä olevista nenäliinoista jo aika kiitettävän kokoisen keon. Odotan kauhulla, mitä tämä päivä tuo tullessaan. Päätä särkee itkemisestä jo nyt ja muutenki mieli on niin maassa, ku mahdollista.

Itseasiassa luulin, että olin jo itkeny ja surrut aiemmin tarpeeksi. Mut eihän niin kai voi tehdä, että suree varastoon, ettei ison surun sitte tullessa enää itketäkkään. Luulin, että olin jo ikävöiny niin paljon, ettei enempää voi, mutta näköjään voi. Miksi jotkut ihmiset vaikuttaa näin syvästi lyhyenkin tuttavuuden jälkeen? Minen tienny tippuvani näin korkealta.

Mikä minussa oli vikana? Kun se ei kertonu mulle mitään syytä, miksi se halusi minut pois elämästään. Olen miettinyt kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. Miksi se sanoi, että se tykkää minusta kauheasti, kun se ei sitte ollutkaan niin? Miksi piti valehdella? Vaikka nimenomaan pyysin, että älä tee mulle pahaa.

Vai oliko se niin, että se kuitenki tykkäsi? Minen ymmärrä, miten voi haluta elämästään pois ihmisen, josta oikeasti tykkää. En ole koskaan ymmärtänyt. Tipuin kaikista niistä kuvitelmista, joita olin rakennellut ja huolella vaalinut. Vaikka tiesin jo alunperin, että rakensin ne liian korkealle. Silti.

En tee sillä syyllä mitään. Kaikki on kuitenkin lopussa. Vaikka niin kovin toivoisin, että se soittaisi tai laittaisi viestin. Tai tulisi ikkunan alle. Tai oven taakse. Antaisin sen sadannenkin mahdollisuuden. Niin kauan, kun oli toivoa, pystyin pitämään itseni kasassa. Nyt ei enää onnistu. Taas pitää käydä rypemässä pohjamudissa, jotta voi sitten nousta huterille jaloilleen entistä katkerampana. Minen vaan jaksaisi enää.

On niin kova ikävä sinua.

Voi itku. Kirjaimellisesti.

Niin kuin edellisestä merkinnästäni voi varmaan päätellä, olen aika surullinen. Surullisena ja ahdistuneena itken kovin helposti ja paljon. Koska olin eilen iltavuorossa töissä ja poikkeuksellisesti meitä oli vuorossa kaksi, en voinu töissä ruveta poraamaan, vaan piti painaa kyyneleet takaisin ja purra hammasta. Onnistuinkin, vaikka jossain vaiheessa itketti niin paljon, että koko naamaa pakotti. Ajattelin koko ajan, että sitte ku pääsen kotiin, voin itkeä niin paljon, ku huvittaa. Niinpä kyyneleet tulivat jo kotimatkalla. Poljin ja ryystin samalla räkää ja annoin kyynelien pursua silmistä. Onneksi kukaan ei ajanu minun takana. Se ois voinu luulla, että sataa!

Kotona itkin lisää. Istuin lattialla ja itkin, kuin pienet lapset. Itkin surkeaa kohtaloani ja paskaa elämääni ja ikävääni toista kohtaan. Itkin ainakin tunnin. Iltapesulla katsoin lohduttomana peilistä näkyvää naamaa; suu vollottavassa irvistyksessä, iho punainen ja läikikäs ja silmät aivan jumalattoman turvonneet. Koska halusin ehdottomasti maksimoida mahdollisen turvotuksen aamulla, söin sängyssä kolmasosapussillisen juustonaksuja.

Ja niinpä aamulla näytin surumieliseltä kiinalaiselta. Luomet olivat kauttaaltaan aivan nakkien näköiset ja lisäksi silmien ulkoreunoilla roikkuivat kammottavat pussukat. Näin hädintuskin eteeni. Kippasin vauhdilla pari pikkulusikkaa jääkaappiin kylmentymään ja yritin sitten tehdä aamutoimia ne lusikat silmillä. Niistä ei ollut juurikaan apua. Jouduin lähtemään töihin elefanttitautisen alkoholistihirviön näköisenä. Matkalla elättelin toiveita, että varmaan polkiessa käyvä viileä ilmavirta tasaannuttaa luomet. Kissanvillat. Nou houp. Onneksi kukaan ei kysynyt mitään ja lisäksi sain lymyillä koko päivän keittiössä.

Paska juttu sinänsä on se, että minun tekee nytkin mieli itkeä ihan helvetisti lisää, mutta koska minun pitäis olla tunnin päästä Weeruskassa ja mulla on vielä pyyhe päässä ja pylly paljaana, taidan jättää sen iltaan tai jopa huomiseen, jolloin minulla on vapaa ja voin pitää rattoisan päänseinäänhakkaamis- ja karjumispäivän, joka on aina yhtä rentouttava vaihtoehto.

Mikä on sielunkumppani? Minen tiedä. Tai olen varmaan käsittäny jotain väärin.

Minusta sielunkumppani välittää, kunnioittaa ja kohtelee hyvin. Sielunkumppanin kanssa havahdutaan joskus puhumasta samoja lauseita tai ajattelemasta samaa asiaa, ihan samalla tavalla. Sielunkumppanin kanssa on jokin korkeampi yhteys, jota on vaikea pukea sanoiksi. Sen tuntee. Se on hyvä tunne. Sielunkumppani haluaa pitää sinut lähellään kaikella tavalla. Sielunkumppanuus on ainutlaatuista, ihanaa ja siitä pitäisi ottaa kaikki irti.

Mutta. Mitä teki minun "sielunkumppani"! Lemppasi minut elämästään kummemmin selittelemättä. Itseasiassa selittämättä yhtään mitään. Jos jotain selitystä sainkin, sain sen tekstiviestillä. Ja sekin oli uskomatonta paskaa. Tiesittekö, että lauseet "sinoot mun sielunkumppani" ja "tykkään sinusta todella, olet ihan ihanin tyyppi" ei tarkoitakkaan mitään? Tai että ne voi pyyhkiä pois sanomalla, että "ei minusta oo ku harmia" ja "varmaan parempi, etten tuota sulle enää pahempaa mieltä"?

Lukeeko mulla otsassa, että kusettakaa minua? Potkikaa ja satuttakaa. Hyljätkää kadulle. Käyttäkää hyväksenne, kohdelkaa huonosti ja unohtakaa sitten.

Ilmeisesti.

Ihminen on himojensa orja. Halujensa vietävissä. Tahtojensa edessä täysin tahdoton. Räsynukke, joka kävelee kauppaan ja ostaa kaksi litraa jätskiä, vaikka aivojen desibelimittari on punaisella järjen äänen karjuttua eitä koko matkan. Säälittävä lussukka, joka ei voi pitää näppejään erossa vatsan kipeäksi tekevästä, mutta varsin addiktoivasta karkista, stripparista oman muijan odottaessa kotona, niistä hurjan kauniista ja aivan liian kalliista alusvaatteista lompakon huutaessa leipää, ihraisesta heseateriasta laihdutuskuurin alussa, naapurin Aunesta/Eskosta, persettä keikuttavasta työkaverista, kahvipöydässä nenään tuoksuvista munkeista/pullista/leivoksista tai niin ihanasti poreilevasta siideristä ja tupakanhimon herättäneestä syöpäkääryleestä sen jälkeen.

Voi miksi se menee niin?! Ja voiko sitä perustella sillä, että kun minä olen vain ihminen!? Voinko sanoa itseäni säntilliseksi, koska vaikka yritän kovasti olla rikkomatta muita kohtaan, rikon sitä enemmän itseäni kohtaan himojen suhteen? En varmasti kajoa naapurin Eskoon, mutta saatan hyvinkin piipahtaa hesessä, polttaa sen syöpäkääryleen, ostaa ainakin litran jätskiä, enkä takuulla kieltäydy munkista/pullasta/leivoksesta. Vaikka olisin päättänyt mitä. Ja se on vielä helppo perustella sillä, että se ei vahingoita ketään muuta.

Voi palaisipa jonkun verkkokalvot tuolla kadulla minut nähdessään, niin ehkä jättäisin sen jälkeen menemättä sinne heseen!