Blogi

Viimeinkin! Tämä on se merkintä, josta avatessa tulvahtaa ämpäreittäin perhosia, ruusunnuppusia, sydämiä ja linnunlaulua!

Aivan käsittämätöntä. Joku on varmaan peukaloinu minun iltapalaa tai jotain. En keksi muutakaan selitystä. On nääs maailmankirjat aika sekasin. Ensinnäkin nousin tänään jo seitsemän jälkeen. Minen IKINÄ nouse niin aikaisin, jos vain on mahdollista nukkua. Tunsin itseni niin pirteäksi, jotta nousin sitten ylös. Todella hämärää.

Aamu ja aamupäivä meni joululauluja lauleskellessa ja hämmästellessä, miten onnellinen ja hyväntuulinen olenkaan. Huolimatta kadonneesta lompakosta ja siitä, että tänään oli tarkoitus juosta kaupungilla peräsuoli pitkällään otattamassa passikuvia, noutamassa uutta opiskelijakorttia ja jättämässä ajokorttihakemusta olin aivan hirmuisen seesteinen ja iloinen. Yritin tehdä diagnoosia, mutta luovutin ja tyydyin vain hymistelemään naama korvissa. Onko joku käyny polkasemassa minua yöllä vai mitä hittoa?

Ehkä hyväntuulisuuteni oli eilisen jälkimaininkeja. Näin eilen koko perheeni. Ensin isän (ja sen veljet), sitten äidin ja illalla vielä veikan. Ja oli hirveän mukava viettää kaikkien kanssa aikaa, vaikkakin erikseen. Tänäänkin olin vielä puhelinyhteydessä heihin kaikkiin. Voi, minun outo, rikkinäinen ja vähintäänkin epäonnistunut perheeni! Mie niin tykkään minun iskästä ja äidistä ja veikasta! Täytynee myöntää, että isä oli eilen minun valkoisella ratsulla luokse karauttava ritarini ja toi hädässä olevalle lapselleen rahaa. Syyllisenä ja häpeissäni otin avustuksen vastaan. Ja söin sitten mahan oikein täyteen itse valitsemaani ruokaa! Ja äiti tuli HKL:n asiakaspalveluun todistamaan, että minoon sen lapsi Maija. Ja sitte vielä veikka soitti minut luokseen ja tuli vielä sen jälkeen minun luokse kattomaan Pokka pitää-jaksoja nauhalta ja syömään jätskiä ja suklaata. On hyvä mieli minun perheestä.

On mulla kyllä hyvä mieli yhdestä tänään päivällä tapahtuneesta asiastakin. Aamu meni tosiaan hoilatessa niitä joululauluja. Jossain vaiheessa selvisin suihkuun ja aloin valmistautumaan kaupungille lähtöön. Piirsin itselleni hurjan sotamaalauksen, etten sulautuisi passikuvassa sitten vallan taustaan. Ikävää, jos siinä näkyis pelkkä tukka. Näyttäis, että kuva on otettu jonkun peruukista, kun minun naama on niin haalee. Aikani maalailtua lähdin kaupungille. Olin tehnyt hienon toimintasuunnitelman: ensin viimeisenä oljenkortena Kampin löytötavaratoimistoon, sitten suljen pankkikortin, jotta voin mennä laittamaan tilille rahaa ja sitten käyn otattamassa ne kuvat ja vien ajokorttihakemuksen ja haen matkahuollon opiskelijakortin.

Kävikin sitten niin, että koin löytötavaratoimiston tiskillä onnenhetkiä niin syvästi, että vedet nousi silmiin ja minun piti ponnistella, etten herahda itkunauruun sen sedän edessä. Minun rakas lompakkoni täydellisine sisustoineen oli palautettu sinne. Rahat, kortit, kaikki oli tallella. Minun ei tarvinu sulkea enää yhtään korttia! Minun ei tarvinu mennä otattamaan itsestäni taas yhtä rumaa kuvaa eikä jonottaa poliisilaitoksella! Sain ihanan ajokorttini, jonka kuvassa olen viaton 17-vuotias, lyhyttukkainen blondi takaisin! Minulla on henkkarit! Minulla on bonuskortteja! IIIIIK!!!!

Olen hirmuisen onnellinen ja iloinen. Lauloin nyt vielä illallakin vähän Varpusta jouluaamuna. Polttelen kynttilöitä, paistan sulhaspiirakoita ja muussaan munavoita ja olen varsin tyytyväinen ilman oikeaa sulhasta ja munaa! Voi kärsä miten ihanaa!

Ps. Pahoitteluni, ettei alussa ollut varoitusta siitä, että perhosten, ruusunnuppujen, linnunlaulun ja sydänten lisäksi täältä tursahtaa myös aimoannos siirappia.

Voi itku. Ihmiset on kyllä joskus aika ihania, vaikka mie aina reuhaanki, että kaikki on ihan perseestä. Mun varmaan kannattaa hukata jatkossakin tavaroitani, kun saan nyt niin ihanaa kohtelua osakseni.

Ensinnäkin kaikki on jaksanu kannustaa blogikommenteissa ja suoltaa lohduttavia sanoja ja kertoa omia kokemuksiaan. Ei ole vertaistuen voittanutta! Kaksi ihanaa mussua on tarjonnut rahaa lainaksi, vaikkei mulla olekaan mahdollisuutta lainata. Takaisinmaksua sais näillä tuloilla oottaa vähintään helvetin jäätymiseen saakka. Niinpä nöyrryn iskän pakeille, kun puurovarastot ehtyy. Iskä on kylläkin viiminen ihminen, jolta haluaisin pyytää, mutta mitäs meni lupaamaan, että auttaa lastaan tiukoissa tilanteissa. Oletan, että isinki mittaristolla nälkäkuoleman vaara on jo aika tiukka tilanne. Tosin se voi olla, että se kannustaa sinnittelemään vielä hetken, onhan mulla aika paljon tota ylimäärästä ympärystää...

Eilen hain ystävän jääkaapista kanasalaattia, jotta sain muutakin iltapalaa, kuin puuroa. Se oli ollu jossain työpaikan rääppiäisissä ja sieltä sai sitte tähteitä mukaansa ja se oli ajatellu minua poloista köyhäläistä ja ottanu ison kuupallisen sitä salaattia minulle. Koska se kaveri ei ollu ite illalla kotona, kehotti se minua omatoimisesti hakemaan appeen, kun mulla on avainkin. Ja minähän kipitin Welmun kanssa iltalenkin sen kautta.

Nyt aamulla joku soitti tuntemattomasta numerosta. Aattelin, että tää on taas joku lehtimyyjä tai kalluppi tai joku ja vastasin HYVIN tympääntyneellä äänellä. Mutta se olikin se ratikkafirman poika, joka soitti! Soitin sinne siis eilen ja kyselin lompakkoani. Koska siellä puhelimessa oli sellanen jannu, joka vaan ottaa ne tilaukset vastaan, eikä kuulemma tiedä muusta, delegoi se minun lompakkoasian sinne varikolle sähköpostitse, josta se setä sitte eilen aamupäivällä tyhjin käsin soittikin. Nyt se poika soitti mulle, koska se halusi varmistaa, jotta olenko kuullut lompakostani ja soitettiinko sieltä varikolta minulle ja löytykö se pussi. Voi itku, mikä sulkkuus! Tosin se soitti varmaan vaan sen takia, että se pelkäs työpaikkansa puolesta, kun se ei tienny onko asia hoidossa ja se aatteli, että nyt se lapsenääninen akka tulee kohta linjoista läpi, mutta ihanaa silti.

Voihan hitto. Tästä merkinnästähän tuli melkein sellainen sydämiä turskauttava hehkutusmerkintä! Siis sori, ei ollu tarkotus. Olen edelleen huippuvittuuntunu.

Ootte silti ihania, kiitos hirveästi! =)

Huoh. Olen niin vittuuntunut, että alan vaipua vainoharhoihin ja hysteriaan. Miten ihmeessä oikein kikistelin työpäivän lävitse ihan hyväntuulisena? Nyt, kun olen taas kotona, kehittelen sadistisia ajatuksia päässäni ja olen niin raivoissani, että kinttuja vihmoo ja tätä menoa puren hampaani onnettomiksi nysiksi. Ehkä mun pitäis olla jossain lukkojen takana, etten rupea toteuttamaan itseäni... Turvallisesti pakkopaidassa, suukapulassa ja lepareissa. Puuuh.

Sitä riivatun lompakkoa ei ole missään. Soitin sinne ratikkamestaan. Siellä joku setä oli kuulemma vielä nuohonnut sen ratikan jotain ties mitä luukkuja myöten, muttei ollu löytäny mitään. Soitin poliisin löytötavaratoimistoon; nada. Matkakorttia ei oltu palautettu sinne, minne ne nyt yleensä palautetaan, jos joku sellaisen löytää. Kirjastokorttia ei oltu käytetty. Ei merkkiäkään koko vitun pussukasta. Toisin sanoen siis joku kusipää on pölliny sen mahd siellä ratikassa tai sitten olen tiputtanu sen siinä sadan metrin matkalla ratikasta Apollolle.

Löytötavaratoimistot kehottaa odottamaan muutaman päivän, jos se lompsa vaikka ilmaantuu jostain. Joudun siis matkustamaan pummilla, koska en edelleenkään omista rahaa ja matkakorttini on mitä luultavimmin sen lompakon kanssa siellä samoilla teillä tietämättömillä. Äsken olin jo aika täpärässä tilanteessa, kun ratikkaan loikkasi joku tarkastajan näköinen naikkonen. Tosin se saattoi olla myös lappuliisa, mutten todellakaan jääny ottamaan asiasta selvää. Osaan kuvitella, että jos oisin jääny pummilla matkustamisesta kiinni ja saanu 80€:n sakkolapun kouraan, olisin järjestänyt siinä ratikkapysäkillä ranteiden aukiviiltämisperformanssin. Sen verran on nyt mitta täynnä ja ilman sakkoakin on moinen performanssi aika likellä.

Vois olettaa, että jos se lompakko on tippunut johonkin/se on pöllitty, rahat viety ja loput viskattu johonkin, joku on löytänyt sen. Miksei se joku ole vienyt sitä poliisiasemalle tms paikkaan?! Olen kaavaillut päässäni toistaan kivuliaampia tapoja kouluttaa moista kusipäätä, joka heittää löytämänsä/pöllimänsä lompakon roskikseen, mistä sitä ei kyllä enää kukaan löydä ja se oli sitte sen lompakon menoa sisältöineen päivineen. En viitsi kirjoittaa niitä tapoja tähän, koska pitäisitte minua sen jälkeen entistä kieroutuneempana.

Kaivelin itseasiassa äsken täältä kämpästä paikkoja, joissa se lompakko voisi olla. Kun katsokaas se ratikkamestan setä tappoi minun toivon siitä, että se lompakko olisi turvallisesti löytyny sieltä, joten kehittelin päässäni uuden teorian; lompakko onkin alunperin unohtunut minulta kotiin! Niinpä pöllyttelin äsken vaatteitani ja tongin sohvaa sun muuta, mutta kylläkin turhaan. On vaan niin pirun riipivä ajatus, että se on kertakaikkisen kadonnut, poissa, takaisin saamattomissa. Paska!

Olen helvetin huono kestämään tälläsiä tilanteita. Nyt ei auta ees Dionin Celine.

Tämä viikonloppu on kertakaikkiaan edustanut kaikkien paskaviikonloppujen aatelia. Siis oikeasti. Kaikki minun Bridget Jones-viikonloput surressa miestä, joka ei ole minusta kiinnostunut ovat olleet pilipalipiiperrystä, ihanien herkkujen mässäämista, tyttöjen kanssa puhelimessa juoruilua ja leffojen katselemista. Nyt olen viettänyt Maailman Vittuuntunein Hirviö-viikonloppua, jonka ulkoisilla teemoilla olisin kyennyt karkottamaan kenet tahansa ihmisparan, joka olisi eksynyt ovelleni. Näissä sfääreissä vitutusmittarini ei olekaan käynyt ties kuinka pitkiin aikoihin.

Kaikki alkoi kovinkin lupaavasti. Oli oikeasti kivaa perjantaina siellä sporassa, vaikka sinnekin selviydyin tietenkin vasta pienten sählinkien kera. Huomasin kuitenkin siellä jatkobaarissa hävittäneeni lompakkoni ja sen mukana kaikki rahani ja korttini. Sinne meni Maijan loppukuun budjetti, matkakortti, pankki- ja luottokortit, bonuskortit, jäsenkortit, henkkarit, kirjastokortit ja kelakortti. Mikäs siinä sitten. Painuin kotiin aivan hirveän surullisena ja vittuuntuneena.

Olin vähän päissäni, enkä nyt muista tökänneeni jalkaani mihinkään, mutta kotiin päästyäni huomasin, jotta aika karvaasti kolottaa keskivarvasta vasemmassa jalassa. Poistin sukkahousut tieltä ja kas, kynsi oli miltei irti. Se lerputti pienen nahkasuihkaleen varassa. Luojan kiitos olin päissäni. Jos olisin kohdannut moisen näyn selvin päin, olisin väpissyt kauhusta kykenemättä tekemään mitään. Jostain syystä kaikki kynsijutut on mulle kauhistus. Lapioin töissäki mieluummin kilotolkulla paskaa, kun leikkaan kenenkään kynsiä. Nyt kuitenkin riipaisin kynsiparan reippaasti irti ja laastaroin kohdan piiloon. Ikävää sinänsä, mutta nyt en uskalla poistaa laastaria.

Kävin sitten itkuisena nukkumaan ja heräsin aamulle pienessä darrassa, räjähtäneen mustalaisen näköisenä. Silmät itkettyneinä, punaisina ja osittain edellisillan rajauksilla koristettuna, tukka pystyssä ja huulet turvoksissa. Ja aivan käsittämättömän vitutuksen vallassa. Palloilin vähän aikaa hereillä, mutta sitten armahdin itseäni käymällä uudestaan nukkumaan. Nukuin suurimman osan päivästä ihan vaan päästäkseni miettimästä sitä kadonnutta lompakkoa. Eihän tässä muuten mitään, mutta kaikkien korttien uusiminen maksaa. Olen käsittämättömän köyhä. Toistaiseksi mulla on vielä näkkileipää, puuroa, makaronia ja muutama kananmuna, mutta mitäs kun ne loppuu?! Mitä mie syön? Millä rahalla muka uusin ne kortit? Rahaa tulee seuraavan kerran kolmen viikon päästä ja sitä tulee niin vähän, etten saa edes kaikkia laskuja maksettua. Vittu.

Koska olen jälleen kerran onnettaren suosikki, olen varma, että lompakkohässäkän lisäksi toi vitun varvas tulehtuu ja uusi kynsi rupeaa kasvamaan sinne sisään. Welmu joutuu olemaan rajoitetulla liikunnalla, koska en pysty kunnolla kävelemään ja olen toistaiseksi uskaltanut tunkea jalkaani vain kumisaappaat, koska niissä on enemmän tilaa, kuin normikengissä. Viisaudenhammas on vähän kipeä. Sekin on varmaan tulehtunut. Olen likainen ja haluton ja tympääntynyt ja mikä pahinta, tätä vitutusta ei voi lietsoa pois esimerkiksi Celine Dionilla tai suklaajätskillä, koska tämä on niin massiivista laatua. Ei sillä, että mulla ois varaakaan suklaajätskiin. Rahavarani käsittävät tällä hetkellä tasan 75 senttiä.

Hienoa. Menenkin tästä ehkä keittelemään puuroa tai makaronia, jotka molemmat ällöttävät minua vähintään yhtä paljon, kuin toi irronnut kynsi. Pus!

Vittu saatana. Mikä siinä on, että hoitoalalle hakeutuu ne kaikkein elämään kyllästyneimmät, paatuneimmat, rasittavimmat ja kusipäisimmät ihmiset?! Olen kova stereotypioimaan ja olen lokeroinut hoitajan herttaiseksi, iloiseksi ja avoimeksi ihmiseksi. Tämä toteutuu noin kerran tuhannesta. Kuten arvasin, ensimmäinen päiväni tuolla harjottelussa oli ihan yhtä paskaa. Ei ihan niin kirjaimellisesti, kuin voisi, mutta kuvainnoillisesti sitäkin enemmän. Vittu mitä kantturoita minun tielle taas siunattiin.

Ensinnäkään minun tuloon ei oltu varauduttu. Ne siellä levitteli käsiään ja hämmästeli kun menin sinne. Minut neuvottiin yliolkaisesti pukkariin ja loput aamusta ja aamupäivästä menikin sitten siihen, että tunsin olevani enemmän tiellä, kuin koskaan. Oma ohjaajani oli tietenki tulossa vasta iltavuoroon. Ensin jouduin sellaisen helvetin kyllästyneen kantturan uhriksi. Tämän jälkeen minut palloteltiin sellasen realismista täysiin vieraantuneen vanhan luuskan kynsiin. Viimeisenä jouduin harvinaisen ylimielisen keski-ikäisen haahkan huokailtavaksi. Olin niin täynnä pyhää vihaa ruokikseen mennessä, että laadin jo mielessäni aika pippurista reklamaatiota taholle jos toisellekin.

Sain jonkinmoista tolkkua hommaan, kun oma ohjaajani sitten suvaitsi saapua paikalle. Odotan kauhulla huomista. Hommaa ei auta yhtään, että naapurin lutka kotiutui neljältä viime yönä ja katsoi asiakseen puhua 45 minuuttia puhelimessa tuon paperiseinän takana siihen aikaan yöstä. Heräsin "siis vittu jos se menee niiku panee sitä"-tyylisiin juttuihin, enkä tietenkään saanu enää unta sen jälkeen. Kellonsoimishetkellä olin tietenkin juuri vaipunut horrokseen.

Olen siis saatanallisen väsynyt heräämisestä aamuyöllä. Tili näyttää nollaa. Tämän johdosta en syö enää loppuviikosta, enkä sen jälkeen mitään. No, tekee kai ihan hyvää tälle ruholle. Sain äsken tylyt pakit. En jaksa ruveta tekemään läksyjä. Itkettää. Ulkona sataa saatanasti ja mun pitäis viedä vielä koira ulos. Haluisin kaivautua peittoihin, itkeä pielukseni märäksi ja nukkua sitten niin kauan, että herätessä olisi jo ihan pakko olla parempi mieli.

Aina ei voi voittaa. Herätyskello soi huomennakin tasan aamukuudelta, jonka jälkeen pääsen taas kusi-, paska- ja mrsa-paratiisiin kaikkeen kyllästyneiden haahkojen koulutettavaksi.

Tämän tekstin perusteella myös minä kuullostan sellaiselta...

Voi vittu, miten sitä voikin heti aamusta joutua sellaisen raivon valtaan, että koko edessä oleva päivä tuntuu toivottomalta ja synkältä. Ensin heräät jo ihan konkreettisestikin synkkään ja harmaaseen aamuun väsyneenä, päänsärkyisenä ja niin janoisena, että nahkea kieli raapii vielä nahkeampaa kitalakea ja matka vesihanalle tuntuu pidemmältä, kuin koskaan. Tämän jälkeen noin vartin sisään käy tapahtumasarja, jonka jälkeen istut lattialla ja haluat murhata jonkun. Ihan kenet tahansa.

Ensinnäkin minun oli pakko nousta, koska oli viimeinkin pyykkipäivä. Koska meidän talon pyykkitupa on aina ihan tukkeessa, ehtii yleensä pyykkiä kertyä ihan helvetisti seuraavalle mahdolliselle vuorolle, jonka saa itselleen listalta kiilattua. Näin siis nytkin. Olin varautunut pesemään kolme koneellista ja jotain olisi ehkä jäänyt pesemättäkin.

Minä lajittelen pyykit tummiin ja vaaleisiin (ja tarvittaessa punaisiin) kippaamalla ne kaikki olohuoneen lattialle ja tekemällä siitä kasoja. Tein kiltisti tämän toimenpiteen ja otin mukaani kellariin yhden koneellisen tummia pyykkejä. Pesutuvan ovessa on lappu: Tiedoksi pyykkäreille, että pesukone on rikki. Korjaaja tilattu. Lappu oli punaisella kirjoitettu, mutta minä näin punaista ihan muutenkin. Kärsivällisesti varasin listalta uuden vuoron ensi viikon keskiviikolle, jolloin todella toivon, että se vitun korjaaja on saanut sen vitun koneen kuntoon, ettei minun tarvii mennä tappamaan ketään. Raahustin pyykkeineni takaisin yläkertaan savun noustessa korvista. Ja vittusaatana kaikista muistakin ruumiinaukoista.

Menin vessaan ja kappas, onhan minulla yksi ruumiinaukko, josta ei tule savua, vaan puolukkaa! Voi jumalauta. Olin unohtanut kuukkarit. Tiedänhän minä, koska ne tulee, kun syön pillereitä, mutta jotenkin se nyt vain oli haihtunut mielestäni. Koska olen kova kuljeskelemaan ilman pikkareita kotona ja kesällä muuallakin, jouduin riisumaan housut, koikkelehtimaan pikkarilaarille (joka uhkaa ehtyä vallan, koska en ole päässyt sinne pyykille) ja asentamaan niihin sitten erinäisiä puolukkapäivien peruselementtejä ja kiskomaan sitten taas kotipöksyt uudelleen jalkaan tulitikkulaatikon kokoisessa huussissani.

Koska minä en äsken vielä tiennyt, että minulla on kuukkarit, minua ei myöskään koskenut mihinkään. Nyt, kun tiedän, minua koskee helvetillisesti ja alapääni tuntuu sementtiin valetulta ja sieltä tuntuu pyrkivän ulos koripallo varmaan telineineen päivineen (ei sillä, että muistaisin tunkeneeni sinne moista). Olen myös aivan saatanan nälissäni ja koska en eilen vaivautunut kauppaan, kaappini huutaa tyhjyyttään ja ainut syötäväksi jotenkuten kelpaava tuote oli puuro, jota sitten keitin. Laitoin siihen liikaa hiutaleita ja nyt minulla on tuossa kulhossa köntillinen laastia puolukkahillon kera (ihan peräti OIKEAA puolukkahilloa, en kaapinut sitä housuistani).

Koska tajusin juuri, että nyt on isänpäivä, eikä pikkukaupatkaan ole auki, joudun lähtemään johonkin vitun huoltoasemalle tönimään otsassani kasvavalla kyrvällä muita yhtä urpoja, jotka eivät tajunneet käydä kaupassa eilen, jos haluan syödä tänään muutakin, kuin laastia (multa loppu hillokin. Se kaupan hillo, ei oma). Ensin pitää käyttää kuitenkin koira lenkillä. Voi jumalauta.

Minuun koskee, olen raivoissani, väsynyt ja nuutunut ja haluan tappaa jonkun, eikä mulloo puhtaita vaatteita. Olohuoneeni lattia on kansoittunut pyykeistä. Lisäksi minua panettaa niin paljon, että saan luultavimmin tuomion raiskausmurhasta. Koska kukaan ei halua minua ristikseen, enkö voisi vaan löysätä vähän pipoa ja liukua irtosuhteiden ihanaan maailmaan ja saada helpotuksen tuskalliseen olotilaani?! Tosin kun mietin tarkemmin, kuka haluaa nussia ylipainoista, hassahtaneen näköistä silmäpussiakkaa, jolla on puolukkapäivät...!? No ei kukaan.

Simpura!

Huoh. Taas yksi viikonloppu, jolloin istun liian isoissa lökäreissä (ne vakiokalsarit on pyykissä, ne alkoi seisomaan itsekseen sängyn vierellä oottamassa, että mie hyppään niihin) kotona märehtimässä asioita ja virttymässä yksikseni. Ja lihomassa. Olen kamala syöppö. Ja läski. Ja vanhapiika. Ja rupsahtanut. Yyyyh.

Tämä on ainakin kolmas viikonloppu putkeen, kun katson Bridget Jones-elokuvan ja päätän, että nyt minäkin Bridgetin lailla nousen miessuostani, ryhdistäydyn, rupean hehkeäksi ja hommaan itselleni treffit ja säpinää. Huolestuttavan usein istun kuitenkin kotona lempimässä sipsipussia, raapustamassa ristikkoa ja väsäämässä asioiden kanssa ainoastaan ajatuksen tasolla. Näin tänäänkin.

Tosin. Minulla on rajoittavia tekijöitä elämässäni. Minen oikeasti voi käydä missään, koska olen niin köyhä. Millä opiskelijat muka rilluaa?! Minen ymmärrä. Tosin...jos söisin vähemmän, olisi minulla myös enemmän rahaa. Eh. Minulla olisi myös rahaa ehkä niihin hyllyihin ja sohvatyynyihin, jotka olen ollut aikeissa hankkia jo joitakin vuosia.

Minulla olisi myös mahdollisesti vähemmän läskiä, jos en tuhlaisi kaikkia vähiä rahojani ruokaan ja mussuttaisi koko ajan jotain. Olen lihonut. Ihan oikeasti. Kroppani tuntuu kammottavalta maitovalaan ruholta, vaatteet puristaa ja jättää kuvioita ihooni ja...minen ole minä. Hyi. Tekee mieli oksentaa ja kaivertaa itsestään veitsellä ylimääräinen kerros pois.

Olen maksimaalisen tenttikierteen jälkeen väsynyt. Olen umpikujassa ihmissuhteissani (jälleen kerran...). Olen lopen ärsyyntynyt kaikesta (ylläri!). Maanantaina alkaa työharjoittelu ja olen kauhean pessimistisella asenteella (minäkö negatiivinen?!) sitä kohtaan. Bridget Jones panee telkkarissa ja minä tyydyn tänäänkin omaan käteeni ja likaisiin kuvitelmiini.

Huomenna. Mie ryhdistäydyn. Ihan varmasti.

Minua ei taas oikein varsinaisesti onni potki. Eilisen sukkahoususeikkailun jälkeen verhouduin tänään turvallisiksi luulemiini farkkuihin. Kissanvillat, näissä on vetskari rikki. Sen jälkeen, kun olin tyytyväisenä saapastellut ympäri koulua viirut auki, aloin epäillä, josko takapuolellani ja sukupuolielimelläni on jonkimoisia fetissejä paljastella itseään. Alkaa nääs vaikuttaa pikkuhiljaa siltä...

Lisäksi minulle sattui pieni maitotapaturma. Olen yleensä maitoa ostaessani suosinut sitä laktoositonta versiota, koska koen joskus saavani tavallisista maitotuotteista erinäisiä oireita ja laktoositon ei maistu poikkeavalle, niin kuin se hylajutska. Nyt minusta ne oireet on kuitenkin harventuneet ihan huomattavasti, joten olen ostanut tavallista maitoa, koska se laktoositon on ihan hirveän kallista ja minä köyhä. Juon maitoa tosi harvoin, mutta olen välillä ostanut kahvimaidoksi ja "jos tekee mieli"-maidoksi litran kaappiin. Eilenkin minulla oli kaapissa ykkösmaitopurkki ja koska se oli ihan vallan iskemätön ja menossa vanhaksi tänään, ajattelin, että kippaan sitä vähän niiden lämpimien leipien kanssa. Ja niinpä tein. Join yli puolet siitä purnukasta. Hyvää oli.

Kunnes. Myöhään illalla vatsastani kuului murr ja kurr ja jksairqkjsaöldkskjdslkööh. Tunsin epämiellyttävää mouruntaa ja kouristelua ja painetta ja sitten tunsin, että NYT JUURI on oltava vessassa, joten singahdin huussiin, kuin parahinkin sprintteri. Voi piru, reunus oli märkä, koska olin käynyt suihkussa. En halunnut istua märällä reunukselle, vaan kikistin koko alaruumiini kasaan ja pyllyni herneen kokoiseksi ja käytin kaiken tahdonvoimani lastin sisällä pitämiseen ja pyyhin reunuksen. Takapuoleni ei ollut vielä ehtinyt edes koskettaa reunusta, kun padot aukesivat ja...niin. Semmosta. Istuin pöntöllä kouristelemassa ja ajattelin, että tämä, jos jokin, kuuluu naapuriin ja viereiseen rappuun ja vittu Kiinaan saakka. Ajatus ahdisti minua suunnattomasti. Minulla on nääs erityisen vieraskorea takapuolenreikä.

Suoritettuani asiani ajattelin, että se siitä. No, ajattelin liian ajoissa. Hetken päästä löysin itseni taas pöntöltä vääntelehtimästä. Apua. Kirosin sitä maitoa ja kohtuullisen herkkää suoltani. Koko maha oli ihan kosketusarka. Istuin nolona huussissa ja mielessäni käväisivät taas asuntoni ohuet seinät. Lisäksi vessani on ihan ulko-oven vieressä. Ja minen oo niin kovin nuuka sulkemaan huussin ovea. Jos joku sillä hetkellä käveli käytävässä, ajatteli se varmaan, että just, siellä se ympäriinsä sipsutteleva hameniekka istuu paskalla ja pitää tommosta ääntä, hyi. Miksi meidän ruumiintoiminnot ei ole evoluution saatossa muodostuneet hieman hienostuneemmiksi?!

Kävin sitten lopulta olevinaan ihan ok-kunnossa nukkumaan. Mahaa ei sinänsä koskenut ja ajattelin pönttöön roiskahtaneen jo ihan taatusti aivan kaiken, mikä sisältäni vain pois jouti. Wrong again! Heräsin puoli kolmelta alle parin tunnin unien jälkeen jumalattomaan suolisolmu-tunteeseen. Kinkutin vessaan ja voi tsiisus, miten yöllinen hiljaisuus toimi mainiona kaikupohjana toimilleni. Meinasin jo kesken puuhieni hakea ne Sahurin lahjoittamat korvatulpat (siis tätä vartenko ne olikin?!). Ja jälleen säälin naapureitani, jotka varmaan hervahtivat sängyistään alakerran muijan räjäyttäessä potin. Eh. Tässä vaiheessa olin jo aika huolissani seuraavan aamun kunnostani, mutta join puoli litraa vettä suoltamisen perään ja olin aamulla onneksi sitten ihan kunnossa.

Aistin tässä jonkinmoista ristiriitaa. Ujolla takamuksellani ei todisteiden valossa voi olla paljastamisfetissiä. Olenkin vakuuttunut, että eilinen oli sukkahousujen raaka kosto ties mistä. Mitä mie enää voin laittaa päälle, kun sukkikset vaatii saada kääriytyä takamukseni alle ja farkut ovat erikoistuneet vilauttelemaan etumustani?!

Vitutukseni on luojan kiitos kaliiperiä pienempää, kuin eilen. Tänään olen lähinnä ylidramaattisella ja surumielisellä tuulella. Yllättävää. Minä kun harvemmin olen muulla, kuin vittuuntuneella, ylidramaattisella tai surumielisellä tuulella tai sitten näiden erilaisten yhdistelmien aiheuttamalla, hysterian höystämällä tuulella. Normipäivä siis.

Tein oikein herkullisia lämpimiä leipiä. Laitan niiden ohjeen tähän, jos joku haluaa kokeilla niitä, ja etten itse unohda sitä. Tarvitset:

6 kpl paahtoleipää (itse käytin niitä isoja täysjyväpaahtoleipäviipaleita)
puolikas paprika
puolikas iso tai kokonainen pieni sipuli
valkosipulia
250 grammaa kanan fileesuikaleita
valkosipulituorejuustoa
mozzarellaraastetta
100 grammaa sinihomejuustoa
purkki pieniä ananaspaloja
mustapippuria
chili-mausteseosta

Paista kanasuikaleet. Sekoita joukkoon pilkottu sipuli ja paprika. Purista sekaan valkosipulia (itse laitoin kuutisen kynttä). Paistele hetki. Nosta pannu pois levyltä ja sekoita joukkoon ananakset ja sinihomejuusto muruina. Mausta mustapippurilla ja chili-mausteseoksella. Paahda leivät ensin ja voitele sitten valkosipulituorejuustolla. Nosta kullekin leivälle pieni kauhallinen kanaseosta. Ripsauta päälle vielä mozzarellaraastetta. Paista 200-asteisessa uunissa parisenkymmentä minuuttia.

Oli hyvää. Ja ihan käsittämättömän täyttävää. Halkean! Taas jälleen kerran. Samalla mietin kenelle syötän nuo neljä jäljellä olevaa leipää. Koirakin sai jo osansa. Hmph, yksin asumisen vitsauksia.

No mutta. Asiaa sukkahousuista. Olen viime aikoina käyttänyt kovasti sukkiksia, koska käytän aika paljon hametta. Niin tänäänkin. Ja sen johdosta rupesin miettimään, olenkohan jotenkin littanoitunut, vai mikä minua oikein vaivaa. Toisaalta voihan se olla niinkin, että olen paisunut ja näin ollen vyötärölläni ei pysy enää mikään. Muu, kuin läski. Ihanaa. Olen liukas läski. Mikäs sen mukavampaa.

Jotenkin huomasin jossain vaiheessa koululla, että hitto kun sukkahousut valuu. Se on ärsyttävän tuntuista. Jokainen, jolla on ikinä ollut mahamakkaraa, tietää, miltä tuntuvat ne huonosti istuvat pikkarit, jotka salakavalasti lumpsahtavat makkaran alle ja jäävät sinne vittumaisen tuntuiseksi kääryleeksi. No, jos siinä on sukkahousut mukana, tunne on vielä vittumaisempi. Sukkiksissa kun yleensä on aika napakka se vyötärönauha ja lisäksi sitä tuntee, miten se haarasysteemi roikkuu liian matalalla. Ja näinpä minä sitten tunnille lampsiessani huomasin, että sukkikset ovat ottaneet ne pikkarit mukaansa ja molemmat ovat valahtaneet lanteille. Koska en voinut ruveta niitä koko luokan nähden kiskomaan ylös, kärvistelin koko mikrobiologian tunnin ärsyttävän sukkahousu-tunteen kanssa.

Tunnin loputtua singahdin vessaan. Kiskoin sekä kalsarit että sukkikset niin ylös kuin mahdollista. Olen sitä mieltä, että niitä low waist-sukkiksia ei varmaan voi käyttää kukaan muu, kuin langanlaiha ihminen. Nehän ois jo valmiiksi muuten siellä makkaran alla! Niinpä suosin mallia, joka yltää mieluiten kainaloihin asti. Tosin nyt sekään ei auttanut. Jotenki salakavalasti olin tunnin aikana littanoitunut ja niinpä jo ennen Malmin ostoskeskusta sukkahousut roikkuivat taas puolitangossa. Yritin vaivihkaa kiskoa niitä ylemmäs, mutta sitä on pirun vaikea tehdä hienostuneesti. Ja koska olin puolihameessani, villakangastakissani ja matalissa saappaissani tietenkin äärimmäisen hienostunut, en kehdannu rieskoa vaatteitani paikoilleen, vaan yritin kestää.

Kävin Malmilla kaupassa. Suhailin siellä kaikessa rauhassa. Kassalla soin taas ajatukseni sukkahousuille. Nyt ne olivat jo tosi matalalla. Rupesin pelkäämään, että ne singahtavat kinttuihin kokonaan. Yritin joten kuten kekkaloida junalaiturille ja etsin samalla koloa, johon voisin livahtaa riipimään niitä tuomiopäivän sukkahousuja ylemmäs. Sopivaa koloa minulle ei kuitenkaan suotu ja niinpä könkkäsin laiturille. Ajattelin, että menen tarpeeksi pitkälle siellä ja virittelin karderoopiani jossain pylvään takana. Tämäkään mahdollisuus ei kuitenkaan tullut kyseeseen. Ollessani vielä laiturin portaissa juna pyyhälsi asemalle. Jouduin juoksemaan. Nyt pelkäsin oikein kamalasti. Tunsin haarakiilan roikkuvan aivan hälyttävän matalalla. Kiilasin perimmäiseen vaunuun, jossa luojan kiitos istui vain yksi ihminen ja sekin selin minuun. Hinasin sukkiksia ylemmäs niin paljon, kuin se vain takin läpi on mahdollista. Huh.

Kerrankin minulla kävi bussin kanssa säkä. Ei tarvinnut odottaa pysäkillä, kuin pari minuuttia. Koska olin jo kipittänyt laiturilta bussipysäkille, ne riivatun sukkahousut olivat taas valahtaneet huolestuttavan alas. Yritin taas vaivihkaa nostella niitä. Hyppäsin bussiin ja ajattelin että olisin joutunu kävelemään varmaan puolet matkasta pylly paljaana, jos oisin missannut linjurin. Sinänsä tämä on varmaan ihan tottakin, koska kun viimein pääsin omalta pysäkiltä kotiin, olivat sukkahousut valahtaneet niin alas, että tunsin, miten puolihameeni liukas vuori hyväili paljasta hanuriani. Sukkahousut olivat mukavasti asettuneet jättiläismutanttiomenaa muistuttavan puolipallopyllyni alle.

Huomenna pukeudun ihan varmasti farkkuihin.

Mullon kriisi. Ja nyt haluan suoltaa sen kriisin tähän ja mielellään sen jälkeen unohtaa koko asian, lakata perustelemasta sitä kenellekään ja tuntemasta itseäni epänaiseksi tai friikiksi. Haluan myös, ettei kukaan enää syyllistä minua siitä. Tiedän, että menetän vielä ehkä montakin ihmistä sen myötä, mutta minen voi sille minkään. En voi muuttaa halujani tai taikoa itselleni viettiä, joka minulta puuttuu. Jos joskus mieli muuttuu, niin hyvä on sitten. Sitä ennen minussa itsessäni pitää muuttua aika paljon.

Minen halua lapsia. Minen vaan osaa haluta. En tunne minkäänlaista tarvetta moiseen. Muuta perusteluahan minulla ei periaatteessa tarvitse edes olla. En minäkään penää ihmisiltä järkisyitä siihen, miksi ne haluaa lapsia. Siihen kun riittää se vietti, se halu. Ja minulla ei moista ole. Ja vaikkei tarvitsisi olla, minulla on niitä järkisyitä vaikka kuinka.

Jotenkin miellän jollain tapaa jopa vähän itsekkääksi halun tehdä tähän maailmaan lapsia. Ajatelkaa nyt; ihminen tuhoaa maan altaan elämällä täällä miten sattuu ja suoltaa sitten lapsia kärsimään tekosistaan ja siinä samalla kasvattaa niistä lapsista samanlaisia tuhoajia. Ihminen on ihan kammottavan itsekäs. Kaikki vaan tappaa toisiaan. Eläimiä rääkätään. Hoitoon ei pääse. Hullut rilluaa vapaina kaduilla. Ryyppääminen on uusi kansanharrastus. Seksiä tulee joka tuutista. Pedofiilit kukoistaa kukkeammin, kuin koskaan. Mitään vastuuta mistään ei tarvitse ottaa. Maapallo on ihan kauhean pahassa kunnossa, eikä kukaan välitä. Miten on asiat sitten, kun meidän lapsemme ovat vanhoja?!

Minen ymmärrä, miksi minun pitäis syytää maailmaan parkuva nyytti, jota sitten hoidan kuuden kilon silmäpussit naamastani roikkuen, joka valvottaa minua ja minä palan loppuun ja rupean inhoamaan sitä nyyttiä ja myyn sen kirpputorilla pois. Minen ymmärrä, miksi minun pitäisi sitoa itseni toiseen ihmiseen niin, etten pääse halutessani lähikauppaan, suihkuun tai edes kuselle. Joka paikassa on tissimaitoa, kuolaa, likaisia vaatteita. Kuka käyttää koiran pissillä? Ulos lähteminen vaatii kahden tunnin manööverit. Ei vittu, nyt se taas huutaa. Kaikki muut ihmiset katsoo minua paheksuvasti, kun kyörään hullun raivolla karjuvan lapsen rattaissa ruuhkabussiin. Juoksen tuttelitarjousten perässä. Ressaan imettämisestä. Kuolen väsymykseen.

Mitäs jos minä en rakastaisikaan sitä lasta? Mitäs jos inhoaisin sitä ja se riipisi minun hermoja niin, että hylkäisin sen johonkin joutomaalle ja toivoisin, että sudet söisi? Mitäs jos olisin huono äiti? Mitäs jos tekisin jotain väärin? Minun perfektionismini koskettaa pahiten juuri tätä asiaa. Tulen hulluksi, jos ajattelen, että lapsestani tulisi esimerkiksi narkkari tai se valehtelisi ja varastaisi (niin kuin minä tein). Sekoaisin, jos minun lapseni toistaisi äitinsä virheet. Sekoaisin, jos minä toistaisin omien vanhempieni virheet oman lapseni kanssa. Miten minä, rikkinäinen ihmispolo, muka osaisin kasvattaa terveellä itsetunnolla varustetun tasapainoisen yksilön, joka nauttisi elämästä ja tekisi oikeat valinnat? En mitenkään. Tekisin takuulla paljonkin väärin ja sekoaisin siitä hyvästä.

En erityisemmin pidä lapsista. Vauvoista pidän kyllä, mutta sitten kun lapsi alkaa puhumaan ja vaatimaan, se nousee jaloilleen, se valehtelee, se kokee maailman oudolla tavalla ja toteuttaa itseään oudosti ja vaatii loppumatonta huomiota ja haluaa leikkiä ja möykkää koko ajan ja imee minusta mehut ihan vallan. Minun pitäis pysyä kärsivällisenä, iloisena ja johdonmukaisena, vaikka haluaisin sulkea kakaran kaappiin ja laittaa oven säppiin ja avata ehkä sitten, kun mukulan turpa on sulkeutunut iäksi. Minen saisi tuntea moisia tunteita. Ruoskisin itseni kuoliaaksi moisista tunteista.

Rakastan ihan kauhean kovasti minun pientä kummityttöä ja olen ihan kertakaikkisen hulluna siihen lapseen, mutta en silti koe pienintäkään halua suoltaa omaa samankaltaista olentoa maailmaan. Vaikka sen kehitystä on ihana seurata, vaikka voisin lässyttää sille hamaan maailmantappiin saakka, vaikka sitä on ihana kanniskella ja tuijotella sen hassuja leikkejä.

Teoriassa osaisin varmasti kasvattaa lapsen oikein hienosti. Mutta käytännössä se on niin helvetin paljon vaikeampaa. Muistan, miten vaikeaa oli rakastaa toisen lasta (eksälläni oli leikki-ikäinen poika). Mitäs jos tuntisin niitä samoja tunteita oman lapseni kanssa? Miten tietäisin, että tekisin varmasti kaiken oikein, jotta minun lapsellani olisi hyvä olla? Minen kestäisi sitä syyllisyyttä mikä seuraisi siitä, jos minun lapseni joutuisi millään tavalla kärsimään. Ja kun täällä kärsii jokainen joskus. Ihan varmasti.

Ja sitten se kaikkein tärkein syy, joka tuli jo alussa: minen halua. Olenko minä nyt itsekäs? Mitä itsekästä siinä on, jos ei halua lapsia? Maailmassa on nyt jo liikaa ihmisiä, liikaa orpolapsia, joita kukaan ei halua, jotka kuolevat lastenkodeissa, joissa hoitajat kohtelevat niitä kaltoin. Miten se on muka itsekästä, etten minä halua synnyttää tänne enää yhtään lisäihmistä tuhoamaan mitään tai ketään? Kuka kärsii siitä, että minä jätän lapset tekemättä kaikkine angsteineni? Ei ihan varmasti kukaan.

Olen tehnyt tästä asiasta itselleni aikamoisen kriisin. En halua enää nähdä unia, joissa kekkaloin ympäriinsä suuren raskausmahan kanssa, jonka sisällä ei olekaan ketään. En oikeasti halua, että hakkaan päätäni seinään tämän asian kanssa. En halua enää tuntea syyllisyyttä tästä.